Hän oli kylän lemmikki. Vanhat häntä suosivat, nuoret häntä ihaelivat
ja lapset häntä ystävänänsä rakastivat. Ei ollut aatetta niin ylevää,
jot'ei sydämensä olisi omistanut, ei määrää niin korkeata, jonka
saavuttamisesta olisi epäillyt. Poikana heilui hän korkeimpien puiden
latva-oksilla, nuorukaisena taisteli hän metsän väkeväin asujanten
kanssa ja moni kaatunut otus kertoi hänen nuolensa tarkasta iskusta.
Hän oli Suomen raikas, toivorikas nuorukainen, tuo iloinen Hemmo.
Anna oli hänen morsiamensa. Anna oli nuori, suloinen neito, jonka
poskilla ruusut heloittivat ja jonka silmistä taivaan loiste säihkyi.
Hemmo oli hänen lapsuutensa ystävä ja nuoruutensa ylkä. Hemmoa oli Anna
rakastanut aina siitä, kun tuntonsa heräsi ja ajatuksensa eloon
virkosi. Mitä parhainta ja jalointa hän elämässä tunsi, sen lempivä
sydämensä Hemmossa löysi toteutuneena.
Joulun aattona oli Hemmon isä julkaisnut aikomuksena kesän tultua
luopua talonsa hallituksesta ainoan poikansa eduksi, ja samaan aikaan
päätettiin nuorten häätkin vietettäviksi. Silloin tuli Annalle kiire.
Päivät pitkään hän istui uutterana, kehräten, kutoen ja neuloen
myötäjäisiään. Mitkä ihanat tulevaisuuden unelmat siinä lankojen väliin
liittyivät, mitkä toivot suloiset haartoivat hänen silmissään hyppisten
sievästi liikkuessa! Annaa onnellisempaa morsianta tuskin taivaan alla
löytyi.
Mutta äkkiä nousi Suomessa huuto,--huuto, kamala ja kauhea, joka nuolta
nopeammin kiidätti kautta maan, idästä länteen, etelästä pohjoiseen. Se
huuto leveni kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, se kaikui
vuorella, kaikui laaksossa, se kuului korvenki loukerohon ja salon
hiljaisuuteen. Vihollinen on maassa!--tämä oli huuto, joka sai miesten
sydämet kauhistumaan, vaimot vapisemaan ja lapset vaikeroimaan.--
»Vihollinen on maassa!» se tieto iski salaman tavoin siihenkin kylään,
missä Hemmon ja Annan rakkaus oli saanut rauhassa kasvaa ja juurtua.
Rauha hävisi, synkät pilvet kohosivat ja kaukaa kuului jo uhkaavan
myrskyn kumina.
Hajamielisenä istui Hemmo morsiamensa rinnalla. Silmä, joka ennen
silmään vaipui, häilyi nyt levottomana ympäri ja käsi, joka ennen kättä
puristi, oli hervottomaksi käynyt. »Isäinmaa on vaarassa, veljein veri
vuotaa ja minä istun kun kunnoton pelkuri täällä toimetonna.» Tuo
ajatus poltti tulena nuorukaisen suonissa, se vei levon hänen
rinnastaan ja sai häpeän punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän kavahti
jo ylös.
»Isä, äiti, tyttöni armas», puhui hän, »en voi täällä enään laiskana
virua, kun Suomi poikiaan taisteluun kutsuu. Sallikaa mun mennä maatani
puolustamaan!»
Kirkas säde välähti isän silmissä, mutta äidin sydämestä nousi raskas
huokaus, ja ikään kun kukkanen myrskyn pauhatessa pelvolla painuu alas
maata kohden, niin kallistui nyt Annanki keltakiharainen pää vasten
kättä, johon suloiset kasvonsa lymyivät.
»Mene!» lausui isä selkeästi;--»mene!» kuului äidinki väriseviltä
huulilta, ja--»mene!» kuiskasi myös morsian sulo, äänellä, joka oli
sammuvainen kuin tyyntyvän tuulen viimeinen hengähdys.
Ja Hemmo meni. Jätti rauhaisen kotinsa, jätti armaansa kaikki ja samosi
pois sotaan ja taisteluun.
* * * * *
Maantien poskessa oli yksinäinen talo, jota asui mies vaimonsa ynnä
neljän lapsensa kanssa. Sinne vihollis-laumasta hyökkäsi kymmenkunta
verta himoavaa sotilasta, jotka metsän petojen tavoin raatelivat,
ryöstivät kaikki, sitoivat miehen nuoriin ja viskasivat hänet ulos
kankaalle. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa telkesivät he tupaan,
keräsivät lastuja ja olkia ulkonurkkiin, sytyttivät ne tuleen ja--nyt
selveni miehelle heidän julma aikomuksensa--eläviltä tahtoivat he
polttaa hänen vaimonsa ja viattomat lapsi-raukkansa. Onnettomain
surkeat hätähuudot kuuluivat sisästä ja mies väänteli kuin mato
ruumistaan kanervikossa; mutta, voi!--turhaan hän voimiaan ponnisteli;
--siteet eivät heltyneet. Liekit löivät ylös ja raivostunut mies
kangistui kauhistuksesta. Hän kätki kasvonsa maahan, välttääkseen tuota
hirmuista näkyä, mutta vapaasti tunki hänen korviinsa viattomain
valitus, tulen räiske ja soturien ilkeä nauru. Mutta--eikö kuulunut
myös hiljaiset, hiipivät askeleet nyt häntäkin lähestyvän? Niinpä
tekikin, ja, kasvojaan maasta kääntämättä toivoi mies kohta jo saavansa
kuoleman iskun. Vielä hetkinen ja ... ei ... kuolema ei tullutkaan,
tuli vaan pelastus ja apu odottamaton. »Ole hiljaa!» kuiskasi tuttu
ystävän ääni hänen korvaansa samalla kun siteitä katkaistiin ja ase
painettiin hänen kouraansa.
Ystävä ja avun tuoja oli Hemmo, kylän lemmikki. Mies karkasi ylös, ja
kuin ukon nuolet iskivät he nyt molemmin ällistyvän vihollisen niskaan,
löivät puolet maahan, karkoittivat toisen puolen pakosalle ja
pelastivat äidin lapsineen liekkien vallasta.
Hämmästyksestä tuskin toinnuttuaan, kokosi vaimo lapsensa ympärilleen,
niinkuin lintu kerää poikiaan vaaran uhatessa ja taitavasti vei hän
heitä korven mutkaisia polkuja myöten kauas sydänmaan turvaan. Mutta
hänen miehensä kiiruhti Hemmon kanssa vihollisen jälkiä tiedustelemaan.
Olivat he kulkeneet noin virstan pari, kun Hemmo luuli kuulleensa
laukauksen. He seisahtuivat, painoivat korvansa maahan ja kuulivat nyt
selvään rätinää ja paukauksia. Ei aikaa ollut viipymään, joka hetki
maksoi verta. Niinkuin tuuliaispää kiitää kankaalla, niin riensivät
miehetkin eteenpäin, kunnes joutuivat sota-kentällen. Eteenpäin ja yhä
eteenpäin ryntäsivät he vieläki; ja missä vaan kulkunsa kävi, siinä
kaatui vihollista kuin heinää terävän viitakkeen edessä. Hemmo häilyi
rivien etupäässä, uroita urhokkaampana; vartalossaan asui voimaa ja
miehuutta ja silmistään loisti sankarin nero. Uutta voimaa jäntereihin
ja uutta intoa sydämihin sai väsynyt mies-joukko, nähdessään vaaran
suussa tuon uljaan nuorukaisen, jonka he kaikki hyvin tunsivat. Ennen
auringon laskua oli työ päätetty ja kolme kertaa suurempi vihollisvoima
maahan lyöty. Mutta helppo ei aivan voitto ollut. Kaatuneiden ruumiit
täyttivät kentän ja synnyinmaa oli saanut maistaa monen uljaimman
poikansa sydän-verta.
* * * * *
Muutaman päivän jälkeen nähtiin eräänä iltana kirkkomaalla äänetön
ihmisjoukko seisovan avoimen haudan partaalla. Likinnä oli kaksi
vanhusta, mies ja vaimo, sekä nuori, kalvea neitonen. Vanhukset
vapisivat, murheelta lyötyinä, mutta neitonen seisoi hiljaa, niin
hiljaa kuin luonto kesä-iltana auringon mailleen rientäessä, konsa
lehti ei liiku eikä veden kalvo värähtele ja lintukin on levolle
mennyt. Lieneekö hänenkin elämänsä aurinko vajonnut tuonne haudan
syvyyteen, jonne niin kiinteästi, silmiään rävähtämättä katsoi?
Ken siis lepäsi tuossa arkussa haudan pohjalla? Ketä moinen väen
paljous kyynel-silmin oli saattamaan tullut? Kysy sitä vaikka lapselta
tuolla äitinsä käsivarrella ja vastaukseksi saat: »Se on Hemmo, kylän
lemmikki, viime taistelun kaatunut sankari.» Ja hän se oli;--
nuorukainen, jonka jänteret teräksestä olivat, jonka rinnassa into ja
rakkaus hehkui,--nuorukainen, joka oli synnyinmaansa kunnia,
vanhempainsa toivo ja morsiamensa kaikki kaikessa. Kangistuneet nyt
olivat voimakkaat jäsenet, kylmennyt oli jalo sydän ja sammunut
kuoleman yöhön oli silmäin loiste. Luunsa murheella kätkettiin maan
mustaan multaan, mutta maineensa ja työnsä jäivät hänen jälkeensä,
jäivät ainaiseksi kirkkaana tähtenä loistamaan Suomen tumman siniselle
taivaalle.
["Päijänne" lehden näytenumerossa 1877.]