Kun Suursalon isäntä jätti isännyyden ja ryhtyi eläkkeelle, erotti hän
itsellensä elinajakseen pienen palstan Harjakosken takamaalta.
Maatilkku, tuskin kahden hehtaarin suuruinen, on ihan kosken rannalla,
kaikkialla laajan kruununmetsän ympäröimänä. Miten tuo maapalanen
koskinensa keskellä kruununmetsää on tullut kuulumaan Suursalon taloon,
on yksi noita vanhan ajan maanmittarien salaisuuksia, joitten
selittämisellä nykyajan ihmiset turhaan vaivaavat päätään. Mutta talon
papereihin ja karttoihin on omistusoikeus täysin selvästi merkitty,
eikä kruunukaan ole koskaan talon oikeutta tässä asiassa kieltänyt. Ei
ole asiasta myöskään nostettu koskaan puhettakaan. Sillä kyseessä oleva
kruununmetsä, vaikka puhdaskasvuinen ja laaja, on kuitenkin miltei
arvoton. Harjusjoki ei näet kelpaa tukinuittoon, ja muutakaan
uittoväylää ei lähiseuduilla löydy.
Harjuskosken palstalle on talosta kahden "sudenpenikulman" matka, mikä
oikeastaan merkitsee lähes kolme penikulmaa. Senpätähden ei talon
väestä ole kukaan muu sillä kulmalla käynyt kuin hän, joka nyt tuskin
kuudenkymmenen vanhana sai nimen vanha isäntä.
Jätettyänsä isännyyden pojallensa jatkoi vanha isäntä reimasti
työntekoa talon hyväksi. Muuta näkyvää muutosta isännyyden siirtyminen
ei aikaansaattanut kuin että tästä lähtien nuori isäntä rupesi käymään
talon maksuja suorittamassa pappilassa ja kruununmakasiinilla sekä
edustamassa taloa kirkon- ja kuntakokouksissa. Muuten kävi kaikki
vanhaan totuttuun tapaan. Johtiko vanha vai nuori isäntä talon työt,
sitä ei paljon kukaan tietänyt.
Täten jatkui hiljaista, rauhallista elämää talossa viisitoista vuotta.
Harjuskosken palstasta ei puhuttu kuin kerta vuodessa vain, nimittäin
aina vanhan isännän syntymäpäivänä. Silloin tavallisesti päivällisen
jälkeen nuori isäntä alotti siitä puheen kysymällä, milloin isäukko
aikoo lähteä omaa maataan katselemaan. Ja näissä tilaisuuksissa
laskettiin aina vähäisen leikkiä eläkemaasta, jota ei kukaan muu kuin
omistaja ollut nähnyt. Eikä kaikki talonväki uskonut sen
olemassaoloonkaan.
Mutta vanhan isännän 75:ntenä syntymäpäivänä kuoli vanhaemäntä, ja
siitä pitäen rupesivat vanhuksen voimat nopeasti vähenemään. Sairas hän
ei juuri ollut, mutta ei jaksanut enää seurata miehiä töihin, lakkasi
harrastamasta talon asioita ja heitti kaikki toimet nuoren isännän
huostaan. Talon väki rupesi nimittämään nuorta isäntää, joka hänkin oli
jo yli viidenkymmenen, vain isännäksi ja vanhaa isäntää vaariksi. Tuo
nimenmuutos tapahtui aivan itsestään, kenenkään siitä sen enempää
puhumatta.
Vanha isäntä ei tavallisesti vastannut mitään Harjuskoskea koskeviin
leikkipuheisiin.
Syyn tähän vaiteliaisuuteen tiesin aivan hyvin minä, joka olin jo
monta vuotta joka syksy seurannut isäntääni hänen käynneillään
Harjuskoskella. Isäntä osti minut eräänä keväänä Lapin puolesta
tulevalta mieheltä ja maksoi minusta neljäkymmentä kovaa markkaa,
vaikka olin vasta kuuden kuukauden vanha. Tämä oli nuoren isännän
mielestä kuulumaton penikan hinta, ja hän vastusteli niin kiihkeästi
kauppaa, että vanhan isännän vihdoin täytyi kiivastua. Hän polki
jalkaansa lattiaan ja sanoi: "Vait mukula! Omien rahojeni isäntänä olen
vielä, enkä ole koskaan sinun kukkarosi isännäksi pyrkinyt." Pelkäsin
joutuneeni riitaisen talon koiraksi, mutta kuulin myöhemmin vanhalta
emännältä, että tämä oli ainoa kova sana, minkä vanha isäntä oli
pojalleen puhunut. Itse olin myöhemmin monta kertaa tilaisuudessa
huomaamaan, että vanhan ja nuoren isännän välit olivat mitä parhaimmat.
Minusta vain oli heillä eri ajatukset. -- Myöhemmin samana päivänä
ilmoitti minulle uusi isäntäni, että jos entinen isäntäni olisi minusta
vaatinut vaikka sata markkaa, olisi hän senkin saanut. Uuden isäntäni
hyvät ajatukset minusta ilahduttivat minua suuresti, ja päätin yrittää
parastani ollakseni hänelle kaikin puolin mieliksi. Onnistuin myöskin
niin hyvin, että jo ensimmäisenä syksynä maksoin hänelle hintani ja
ruokani. Saimme yksissä neuvoin sinä syksynä kolmatta sataa oravaa
ja kaksi kettua, puhumattakaan linnuista. Kun sinä talvena
Paavalin-markkinoilla maksettiin oravannahoista 35 penniä kappaleesta
ja kun toinen revoista sattui olemaan ristikettu, jonka nahasta
maksettiin 70 markkaa, tuntui minusta kuin ei olisi nuorikaan isäntä
ollut enää minuun tyytymätön. Ainakaan hän ei puhunut mitään, kun
isäntäni kotiin tultuaan löi rahakukkaronsa pöydän laitaan sanoen:
"Hallin ja minun yhteiset rahat." Luulen esiintyneeni itsekin tässä
tilaisuudessa jotenkin ylpeästi, sillä tiesin hyvin, että ilman minua
olisi isäntäni oravansaalis supistunut jotenkin pieneksi ja että ketut
juoksisivat vielä tänäänkin metsässä.
Jo ensimmäisenä päivänä tutustuin uudessa kodissani kaikkiin talon
väkeen kuuluviin henkilöihin. Parin viikon kuluttua tunsin kaikki
kyläläiset. Ei ole kahta ihmistä, jotka haiskahtaisivat samalta. Ja
koska muistini ei ole huonompi kuin haistinikaan, en erehdy koskaan
kahden henkilön hajusta. Kun olen kerta pistänyt kuononi jonkun ihmisen
vaatteisiin -- vaatteissa säilyy haju paraiten --, on sen ihmisen haju
muistissani yhtä hyvin säilytettynä kuin ryövärin peukalon kuva
poliisin kirjoissa.
Kaikki ihmiset eivät haise hyvälle. Muutamat löyhkäävät minusta
hyvinkin pahalle, ja semmoisten en anna koskaan hyväillä itseäni.
Isäntäni tuoksuu erinomaisen hyvälle. Olen huomannut toistenkin koirain
saavan hänestä saman käsityksen. Vihaisinkin äkäpussi kun pistää
kuononsa hänen vaatteittensa poimuihin, huiskuttelee heti häntäänsä ja
sivelee päätään hänen housunlahjettaan vastaan. Olen huomannut, että
melkein kaikki metsästäjät haiskahtavat hyvälle. Epäystävälliset
tunteeni maankulkijoita kohtaan ovat melkein aina samoja kuin heidän
tunteensa minua kohtaan. En voi heidän käryänsä kärsiä. Myöskin heidän
ulkoasunsa on minulle useimmiten vastenmielinen.
Mutta minunhan piti kertoa Harjuskoskesta.
Leikkuun päätyttyä piti isäntäni tavallisesti lomaviikkoja kekriin
asti. Silloin hän ei ollut talon töissä enempää kuin talon ruuassakaan.
Joka maanantai-aamu, aikaa ennenkuin talonväki oli noussut, sälytti hän
selkäänsä ison tuohikonttinsa, otti luodikkonsa naulasta, avasi tuvan
oven, jossa minä jo seisoin odottamassa, ja pimeässä lähdettiin yhdessä
metsään.
Aamiaisen söimme säännöllisesti eräällä tervahaudalla, jota ei ole
miesmuistiin enää käytetty, mutta jonka sysivajassa metsämiehet välistä
ovat yötä. Päivällinen syötiin jo kosken rannalla, ja heti päivällisen
jälkeen lähdettiin metsään.
Olen jo sanonut, että Harjuskosken takapalsta on kaikkialla kruunun
metsän ympäröimä. Meidän puolella jokea nimittäin. Mutta joen toisella
puolella ovat meidän pitäjän ja naapuripitäjän laajat takamaat, joissa
ei koskaan kulje ihmisiä, ellei joskus jokunen eränkävijä. Ne ovat siis
kokonaan meidän, isännän ja minun hallussa. Ja me ne tunnemme myöskin
niinkuin oman tuvan lattian. Metsästystovereita emme ole koskaan
rakastaneet, sillä toistemme seura on meille ollut aina täysin
riittävä. Nautimme paraiten metsän riemuista puhumatta niistä kenenkään
kanssa. Päivällä emme myöskään puhu paljon toistemmekaan kanssa.
Useasti emme koko päivänä näe toisiamme muuta kuin vilahdukselta
isännän pyssyn pamahdettua. Silloin aina pakisemme hetkisen ja sovimme
matkan suunnasta. Tiedämme myöskin aina varsin hyvin, missä toinen
kulkee. Isäntä aina välistä tahallaan katkaisee risun, ja jos joskus en
huomaisi, missä hän liikkuu, haukahdan yhden ainoan kerran, jolloin hän
vastaa lyhyellä vihellyksellä. Tämä on sovittu merkkimme.
Mutta illalla kun on lintu tai kalakeitto nostettu tulelle, pidetään
pakinahetki, jolloin päivän tapahtumat joutuvat pohdittaviksi. Näen
vielä yölläkin niistä unta. Ajan kettua takaa, että käpäläni rupeavat
unessakin juoksemaan, vingahdan puuhun istuutuvalle teerelle tai
haukahdan oravaa pari lyhyttä nalkutusta, kunnes isännän "soh, Halli"
äkisti ehkäisee unennäöt.
Täten jatkamme hauskaa elämäämme metsässä perjantai-iltaan asti.
Lauantaina iltapäivällä ollaan taas kotona. Vasta mikkelin jälkeen, kun
oravan- ja ketunnahat tulevat täyskarvaisiksi, viivymme joskus kaksi
viikkoa yhtä painoa Harjuskosken seuduilla. Muuten ollaan aina
viikkokannalla vain, sillä olemme isännän kanssa ahkeria kirkkomiehiä.
Minullakin on oma paikkani varattuna kirkossa ison käytävän päässä,
josta en liikahda, ennenkuin näen isännän rupeavan tekemään lähtöä.
Kaikki kirkkoväki tuntee hyvin minun paikkani, ja jos joskus en ole
onnistunut livistämään kirkkoon sisälle, kysyvät ihmiset ihmeissään
toisiltaan, oliko Suursalon vanha isäntä sairastunut, kun ei Hallia näy
tavallisella paikallaan.
Onpa minusta kerta saarnattukin. Kun pojat lehterillä eivät ymmärtäneet
olla hiljaa, rupesi rovasti heitä torumaan ja sanoi, että Suursalon
Hallikin tietää paremmin kuin he, miten kirkossa tulee käyttäytyä. Minä
kun kuulin itse rovastin nimeäni mainitsevan, katsoin kohteliaisuuden
vaativan, että nousin istualle ja katsoin rovastia kasvoihin. Poikien
kasvojeneleistä huomasin kuitenkin, että menettelyni ei ollut hyvin
mietittyä, ja oman talon poika sanoi kotiin tultuaan, että rovastin
kaunis nuhdesaarna oli menettelyni kautta mennyt aivan hukkaan. En
koettanut myöskään tämän jälkeen koskaan sekaantua papin tai
kirkonpalvelijan toimiin, vaan makasin aina liikkumatta paikallani.
Eikä minua siinä myöskään häiritty kuin yksi ainoa kerta. Vanhan
suntion kuoltua oli uusi muka jotain olevinaan ja yritti käskeä minua
kirkosta pois. Mutta kun irvistelin ikeniäni ja sanoin pari kertaa
"rrh", huomasi hän parhaaksi olla nostamatta riitaa, semminkin kuin
paikkani oli ihan numerotaulun vieressä, johon hänellä näkyi olevan
useasti asiaa.
Kerroin olleeni kuuden kuukauden vanha, kun eräänä kevätpäivänä jouduin
Suursalon isännän haltuun. Sanoin myöskin, että nuori isäntä oli jonkun
verran nurjalla mielellä koiranoston johdosta.
Kyseessä oleva päivä oli lauantai. Sunnuntaina iltapäivällä nosti uusi
isäntäni tuohikonttinsa, joka näytti olevan tavallisen raskas,
hartioilleen, heitti olalle pari verkkoa, sanoi aikovansa lähteä
kalastamaan, vihelsi minut mukaansa ja läksi. Huomasin, ettei tässä
talossa ollut tapana lähtevältä kysyä, minne aikoi mennä tai kauanko
aikoi viipyä kotoa poissa. Semmoiset kyselyt olisi pidetty
sopimattomana uteliaisuutena. Läksimme kulkemaan polkua, joka vei
eräälle järvelle, missä talon väki välistä kulki kalastamassa. Mutta
tultuamme talon näkösältä, poikkesi isäntä metsään ja rupesi kulkemaan
ihan toiseen suuntaan kuin järvelle päin.
Kävelimme yhtä painoa läpi yön, ja minusta oli matkamme sanomattoman
hauska. Lunta ei näkynyt enää missään, aukeamilla rupesi ruoho jo
pistäymään esille kulosta, ja ilma oli ihan parahiksi lämmin.
Aamupuolella istuutui isäntä vähän väliä kivelle lepäämään, katseli
metsää, kuunteli metsän monenlaatuisia ääniä ja näytti erinomaisen
onnelliselta. Minustakin tuntui elämä suloisemmalta kuin ikinä ennen.
Makasin nurmella isännän vieressä, katselin uteliaasti hänen
kasvoihinsa ja huiskuttelin häntääni. Rupesin jo ymmärtämään saaneeni
hyvän isännän. Edellistä isäntääni en paljon tuntenut eikä hän myöskään
minua. Hän ei näet ollenkaan seurustellut toverillisella tavalla
kanssani, ja pysyimme sentähden jotenkin vieraina toisillemme. Nykyinen
isäntäni oli kahdessa päivässä puhunut enemmän kanssani kuin edellinen
omistajani kuuden kuukauden aikana. Nytkin rupesi hän minulle
kertomaan olevansa pian seitsemänkymmenen vanha ja että minä kaiken
todennäköisyyden mukaan olin hänen viimeinen metsästysapulaisensa.
Huiskuttelin koko ajan myöntäväisesti häntääni ja sain pari kertaa jopa
nuolla hänen käsiänsäkin. Täten oli toveruutemme niin lujasti
vahvistettu, etten olisi vähääkään empinyt syöstä väkevimmänkin miehen
kurkkuun, jos vain isäntäni olisi käskyn antanut. Ymmärsin, että isäntä
käsittää tämmöiset asiat paremmin kuin minä ja että hän on paremmin
ymmärtävänä käskyistään vastuunalainen. Minun tulee vain häntä
empimättä totella.
Kun isäntä nyt viimeisen kerran tänä aamuna nousi sovittamaan konttia
uudestaan hartioilleen, kuulin hänen huokailevan: "Hohhoi, kun rupeaa
vanhuus vaivaamaan! Mutta kiitos Luojan, joka on vielä kerran kesän
alkuun auttanut. Jokohan tuli tällä kertaa viimeinen; olisin minä
kuitenkin vielä muutamasta kesästä kiitollinen. Eipä tiedä, miten on
osani määrätty."
En ymmärtänyt oikein tällä kertaa isännän puhetta. Minusta oli hän
vielä hyvinkin reipas ja voimakas. Kontti näytti kohtalaisen raskaalta,
yhtenä yönä oli marssittu lähes kolme penikulmaa, ja nyt hän kuitenkin
reippaalla liikkeellä heitti taakkansa uudestaan hartioilleen. Minä
puolestani tunsin itseni erinomaisen nuoreksi ja iloiseksi enkä osannut
vielä silloin vanhuuden vaivoja käsittää.
Kosken pauhina kuului näin tulvaveden aikana tähän paikkaan asti.
Puolen tunnin kuluttua olimme sen rannalla.
Isännän eläkepalsta, joka kuusi vuotta tuli olemaan yhteisenä
metsästyskotinamme, miellytti minua mainiosti. Metsä oli tässä
korkeakasvuista kuusikkoa. Ihan kosken varrelta oli isäntä kaatanut
puut ja murtanut juuretkin maasta, joten kosken rannalle oli syntynyt
pieni, tasainen niitynkoppilo, ainoastaan 60 tai 70 askelta
läpimitaten. Korkeakasvuinen, sankka metsä ympäröi kolmelta sivulta
seinän tapaisesti tämän rauhallisen tyyssijan ja neljännellä sivulla
oli koski ja -- keskipäivän aurinko. Niityn koskea vastapäätä olevassa
päässä oli isännällä kahden pilvenkorkuisen kuusen juurella pieni lato
-- en muista nähneeni pienempää. Kattoon asti täytettynä veti se ehkä
kaksi tavallista talvihäkkiä; nyt se oli ainoastaan puolillaan heiniä.
Lato ei ollut eilen tehty, koska se oli isännän isoisän rakentama.
Mutta täyshyvässä kunnossa se vieläkin oli, ja tuohinen katto ei ollut
mistään paikasta rikki. Koirakin ymmärtää pitää arvossa tämmöisen
kodikkaan asunnon mukavuutta. Hypähdin myös kohta sinne sisään pitämään
kotitarkastusta ja hetken perästä nukahdin heiniin.
Jonkun tunnin perästä tuli kova ukkosensade, ja isäntäni, joka tähän
asti oli istunut kivellä kosken rannalla ja katsellut ohikiitävää
vettä, tuli myös latoon ja pani hänkin maata. Vasta päivällisaikana
olimme nukkuneet kylliksemme. Aurinko loisti nyt kirkkaalta taivaalta.
Isäntä rupesi nyt tarkastamaan harvoja talouskapineitamme, jotka
seinässä riippuivat, otti seinänraosta kovasimen ja rupesi sillä
kirvestä teroittamaan. Olisin mieluummin nähnyt hänen ottaneen
kontistaan jotain syötävää, sillä vatsani rupesi tuntumaan jotenkin
tyhjältä. Mutta kun isäntä ei ollut itsekään vielä mitään syönyt, en
kehdannut muistuttaa.
Ei tarvinnut kuitenkaan kauan odottaa, sillä kun kirves oli isännän
mielestä kylläksi terävä, kaivoi hän heinien alta esille vähäisen
padan. Olin isännän kontissa nähnyt perunapussin ja rupesin jo
pelkäämään, että hän aikoo keittää perunoita päivälliseksi. Niistä
vatsani ei paljon hyödy, ei ainakaan, ellei hän survo niistä
perunamokkaa. En ole tottunut tuommoista taikinaista ruokaa
pureksimaan, ja perunanpalasiin ruuansulatuselimeni eivät pysty.
Epäilykseni olivat kuitenkin turhia. Ladon seinän vierustalla oli paksu
koivupölkky, josta tuntui epäilyttävä ruuanhaju. Sinne isäntä meni,
nosti sen ylemmän, kannentapaisen kyljen pois ja paljasti todellisen
ruoka-aitan. Pölkyssä oli ryynejä, herneitä, jauhoja, leipää ja suolaa.
Isäntä tarkasti huolellisesti, näkyisikö missään hometta, otti pölkystä
jauhoja ja muutaman suolajyvän, ja sitten lähdettiin yhdessä keittämään
puuroa. -- Pölkyn kannen syrjissä näkyi kaikkialla hiiren nakerruksia,
mutta koivu on koivua: liian kovaa näkyi olleen hiirien hampaille.
Jo kerroin, että Harjuskoski rajoitti etelässä niittypalasemme. Koski
oli kevättulvan aikana aika mahtava, mutta nyt se oli jo paljon
vähentynyt, ja kesällä sitä ei sopinut oikeastaan koskeksi sanoa: se ei
ollut silloin paljon muuta kuin vuolas virta. Hyvä osa koskea oli
sileätä kalliota, jota vesi oli ojantapaisesti uurtanut, niin että
vähän veden aikana sekä kesällä että talvella vesi virtasi useana eri
metrinlevyisenä purona. Tuo näytti minusta ensin niin omituiselta, että
kysyin isännältä, oliko hän pannut veden tällä tavalla virtaamaan.
Mutta isäntä vastasi, että nämä uurteet oli mahtavampi mies kovertanut.
Kun isäntä minusta näytti mahtavammalta kuin kukaan muu, kysyin kuka
tuo mahtavampi oli. En saanut kuitenkaan siitä selvää; isäntä hymyili
vain ja sanoi, etten minä sitä ymmärrä, vaikka hän koettaisikin asiaa
minulle selittää. Siihen minun täytyi tyytyä. Isäntä ehkä tarkoitti,
että vesi oli häntä mahtavampi.
Koskessa oli tässä sileäpohjaisessa paikassa kaksi isoa
kallionlohkaretta, joitten yli vesi ei kevättulvallakaan noussut. Tähän
paikkaan oli isäntä laittanut portaan, että pääsi tulvavedenkin aikana
toiselle rannalle. Kesällä pääsi yli ilmankin porrasta, paitsi
pitkällisten sateitten jälkeen. Mutta kesällä kävimme vain muutaman
kerran täällä kalastamassa emmekä silloin monta päivää viipyneetkään.
Eikä minulla myöskään ollut silloin paljon muuta tekemistä kuin maata
rannalla päivää paistattamassa.
Isännän tekemä porras oli tosin yksi ainoa hirsi vain, ilman
kaidepuuta, mutta tukeva ja hyvä se oli. En ole koskaan ymmärtänyt
miksi porras tehtäisiin leveämmäksi, kun yhdellä hirrellä on mukavampi
käydä kuin kahdella; ja kaidepuista en ole ikinä mitään hyötyä
huomannut.
Kuten olen jo kertonut, on meidän puoleinen joenranta sankkaa
havumetsää, kruunun metsää kaikki monen penikulman päähän. Siinä ei
ollutkaan paljon otuksia, melkein yksinomaan oravia. Sentähden emme
myöskään kulkeneet siinä metsästämässä. Isäntä sanoi, että
metsästäminen siinä ei oikeastaan ollut luvallistakaan. Mutta kävin
minä sentään muutamia kertoja huvikseni yksin, eikä tullut kukaan pois
ajamaan. Otinpa kerran semmoisella huviretkellä kiinni jäniksenkin ja
olisin vapaasti saanut kantaa sen mukanani pois, mutta kun se oli
yksityinen saaliini, katsoin sopivammaksi pistää sen omaan poskeeni.
Mutta joen toisella rannalla, kas siinä metsästysmaa, joka kelpaa.
Vaihtelevaa havu- ja lehtimetsää penikulmittain joka haaralle. Mäkiä ja
kukkuloita, pieniä ruohorantaisia metsäjärviä, joista aina sinne
tullessa nousi joku heinäsorsaparvi tai yksinäinen kaakkuri. Ja joka
laaksossa lirisevä puro, jonka varret kasvoivat joko tiheätä pajukkoa
tai korkeita koivuja. Isäntä tavallisesti sanoi, että kauniimpaa maata
kuin tämä seutu on, ei löydy missään. Erittäinkin pienet umpinaiset
metsälammet olivat hänen mielipaikkojansa, ja päiväsydämellä, jolloin
metsänriista ei ole liikkeellä, loikoilimme välistä useita tuntejakin
nurmikossa semmoisilla rannoilla. Oli metsästysalueemme minunkin
mielestäni kaunista, mutta pääasia oli kuitenkin, että siinä asui
paljon eläimiä, sekä lintuja että nelijalkaisia, ja että maa oli miltei
kaikkialla ruohoista tai sammaleista, joten käpälät eivät käyneet
aroiksi.
Isännän paras mielipaikka oli kuitenkin kodinvastainen joenranta, joka
oli korkea, suuria koivuja ja haapoja kasvava mäki. Sinne läksi hän nyt
tänä ensimmäisenä päivänämme, kiipesi ihan rannassa olevan korkean
kiven laelle, johon hän istuutui. Aina välistä huusi hän: "Hoi, Halli!"
Ja minä vastasin joka kerta ladon edustalta haukunnalla. Täten
sulostutti hauska keskustelu ensimmäistä iltaamme Harjuskoskella.
Hyvin aurinkoisella paikalla kosken rannalla oli isännällä
viljelyksensä. Ne eivät olleet suuren suuria: kaksi lyhyttä penkkiä
vain. Illalla kaivoi isäntä heinien alta esille virkaheitto lapion ja
käänsi penkit. Hän uudisti toimensa joka ilta täällä ollessamme,
sekoittaen multaan jotain jauhetta kontistaan. Mutta viimeisenä iltana
istutti hän perunansa toiseen penkkiin ja toiseen kylvi hän pieniä
siemeniä, nauriinsiemeniä, kuten sitten syksyllä ymmärsin.
Nukuttuamme yön ladossa menimme seuraavana aamuna jo ennen
auringonnousua rannalle ja kuljimme jokivartta palan ylöspäin. Kahden
kiven välissä metsässä oli isännällä havukatos, ja sen alta veti hän
esille veneen, jonka saumoja hän hyvin huolellisesti tarkasti. Yhdestä
paikasta näkyi päivä sauman läpi. Isäntä löi siihen muutamia
rautanauloja, veti veneen rannalle, johon hän laittoi tulen, pannen
siihen useita särmäisiä kiviä lämpiämään. Sillä aikaa kuin kivet
lämpesivät, kävi hän metsästä pari kourallista pihkaa. Latoi sitten
lämpimät kivet korjattavalle paikalle, ja kun puu tuli hyvin kuumaksi,
juotti kiven avulla koko sauman pihkaa täyteen. En ollut tämäntapaista
ennen nähnyt, jonkatähden myös hyvin tarkasti katselin koko ajan
isännän tointa. Juuri kun aurinko pilkisti puitten latvojen takaa,
potkaisi isäntä veneen vesille. Ei tullut tippaakaan vettä.
Hyppäsin heti veneen kokkaan, ja läksimme soutamaan jokea ylös. Näin
mukavasti ja hauskasti en ole ennen ikinä kulkenut. Kokassa istuen näin
hietapohjaisilla paikoilla, miten sukkelasti kalat kiitivät venettä
pakoon, ja hyvin matalalla paikalla istui kiven vieressä aika iso
krapu, joka huomatessaan paon myöhäiseksi, nosti avatut saksensa
venettä kohti ja näytti aivan naurettavan julmistuneelta. Olisikohan
tuo rumikko hyökännyt kimppuumme, ellemme olisi kiirehtineet niin
nopeasti ohitse?
Kauas emme kuitenkaan Harjusjokea soutaneet, ennenkuin isäntä antoi
veneen pujahtaa pieneen puroon, joka laski vetensä jokeen. Puro ei
ollut leveämpi kuin että veneemme -- sanon veneemme, sillä pidin jo
itseni osallisena isännän omaisuuteen ja olisin ollut valmis
puolustamaan sitä ketä vastaan hyvänsä -- niin, että veneemme juuri
pääsi sitä kulkemaan. Soutaa ei enää sopinut, vaan isäntä veti airot
vauluvitsoista pois ja rupesi kuljettamaan venettä lykkäämällä airon
pyyryllä rantaa vasten. Tämä oli minusta vielä hauskempaa kulkua kuin
soutu; sain kokkaköyden suuhuni, hyppäsin rannalle ja rupesin voimieni
takaa taluttamaan. Mutta kun minun tässä toimessa oli pakko astua kylki
edellä tai häntä edellä, väsyin pian koko vetojuhdan toimeen ja rupesin
juoksemaan puron ruohoisia varsia. Aurinko loisti, koivut tekivät juuri
hiirenkorvia, mettiäiset surisivat ja ukonoinas hirnui korkealla
ilmassa. Elämä oli kuin silkkiä, ja minun oli mahdoton olla haukkumatta
ilosta.
Samassa nousi edestäni heinäkurppa, joka pääsi lentämään vain hyvin
huonosti. Luulin varmasti saavani sen kiinni, kun se istahti mättäälle,
mutta juuri kun olin siepata sen suuhuni, pääsi se uudestaan lentoon.
Tuota peliä se uudisti kolme, neljä kertaa, ja sitten se yhtäkkiä
toipui ja palasi huimaavaa vauhtia samaan paikkaan, josta olin sen
ensin karkoittanut. Mutta samassa nousi ihan nenäni edestä toinen, joka
sekin näytti olevan pahemmassa kuin pulassa. Taasen täytyi minun
nelistää mitä ikinä koivista lähti, mutta tuokin peijakas juoksutti
minua hyvän hetken ja sittenkin veti minua lopuksi häpeällisesti
nenästä. Kun tuo sama temppu uudistui vielä kolmannenkin kerran,
rupesin ymmärtämään, että ne pitivät minua narrinaan ja palasin
jotenkin nolostuneena isännän luo. Isäntä opetti minulle kuitenkin
parempaa ja selitti, että olin joka kerta ollut sattua ihan heidän
pesäänsä, ja emälinnut olivat täten viekoitelleet minut pesäpaikasta
pois. Päätin nyt ensi kerralla menetellä viisaammin, mutta samassa sai
isäntä minut kaulahihnasta kiinni ja kytki minut veneen kokkapuuhun,
kieltäen minulta täten kaikki kurit ja kepposet.
Tämä olikin minulle ehkä terveellisintä, sillä olin juossut itseni
kovin hengästyneeksi ja minun oli pakko panna maata hetkeksi veneen
pohjalle läähättämään. Saatuani taasen hengityksestä kiinni ja
nuoltuani kupeeni kuntoon, istuuduin uudestaan havaintopaikalleni
veneen kokkaan. Ja nyt olikin minulla jotain katseltavaa. Edessämme ui
aika iso liuta harjuksia ja taimenia, kaikki isoja kaloja. Niitä oli
varmaankin monta kymmentä. Ellen olisi ollut veneen pohjaan kiinni
kytkettynä, olisin heti hypännyt veteen ja sukeltamalla hankkinut
itselleni ja isännälle hyvän suuruksen. Nyt olin kuitenkin isäntäni
kovuuden vuoksi estettynä tekemästä näin hyödyllistä työtä. Vikisemällä
yritin saada hänen kovasydämisyyttään heltymään, mutta turhaan. Hän
vain lykkäsi otsa hiessä venettä eteenpäin, ja kalat uivat pakoon.
Äkkiarvaamatta näin kuinka koko kalaparvi ikäänkuin komennosta teki
täyskäänteen ja yritti syöstä molemmin puolin veneen sivu. Mutta nytpä
minä! Hyppäsin niin korkealle veneen kokkaan kuin ikinä kahleelta
pääsin ja rupesin niin rajusti haukkumaan, että kalat taasen salaman
nopeudella kääntyivät ja uivat uudestaan pakoon. Tämä olikin oikea
onnen potkaus, sillä juuri tässä leveni puro niin leveäksi, ettemme
mitenkään olisi voineet estää kaloja tästä karkuun pääsemästä, ellen
minä olisi neuvokkaisuudellani heitä niin peloittanut, että yhtä kyytiä
lensivät tuon leveän paikan ohitse.
Tuon lammikontapaisen yläpäässä oli puro taasen niin kapea, että vene
tarttui molempiin rantoihin kiinni. Tässä isäntä nousi maalle usuttaen
minua raivoamaan ja haukkumaan, joka olikin minusta hauskaa tointa.
Tiheässä rintama-asennossa odotti koko kalaparvi vähän matkaa
edessämme; ylöspäin ei vain tahtonut jatkaa. Hetken perästä ymmärsin
syyn. Palanen matkaa edessämme oli metrin korkuinen vesiputouksen
tapainen: tie oli heiltä siitä paikasta suljettu.
Pian oli isäntä leikannut pajukosta risuja ja niillä täysin sulkenut
veneen kohdalta koko puron, ettei olisi särkikään lävitse päässyt. Nyt
vasta pääsin vahtitoimestani vapaaksi ja sain vapauteni takaisin.
Saatuaan puron tukituksi otti isäntä toisen verkon kontista, riisui
vaatteensa ja astui lammikkoon. Siihen laski hän nyt verkon, järjestäen
sitä ristiin rastiin lammikkoon, kunnes minun mielestäni koko lammikko
oli verkkoa täynnä. Pari kertaa yritin ryhtyä häntä auttamaan tässä
toimessa. Mutta hän ei näkynyt vähääkään ymmärtävän antaa hyvälle
tarkoitukselleni sen oikeaa arvoa, vaan päinvastoin pui nyrkkiä minulle
ja uhkasi kylmällä saunalla, jos vain uskalsin sinne tulla. Tiesinhän
minä hyvinkin, että "opiksi koiralle kylmä sauna", mutta kun edellinen
isäntäni oli tätä opetuksen välikappaletta minulle runsaasti tuhlannut,
pysyin mieluummin rannalla. Ei minua ollenkaan miellytä mennä syyhyttä
saunaan. Ellei tuo ikävä uhkaus olisi ollut minua pelottamassa, olisin
hyvin mielelläni pulikoinut vedessä isännän kanssa.
Saatuaan verkkonsa lasketuksi nousi isäntä vedestä ja puki päällensä.
Vesi lammikossa oli nyt paljosta kahlaamisesta hyvin sameata. Epäilin,
uskaltaisivatko kalat näin mutaiseen veteen lähteä. Mutta heti kun
isäntä oli nostanut veneen maalle, pujahti koko kalaparvi risujen
lomitse lammikkoon.
Jopa tuli nyt lammikossa melskettä. Verkon kohot rupesivat hyppimään
sinne tänne, ja hetken perästä rupesi koko verkko liikkumaan
luikerrellen niinkuin mikäkin jättiläiskäärme. Pelkäsin jo että nuo
riivatut vievät koko verkon mukanaan, ellen minä lähde apuun. Mutta
juuri kun olin hypähtämässä veteen, tempasi isäntä minua kaulahihnasta
ja kytki uudestaan veneen kokkaköyteen kiinni. Haukuin ja ulvoin
vuorotellen, mutta isäntäni kovasydämisyys ei heltynyt. Kovin
häpeämättömästi hän minua tässä tilaisuudessa kohteli. Ajattele toki!
Ihan nenäni edessä kiemuroiva verkko, jossa on monta kymmentä kalaa.
Vaara on lähellä, että ne lähtevät pakoon verkkoineen kaikkineen.
Isäntä ei tätä ollenkaan ymmärrä. Ja veneeseen kiinni kytkettynä täytyy
minun, joka olisin vielä voinut saada onnettomuuden estetyksi,
toimetonna nähdä tätä. Koko sisuni kuohui siitä ilmeisestä vääryydestä,
joka minulle tapahtui. En aikonut tätä kärsiä, vaan päätin toimia
omalla vastuullani.
Tuskin oli isäntä kääntynyt selin minuun, ennenkuin ryhdyin
vapautuspuuhiin. Ja kun isäntä hetken perästä rupesi nostamaan verkkoa
eikä ehtinyt minun toimiani valvoa, ei kestänyt monta minuuttia,
ennenkuin kokkaköysi oli poikki nakerrettu ja minä vapaa. En uskaltanut
kuitenkaan lähestyä isäntää, vaan katselin veneen takaa, miten verkko
nostettiin rannalle. Kaikkialla sätkytteli sinivalkoisia harjuksia ja
suuria, punertavia taimenia. Voi kun olisin uskaltanut mennä viereen
katselemaan! Mutta vahinko on hyvä opettaja, joskin kallispalkkainen;
pysyin kauniisti paikallani.
Isäntä ryhtyi nyt irroittamaan kaloja verkosta, heittäen ne ylempänä
rannalla olevaan kuoppaan. Huomasin miten suurin taimenista
sätkyttelihe yhä lähemmäksi äyrästä, ja ykskaks rupesi se luisumaan
törmää alas. Tämä oli minun mielenmaltilleni liikaa. En voinut pidättää
itseäni, minun täytyi hypähtää kalan niskaan ja purra se kuoliaaksi.
Ilman minua olisi se nyt ollut purossa, ja silloin ota pyrstöstä
kiinni! Katsoin siis olevani täysin oikeutettu puolustamaan
omaisuuttani itse isäntää vastaan, joka aikoi ottaa sen omaan
haltuunsa. Laskin siis kalan maahan ja hioin hampaitani, uhkaavasti
murahtaen. Mutta kun isäntä vain rupesi nauramaan ja läimähdytti minua
kädenselällä suupieleen, koppasin kalani uudelleen suuhun ja läksin
pitkin harppauksin karkuun.
Karkumatkallani en viipynyt kauan. Ja kun raaka kala on minusta
epämiellyttävää, en syönyt saalistani, vaan toin sen isännälle
takaisin.
Verkon selvittäminen vaati paljon aikaa, semminkin kun isäntä ei
suvainnut minua tässäkään työssä itseänsä auttamaan. Kaikki hauskat
työt hän näkyi pidättävän itselleen. Perkattuansa kalat ja suolattuansa
ne konttiin, jätti isäntä kontin veneeseen, ja lähdimme jalkaisin
pienelle järvelle, josta puro sai alkunsa. Sen rannalla, joka oli
kuivaa nurmikkoa, söimme päivällisen ja paistatimme aurinkoa hyvän
hetken päivällisen jälkeen. Vasta illemmällä palasimme Harjuskoskelle.
Olin päivääni hyvin tyytyväinen, ja illan vietimme taasen hauskasti
pakisten, isäntä kiveltään, minä ladon edustalta.
En uskalla varmuudella sanoa, viivyimmekö neljä vai viisi päivää tällä
ensimmäisellä hauskalla matkallamme, sillä -- totuus on sanottava --
laskutaitoni ei ole kehuttava. Kolmeen asti olen asiastani varma, mutta
suuremmat luvut ovat minusta sekä vaivalloisia muistaa että
tarpeettomiakin. Otan päiväni semmoisena kuin se tulee: eilispäivää en
paljon muista ja huomispäivää en paljon ajattele.
Kotimatkalla isäntä ei levännyt kuin pari kertaa vain, vaikka
mielestäni kontti oli nyt paljon raskaampi kuin mennessämme. Eikä hän
nyt ainoatakaan kertaa vanhuuttaan valittanut. Näytti siltä kuin hän
olisi ollut raskaaseen kantamukseensa tyytyväinen. Saatu saalis näkyy
tekevän vanhastakin nuoren. Ja kun kotiin tultuamme vanha emäntä ei
jaksanut kalakonttia nostaa ja rupesi ukkonsa voimia ylisteleinään,
näytti isäntä olevan hyvin mielissään ja arveli, että kun on helppo
hartioille, niin on vatsalle vaikea. -- Talossa syötiin nyt viikon aika
melkein joka päivälliseksi tuoretta kalaa, ja talonväki oli
kalastusmatkamme tulokseen aivan tyytyväinen.
Joskin tämä keväinen matka oli hauska, ei se ollut mitenkään
verrattavissa syksyisiin matkoihimme. Jo ensimmäisenä syksynä opin
ammatissani jotenkin taitavaksi, ja joka seuraava syksy lisäsi
tietojani. Kolmantena syksynä katsottiin minut parhaimmaksi
metsäkoiraksi näillä seuduilla, ja eräs kaupunkiherra kuuluu minusta
tarjonneen täsmälleen kymmenen kertaa sen hinnan, millä isäntä oli
minut ostanut. Kaikeksi onneksi olimme isännän kanssa jo niin hyvät
ystävät, ettei isäntä luvannut millään hinnalla minua myydä. Eikä
isännän tarvinnutkaan tätä päätöstään katua.
Tämän saman syksyn viimeisellä metsästysmatkalla olisi näet isännän
käynyt huonosti, ellen minä olisi ollut mukana. Kotimatkalla tuli kova
myrsky. Mahtavan suuret hongat kaatuivat juurineen kaikkineen. Näin
kyllä, kuinka varovaisesti isäntä kulki, aina katsoen, ettei joutuisi
kaatuvan puun alle. Mutta äkisti kuulin kovan romahduksen. Myrsky oli
katkaissut suuren hongan puun keskikohdalta ja lennätti katkenneen
latvapuolen päällemme. Minä, jolla ei ollut mitään kantamusta, ennätin
hypähtää sivulle. Mutta isännän raskas kontti esti häntä tekemästä
hypähdystä kyllin nopsasti, ja hän joutui puun alle.
Huomasin heti, että isäntä oli joutunut ikävään tilaan. Toinen jalka
oli jäänyt katkenneen puun rungon ja jonkun toisen puun juuren väliin.
Isäntä ei saanut mitenkään jalkaansa irti vedetyksi. Onneksi kasvoi
ihan vieressä nuori mänty. Isäntä sai kirveen kontista, katkaisi männyn
ja teki kangen, joka hänen onnistui saada pistetyksi puun alle ihan
jalan viereen. Kangen avulla sai hän puuta niin paljon nostetuksi, että
sai jalkansa vedetyksi alta pois. Samassa kun puu painui paikalleen
takaisin, luulin jo isännän kuolevan, sillä hän jäi tunnottomana
makaamaan paikallensa eikä tehnyt vähintäkään liikettä, vaikka vinkuen
kiertelin hänen ympärillään nuoleskellen hänen käsiään ja kasvojaan.
Kovin minusta tuntui nyt elämä tukalalta. Hetken perästä avasi isäntä
kuitenkin silmänsä, katseli minua ja kysyi, oliko hän maannut
tainnoksissa. En voinut siihen mitään vastata. En ole koskaan ollut
tainnoksissa enkä tiedä siis mitä sillä tarkoitetaan. Mutta jos se
merkitsi, että isäntä oli ollut kuolemaisillaan, luulen kyllä, ettei
siitä kovin paljon puuttunut. Osoitin iloani siitä, että isännän jalka
oli päässyt pälkähästään, ja siihen vastaukseen isäntä kai tyytyikin,
koska hän pari kertaa hyväili minua.
Hetkeen aikaan isäntä ei tehnyt mitään, makasi siinä vain paikallaan.
Mutta sitten irroitti hän kontin selästään, istuutui ja rupesi sormin
koettamaan miten oli jalan laita. Vähäisen polven alapuolella narisi
luu, kun isäntä sitä sormin koetteli, ja isäntä huokasi pari kertaa ja
raappi korvallistaan.
Monta minuuttia isäntä ei kuitenkaan istunut toimetonna, ennenkuin taas
sai kirveen käteensä ja lohkaisi kangesta muutamia säleitä, jotka hän
nuoralla sitoi lujasti kiinni housujen päälle siihen paikkaan, josta
sääriluu oli poikki. Kontti, jossa oli paljon oravannahkoja ja lintuja,
onnistui hänen saada nostetuksi kangen päähän nojaamaan puuta vasten,
etteivät ketut siihen ulettuneet.
Eväitä ei ollut enää jälellä enempää kuin vähäisen voita ja muutamia
reikäleivän puoliskoita; tämä pantiin kaikki takin taskuun. Pyssyn pani
isäntä nojalleen puuta vasten, ja sitten lähdettiin raskaalle ja
ikävälle matkalle.
Siitä paikasta, jossa nyt olimme, oli vielä runsaan tunnin matka
vanhaan tervahautaan, josta olen ennen kertonut ja jossa olimme
ajatelleet olla yötä siellä olevassa vanhassa koppelissa.
Onneksi ei ollut kylmä, sillä tuuli, joka näytti vain kiihtyvän, oli
eteläinen. Sieltä täältä kuului kova ryske, kun joku satavuotinen honka
katkesi tai kaatui. Vaarallisia paikkoja, lahopuita ja pökkelöitä, ei
voinut enää välttää, sillä oli jo pilkkopimeä. Ja vaikka minusta oli
selvää, ettei täällä metsässä voinut olla ketään muuta kuin me kaksi
vain, kuulin isännän pari kertaa puhuvan jollekin, jonka hän näki
selvästi pimeässä, vaikka minun nenäni, joka on niin hieno kuin mikä
koirannenä voi olla, ei voinut vieraasta saada vähintäkään vainua.
Mutta koska isäntä ei näyttänyt pitävän häntä vihollisena, vaan
pikemmin ystävänä, jätin pian turhat yritykseni.
Jo sanoin, että matkamme yön pimeässä oli raskas ja ikävä. Ja kovin se
kävikin surkeaksi, ennenkuin aamu rupesi sarastamaan. Matkan suunnan
osasimme molemmat kyllä yhtä hyvin pimeässä kuin päivälläkin. Ja olihan
sitäpaitsi tuulen suunta meitä johtamassa. Se pysyi yhtä lämpimänä koko
yön ja oli siis arvatenkin vielä etelässä. Mutta maan epätasaisuudet,
joita ei pimeässä saanut vältetyksi, vaikeuttivat suuresti kulkua. Jos
isäntä olisi päässyt kunnollisesti ryömimään, olisi matka kuitenkin
jotenkuten kulunut. Mutta katkennut jalka pakotti isännän käsin ja
kyynärpään laahustamaan eteenpäin.
Koko yön kesti surkeaa kulkuamme. Päivä jo vaaleni saapuessamme
koppeliin vanhalle tervahaudalle. Isäntä kiipesi rahille, kiersi siellä
olevan vaippakulun ympärilleen ja nukkui heti. Auringon ollessa
korkeimmallaan taivaalla heräsi hän ja näytti olevan hyvin sairas,
koska oli kovin punainen kasvoistaan eikä voinut maata hiljaa rahilla,
vaan heittihe sinne tänne. Hän yritti myös useita kertoja puhutella
minua, mutta en saanut puheesta selkoa. Vihdoin hän kääntyi siten, että
putosi lattialle ja laahustihe siihen paikkaan, missä oli vesilippi
seinänrakoon pistettynä. Vasta kun hän turhaan yritti nousta ottamaan
sitä käteensä, ymmärsin, että hänen oli jano. Heti toin hänelle
purosta, joka oli ihan koppelin vieressä, lipillisen vettä. Kolme
kertaa sain tuoda hänelle vettä, ennenkuin hän kiitti ja yritti
taputella päätäni. Sitten hän laittautui rahille takaisin. Iltapäivällä
sain monta kertaa tuoda hänelle vettä, ja nyt hän näytti jo paljon
terveemmältä. Koko yön hän nukkui hyvin ja oli aamulla mielestäni aivan
terve, niin että hän jo söi voileivän ja taritsi minullekin palasen.
Mutta paikaltaan ei liikkunut. Juotuansa pari lipillistä vettä käski
hän minua lähteä kotiin ilmoittamaan, kuinka hänen oli laita.
Tätä käskyä en tarvinnut kahta kertaa saada. Pujahdin paikalla matkalle
enkä muista kulkeneeni parempaa vauhtia kettuakaan ajaessani.
Kohtasin talon väen kirkkotiellä; oli siis sunnuntaipäivä. Tempasin
nuoren isännän takin helmasta kiinni ja rupesin vetämään mukaan. Hän
oli ensin suuttua ja yritti riuhtoa itseänsä irti. Mutta samassa sanoi
joku joukosta: "Nyt ei ole vanhan isännän hyvin laita, kun ei ole
tullut pyhäksi kotiin ja Halli tulee yksin." Isäntä heitti silloin
kohta virsikirjansa emännälle ja tuli vastustelematta mukaani. Pari
kertaa yritti hän seisahtaa, ikäänkuin koettaaksensa, oliko minulla
tosi mielessä. Mutta kun heti hairasin uudestaan vaatteista kiinni,
huomasi hän kai tarkoitukseni ja rupesi melkein juoksujaloin minua
seuraamaan.
Samana iltana maksi isäntä kotona omassa sängyssään, mutta vasta
kevättalvella kelpasi hän kulkemaan kepittä ja minusta ei hän
aluksi syksylläkään ollut ihan entisellään. Hauska oli kuitenkin
tämäkin ja vielä seuraavakin syksy. Isot nahkapakat veimme aina
Paavalin-markkinoille myytäviksi, ja hauskoja olivat minusta nämä
markkinamatkatkin tappeluineen kaikkineen. Tutustuin niillä
kaikkien tien varrella olevien kylien koiriin, jopa muutamiin
kaupunkikoiriinkin. Näitten joukossa oli useampia pahanhajuisiakin,
joitten kanssa tappelin joka markkinamatkalla sekä mennessä että
tullessa. Välistä tapahtui kuitenkin, että muutamat heistä olivat
isäntinensä itse lähteneet markkinoille. Silloin tapasimme toisemme
torilla, rupesimme tappelua hieromaan, ja hetken perästä oli meitä iso
joukko yhtenä mylläkkänä, että toriakkainkin täytyi lähteä pakoon
poliisien apua huutaen. Mutta poliisit vain nauroivat sekä akoille että
meille. Ylen hauskoja olivat todella nämä markkinamatkat.
Yhdestä ainoasta markkinamatkasta on minulla ikäväkin muisto. Olimme
juuri alottaneet erinomaisen lupaavan tappelun erään teurastajan
myyntikojun edustalla, josta ostajat heti karkasivat pois kaikkiin
suuntiin. Silloin teurastaja, jonka asioihin me emme millään tavalla
olleet sekaantuneet, tulee ulos kojustaan ja heittää pitkän, terävän
teurastajaveitsen keskelle joukkoamme. Veitsi sattui minun reiteeni ja
lävisti reiden tehden ilkeän haavan. Heitimme paikalla omat yksityiset
erimielisyytemme sikseen ja hyökkäsimme teurastajan kimppuun. Kaksi
entistä vihollistani veti hänet käsistä kumoon ja minä asetuin
seisomaan etujalat hänen rinnallansa ja ärjäisin niin, että kuului
ympäri koko torin. Haavaani kirveli ilkeästi, mutta kun viholliseni oli
ihminen, vaikka ei ollut tosin ihmisen tavoin käyttäytynyt, en
uskaltanut hänelle mitään pahaa tehdä. Pelkäsin muutoin saavani
isännältä selkään.
Teurastaja ruikutti kovin ja huusi apua, mutta kun meikäläisiä oli
kymmenkunta, ei näyttänyt löytyvän halullista auttajaa. Kaikki näkivät
myös ettei teurastajalla ollut mitään hätää, ja useimmat olivat
huomanneet, mitä teurastaja oli tehnyt. Myöskin veitsi reidessäni oli
vastaansanomaton todistaja siitä, kuka oli riidan pannut alkuun. Mutta
kun joku joukosta huusi, että Suursalon Halli se rinnan päällä seisoo,
mentiin isäntää etsimään. Katsoin parhaaksi väistyä vähän syrjään, ja
kun minä, joka olin varsinainen asiallinen, en vaatinut enempää kostoa
minulle tapahtuneesta vääryydestä, laskivat toverinikin miehen irti
samassa kun isäntä tuli paikalle.
Teurastajan olisi sopinut olla kiitollinen siitä jalomielisyydestä,
joka oli hänen osakseen tullut. Mutta hui hai! Hän kävi sen sijaan
isännän kimppuun ja syyti hänelle rumia sanoja, että hän oli muka
usuttanut koiransa hänen päällensä. Ja kuitenkin koko markkinaväki
taisi todistaa, että isäntä vasta nyt saapui riitapaikalle. Kaikki
pitivät myös yksin suin isännän ja minun puolta. Oli tunnettua että
teurastaja oli parikin kertaa ennen käyttäytynyt yhtä epäinhimillisesti
kuin tässäkin tilaisuudessa, ja kukin katsoi, etteivät koirat olleet
enempää väkivaltaa tehneet kuin vaaran torjuminen tilaisuudessa vaati.
Mutta teurastaja oli kovin suutuksissa, ja kun samassa riitapaikalle
saapui kaksi poliisia, manuutti teurastaja isännän oikeuteen, vaatien
hänelle edesvastuuta estelemisestä laillisen elinkeinon harjoituksessa,
koiran usuttelemisesta ja pahoinpitelystä julkisella paikalla. Poliisit
koettivat saada teurastajaa luovutetuksi aikeestaan, mutta turhaan.
Kaikki ihmiset nauroivat, ja isäntä lupasi kyllä saapua.
Läksimme nyt eläinlääkärille, joka laastaroi haavani, jonka jälkeen
menimme kotiin. Tämä oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen ajaa
herrastellut ja oikein nahkaisten peitossa.
Viikon kuluttua läksi isäntä käräjiin. Minut ja isäntä vapautettiin
kaikesta syyllisyydestä. Mutta teurastajan kävi huonosti. Hänet
tuomittiin maksamaan sekä eläinlääkärin palkka että kaikki kulut ja
kustannukset. Vieläpä oli yleinen syyttäjä sekaantunut asiaan ja
teurastaja tuomittiin maksamaan aika isot sakot eläinrääkkäyksestä.
Minusta oli tuomari ymmärtäväinen mies.
Kuten jo olen kertonut, rupesivat vanhan emännän kuoleman jälkeen
isännän voimat nopeasti vähenemään ja hän lakkasi ottamasta osaa talon
töihin, samaan aikaan kuin talonväki rupesi häntä vaariksi sanomaan.
Vanhan emännän kuolema tapahtui kevättalvella, ja kesänalussa olisi
meidän pitänyt lähteä Harjuskoskelle tavalliselle kalastus- ja
perunainistutusretkelle. Mutta tällä kertaa ei retkestä tullutkaan
mitään. Isäntä, jonka näkö ei enää ollut yhtä hyvä kuin ennen, oli
hankkinut silmälasit ja istui ne nenällä päivät pitkät rahilla
katsellen emännän suurta kirjaa, josta emäntä sunnuntai-iltapäivisin
luki ääneen. Mutta vaikka isäntä käytti silmälaseja, kävi lukeminen
häneltä kankeasti emäntävainajan sujuvaan lukuun verrattuna. Ja
emäntävainaja ei koskaan tarvinnut laseja. Kyllä näytti isännän silmäin
laita olevan huonosti. Jo edellisenä syksynä olin jotain tämäntapaista
epäillyt, sillä välistä oli hänen ollut pakko ampua oravaa kaksi, jopa
joskus kolmekin kertaa, ennenkuin se tuli maahan. Mutta nyt isäntä
sanoi minulle suoraan, että metsästyksemme täytyy loppua, kun ei hän
enää näe lasitta ja lasilla taasen ei saa kunnollisesti tähdätyksi.
Tämä oli minulle kova isku, mutta siihen en voinut mitään. Kun ei saa,
niin ei saa.
Tänä kesänä emme tehneet muuta kuin kävimme kalastamassa kotijärvellä.
Meni kesä kuitenkin tässäkin toimessa, mutta sen mukaan kuin syksy
läheni, huomasin isännän käyvän yhä levottomammaksi, ja eräänä päivänä
vihelsi hän minut mukaansa ja läksi käyden kaupunkiin. Kaupungista osti
hän ihan uuden amerikkalaisen haulikon, takaa ladattavan oikein.
Haulikkoja oli hän aina ennen suuresti halveksinut, mutta nyt hän
kotimatkalla ilmoitti minulle, että huonompinäköinenkin voi semmoisella
pyssyllä ampua. Tulin erinomaisen iloiseksi, sillä ymmärsin, ettei ukko
voi pysyä Harjuskoskelta poissa, vaan pääsen vielä tänäkin syksynä
metsästämään. Uusi pyssy olalla antoi isännän astunnalle entisen
jäntevyyden takaisin, ja kotimatka meni puolta nopeammin kuin matka
kaupunkiin. Näin paljon näkyy uusi pyssy vanhan miehen olalla
aikaansaavan.
Jo seuraavana päivänä, paljon aikaisemmin kuin tavallisesti siis,
läksimme Harjuskoskelle. "Nuori isäntä", jota nyt sanottiin isännäksi
vain, koetti kyllä luovuttaa isäänsä lähtemästä enää tänä syksynä
pitemmälle metsästysmatkalle. Hän arveli voivan käydä niinkin hullusti,
että vaari voisi jäädä metsään kuolemaan. Mutta isäntä sanoi siihen,
että jos vanhan metsämieskulun osalle on määrätty kuolema metsässä, on
asia juuri semmoinen kuin olla sopii, ja kyllä Halli näyttää paikan,
josta saa hakea. Ennen lähtöämme isä ja poika kuitenkin sekä kättelivät
että syleilivät, jota tapaa en ollut ennen talossa huomannut. Poika
tarjoutui eväskonttia kantamaan tervahaudalle asti, mutta vanhus
arveli, että silloin kun metsämies ei jaksa enää eväitään kantaa,
silloin ei hänellä ole myös enää mitään virkaa metsässä, vaan on hänen
parasta ruveta uuninloukkolaiseksi.
Lähtömme tapahtui iltapäivällä, ja tervahautakoppelissa olimme yötä.
Isäntä näytti matkan edistyessä vain virkistyvän, ja toisen päivän
illalla olimme hyvissä ajoin Harjuskoskella. Mutta seuraavana päivänä
ei menty tavallisuuden mukaan metsään, vaan isäntä sanoi kaipaavansa
yhden lepopäivän. Koko päivän istui hän ladossa tarkastaen silmälasit
nenällä omaa kirjaansa, sitä, josta hän tavallisesti kirkossakin
veisasi. Ja välistä hän veisata hyräilikin hetkisen. Huokasi myöskin
monta kertaa raskaasti. Huomasin hyvin, että hänen oli vanhaa emäntää
ikävä. Useasti hän myös taputti minua päähän ja sanoi, että rupesimme
molemmat käymään vanhoiksi ja kankeiksi ja että tämä syksy varmaankin
on viimeinen, jona asumme Harjuskosken ladossa. Enhän minä tuntenut
itseäni mitenkään vanhaksi, mutta kun olin tottunut aina, myös
pahimpinakin pakkastalvina, makaamaan öisinkin talon pihalla, oli
luuvalo ruvennut minua vaivaamaan, niin että olin käynyt jossain määrin
jaloistani kankeaksi. Monta kettua olen ennen ottanut kiinni, mutta
viime syksynä en saanut enää ainoatakaan ja tänä syksynä uskallan
tuskin yrittääkään.
Myöskin tuntui minusta kuin se asia ei olisi ollut oikein isännän
mieleen, ettei hänen pojastaan tullut metsämiestä. Mutta isännän
nuorimmassa pojanpojassa sitä vastoin oli oikea veri. Samana päivänä
kuin isäntä toi uuden pyssyn kaupungista, antoi hän luodikkonsa
pojanpojalle. Tämä oli jo sitä ennen tuonut monta sorsaa kotiin. Hänen
kanssaan olimme jo hyvätkin tuttavat, ja minun tehtäväni oli ajaa
sorsat ruohikosta veteen ja tuoda ne ammuttuina sieltä takaisin maalle.
Tänä lepopäivänä antoi isäntä minulle poika-Mikkoon katsoen -- nuorta
isäntää sanottiin isä-Mikoksi ja poikaa poika-Mikoksi -- toisenkin
tehtävän. Minun piti näet ensi syksynä, ellei isäntä ollut silloin enää
elossa, johtaa poika-Mikko tänne Harjuskoskelle ja opastaa hänelle
parhaimmat metsästyspaikat. Kun ainakin kolme sukupolvea oli jo näistä
metsistä veronsa ottanut, katsoi isäntä kohtuulliseksi, ettei
Harjuskosken lato jäisi vastaiseksikaan autioksi. Jos niin kävisi kuin
isäntä nyt näkyi aavistavan, lupasin voimieni mukaan palvella
poika-Mikkoa yhtä uskollisesti kuin olin nykyistäkin isäntää palvellut.
Tällä kertaa olimme monta viikkoa yhtä painoa Harjuskoskella, ja
minusta isäntä ei ollut paljon huonommissa voimissa kuin ennenkään.
Ennen emme olleet lintuja ampuneet paljon muuta kuin syötäväksi, vaan
paraasta päästä oravia ja joka syksy muutamia näätiä ja kettuja. Mutta
tänä syksynä pysyi ilma kauan lämpimänä. Ja ennenkuin ilmat kylmenevät,
on oravannahka vielä kelvoton. Tulimme siis ampuneeksi lintuja tällä
kertaa niin paljon, että meillä oli niitä ladon kurkihirressä
riippumassa monta raskasta kimppua. En ymmärtänyt miten isäntä saisi
nämä kaikki kotiin ja isäntä itse raappi niitä katsellessa välistä
korvallistaan.
Ennen ajatellun poislähtöpäivän aattona tapahtui meille ainoa
todellinen seikkailu, mihin olemme Harjuskosken metsästysmailla
sattuneet. Isäntä oli minulle useitakin kertoja jutellut viimeisen
karhun kaatumisesta näillä mailla. Hänen isänsä oli, ollessaan jo
ikämies, sen eräänä syksynä kiertänyt ja yksin sen myös onnistunut
ampumaan. Isäntä ei ollut sinä syksynä mukana, kun talossa oli silloin
ollut vähän miesväkeä ja syyskynnöt olivat kestäneet köyriin asti.
Siitä oli nyt kulunut kolmattakymmenettä vuotta, ja tämän ajan jälkeen
ei isäntä ollut enää ainoatakaan karhun merkkiä näissä metsissä
huomannut.
Mutta nyt sinä päivänä, joka oli ajateltu tämän syksyn viimeiseksi
metsästyspäiväksi, kohtasimme sen metsäeläimen, jota en ollut ennen
nähnyt. Ja se kohtaus tapahtui suoraan sanoen omien portaitten edessä.
Olimme juuri astuneet ladon ovesta ulos, ja isäntä rupesi sovittamaan
konttia hartioilleen, kun ihmeekseni näin suuren mustanruskean eläimen
tulevan porrasta pitkin vastaiselta rannalta. Että tämä eläin oli
karhu, josta isäntä oli niin monta kertaa minulle puhunut, käsitin
heti. Karhusta ei voi mikään ymmärtäväinen eläin erehtyä. Kaksi aika
isoa ilvestä olen puuhun ajanut, josta isäntä ne maahan ampui; nekin
näyttivät kyllä vaarallisilta, mutta ne olivat kissoja vain tähän
hirviöön verrattuina. Isäntä seisoi selin porrasta kohti, joten hän ei
huomannut kontiota, ennenkuin se jo oli rannalla.
Yhtä varovaisesti kuin karhu oli astunut kosken yli portaita pitkin,
yhtä rajuksi muuttui se heti yli päästyään. Hirveällä karjunnalla
ryntäsi se suoraan isäntää vastaan. Huomasin heti, että tässä on leikki
kaukana ja karkasin paikalla karhun takaraajoihin kiinni. Minulla on
oivalliset hampaat, enkä laske hevin irti siitä, mikä on kerta niitten
väliin joutunut. Mutta tässä tuli semmoinen tanssi, jota en ollut ikinä
ennen kokenut. Olisi isännällä nyt ollut käsissään vanha luodikkonsa!
Mutta mitäpä tuommoisella poropyssyllä!
Karhu yritti lyödä minua etukämmenillään, ja minä tein parastani
väistääkseni. Hetkisen onnistuinkin väistämään sen iskuja, mutta vaikka
menettelinkin varovaisesti, sain kuitenkin lopuksi semmoisen
lätkäyksen, että lensin kauas. Tuskin oli karhu minusta vapaa,
ennenkuin törmäsi uudestaan kuin ukonnuoli isännän kimppuun. Näin
isännän, joka vielä seisoi ladon edustalla, kohottavan pyssynsä, ja kun
karhu oli ehkä viidentoista askeleen päässä, tähtäsi hän päähän,
laukaisi ja hyppäsi samassa sivulle. -- Nyt tapahtui jotain, joka
minusta näytti varsin omituiselta. Karhu jatkoi rajua ryntäystään
alettuun suuntaan ja karkasi niin hirveätä vauhtia ladon seinään, että
takapuoli nousi maasta ja takaraajat löivät jyskien ladonseinään. Jos
esine, johon kontio kompastui, olisi ollut matalampi, olisi se tehnyt
kunnollisen kuperkeikan, mutta nyt kaatui takaruumis ladonseinästä
takaisin maahan.
Minusta ei mikään eläin voisi tämmöistä sysäystä kestää niskaansa
taittamatta. Mutta karhu vain karjui niin että metsä raikui. Pari oven
edessä olevaa ovipelkkaa puri se raivoissaan pirstaleiksi. Tämän
tehtyään rupesi se ryntäämään kuin hullu sinne tänne niityllä. Vähän
väliä se pysähtyi, nousi kahdelle jalalle ja näytti tarkasti
kuuntelevan. Mutta kun ei mitään muuta kuulunut kuin kosken kohina,
laskeutui se takaisin neljälle ja päästi hirvittävän vihaisen
kiljunnan. Isäntä seisoi ladon takana, ja minä makasin liikkumattomana
siinä paikassa metsän rajalla, johon karhu oli minut viskannut. Mutta
meistä se ei näkynyt vähääkään välittävän. Sen menettely oli minusta
ihan käsittämätön. Hetken perästä se poistui metsään, missä se näytti
purkavan vihaansa kiviä ja puita vastaan.
Minusta tuntui siltä kuin kaikki luut ruumiissani olisivat olleet
palasina. Mutta kun rupesin liikkumaan, huomasin, ettei minussa ollut
muuta vikaa kuin ilettävän ruma repeämä toisessa reidessä. Se näytti
paljon pahemmalta kuin puukonhaava, jonka olin markkinoilla saanut.
Onneksi se ei ollut kuitenkaan aivan syvä.
Isäntäkin tuli nyt esille ladon takaa ja ompeli ensimmäiseksi
tehtäväkseen haavan reidessäni umpeen. Nyt se ei näyttänyt enää niin
rumalta, ja minun oli heti paljon parempi olla. Nilkuttaminen kolmella
jalalla kävi aivan hyvin, kuten kyllä edeltäkinpäin tiesin. Olen monta
kertaa ennenkin ontunut kovin pahasti, vaikka jaloissani ei ollut
vähintäkään vikaa. Jos minua aiotaan ottaa mukaan jonnekin, johon
minulla ei ole itselläni halua mennä, rupean heti pahoin ontumaan ja
olen aina täten epämieluisat matkat onnellisesti välttänyt. Olen siis
hyvin tottunut kolmellakin jalalla kulkemaan. Isäntä sanookin: "Ontuu
se koira, kun vain tahtoo", mutta tällä kertaa olin pakotettu
tahtomattanikin ontumaan.
Niin pian kuin isäntä oli saanut reiteni hät'hätää parsituksi, tyhjensi
hän haulit muutamasta patruunasta, pani ne pieneen koloon eräälle
kivelle ja laittoi niitten päälle kuivista kuusenrisuista tulen.
Sulatettuansa niistä vähäisen lyijymöhkäleen, hakkasi hän tämän
kirveellä kahtia ja takoi kirveentalalla näistä kaksi kuulaa, joilla
latasi uudestaan pari tyhjennetyistä patruunista. Ymmärsin, ettei
isäntä aikonut jättää haavaa reidessäni kostamatta.
Karhun hurja mellastelu metsässä kuului vielä aivan hyvin, joten ei
ollut vaikeaa päästä vielä kerta sen pakinoille. Varovaisesti
lähestyimme karvahallia alta tuulen, ettei se voisi saada meistä
vainua. Aivan lähelle tultuamme en voinut kuitenkaan pidättää itseäni,
vaan rupesin murisemaan. Karhu nousi heti takajaloilleen tarkasti
kuunnellakseen, mistä ääni tuli, ja isäntä pui minulle nyrkkiä.
Vaikenin heti, mutta kontio oli jo ehtinyt saada selville, mistä ääni
kuului, ja hyökkäsi kuin myrskytuuli meitä kohti. Sen raivo oli
kuitenkin niin suuri, että se yritti juosta suoraan halki paksun
männyn, joka esti ryntäyksen. Paikalla unhotti peto meidät ja käänsi
kiukkunsa puuta vastaan, jota se alkoi ryskyttää, että kävyt satelivat.
Mutta pelkäämättä rupesi isäntä hiipimään yhä lähemmäksi raivoavaa
eläintä, joka ei ollenkaan näkynyt häntä huomaavan. Vahingossa tuli
isäntä kuitenkin astuneeksi risun poikki. Vaikka karhu yhä karjuen
ryskytti puutaan, kuuli se kuitenkin tuon pienen naksahduksen ja
kääntyi oitis isäntää kohti. Väli oli tuskin kymmenen askelta. Karhu
syleili toisella kämmenellään mäntyä ja nosti toisen uhkaavasti ilmaan,
ikäänkuin ottaakseen vauhtia ja syöstäkseen yhdellä hyppäyksellä
isännän kimppuun. Minäkin kokoilin jo voimiani hypätäkseni karhun
takaraajoihin kiinni, siten estääkseni sitä hyökkäämästä, kun samassa
näin isännän hiljaa kohottavan pyssyänsä. Kun pyssy tähtäsi suoraan
karhun rintaa kohti, paukahti laukaus, ja isäntä hyppäsi samassa
sivulle.
Tarpeeton oli tällä kertaa isännän varovaisuus, sillä karhu syleili
vain molemmin kämmenin puuta, repien sitä, että kaarnaliuskat
lentelivät. Pian alkoi kuitenkin eläimen yläruumis luisua puuta pitkin
maahan päin, ja kohta kepertyi kontio kuolleena selälleen.
Paikalla iskin karhuun kiinni tukistaen sitä kaikin voimin ja haukkuen
niin että metsä raikui. Tämä oli minusta erinomaisen lystiä. Ja vielä
hauskempaa oli kun isäntä, otettuaan tyhjän patruunakotelon pyssystä,
tuli istumaan karhun päälle. Hän vain taputteli kuollutta vihollistaan,
minä tukistin. Haavani ei ollenkaan enää kirveltänyt, oli vain niin
somaa ja suloista olla.
Kauan istui isäntä mietteissään mitään puhumatta. Mutta sitten rupesi
hän kertomaan minulle, että hän oli koko elämänsä ajan halunnut saada
kerran kaataa karhun ja oli erään kerran tehnyt pitkän matkankin tässä
tarkoituksessa, kun oli kuullut kerrottavan, missä karhu oli muka
kaatanut lehmän. Kertomus oli ollut tyhjää lorua vain, ja nyt oli
isäntä jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon tämmöisestä
onnellisesta tapahtumasta, jota hän oli jo kuusikymmentä vuotta turhaan
odottanut. Isäntä sanoi että tämä laukaus, jolla hän karhun kaatoi,
tulee olemaan hänen viimeinen laukauksensa tänä syksynä ja arvatenkin
myös viimeinen hänen elämässään. Se ilahdutti häntä, sanoi hän, melkein
yhtä paljon kuin hänen ensimmäinen laukauksensa, jolla hän oli
pudottanut oravan puusta ja joka oli hänelle tuottanut hänen
ensimmäiset itseansaitsemansa rahat, neljä kopeekkaa.
Nylkiessään karhua näytti isäntä minulle syyn sen käsittämättömään
menettelyyn ladon vieressä ja metsässä. Läheltä ammuttu haulilaukaus
oli puhkaissut sen molemmat silmät. Tämä onnellinen tapahtuma oli
pelastanut isännän hengen niityllä ja nyt metsässä tehnyt hänelle
mahdolliseksi lähestyä karhua näin lyhyelle ampumavälille. Isäntä
selittikin minulle juuri tässä toivossa ampuneensa hauleilla,
hengenhätä kun oli suuri eikä muuta neuvoa pelastukseen ollut.
Vasta myöhään illalla oli karhunnahka niityllä, ja seuraavana päivänä
riippuivat karhun reisilihat lintukimppujen vieressä ladon
kurkihirrestä. Nyt tuli herkkuiset päivät. Karhunlihaa keitettiin kaksi
kertaa päivässä, niin etten jaksanut paljon muuta kuin syödä ja nukkua
päivät pitkät. Metsään ei menty, vaan isäntä oli minun kanssani
ladossa, lukien ja hyräillen kirjastaan. Sillä välin hoiteli hän
karhunnahkaa, jonka hän oli pingottanut kehykselle, pitäen sitä aina
tuulisella paikalla. Yöt olivat nyt jo hyvin kylmät, mutta kun päivät
olivat kauniit, oli nahka jo viikon perästä niin paljon keventynyt,
että isäntä luuli jaksavansa kantaa sen kotiin. Mutta karhunlihat ja
linnut oli talvikelille jätettävä.
Kotimatka meni hyvin, ja kotiintultua saimme myöskin tiedon mistä karhu
oli tullut. Eläin oli niin sanottu erä- eli aarniokarhu, joka oli
pitkät ajat oleskellut muutamassa sydänmaassa, toista kymmentä
penikulmaa meidän paikkakunnalta. Tänä syksynä se oli tappanut useita
lehmiä, ja muutamat metsästäjät olivat ajaneet sitä koirilla takaa,
kunnes se oli kotimetsästään poistunut. Tästä arvatenkin johtui sen
tavaton viha ja raju hyökkäys heti meidät huomattuansa. -- Koko pitäjä
otti osaa Suursalon vanhan isännän metsästysonneen, ja karhunnahkaa
ihailtiin suuresti.
Onnellinen metsästysmatka oli vähäksi aikaa uudistanut isännän voimat.
Mutta parin viikon kuluttua alkoi hän taasen käydä voimattomaksi ja
tuli pian kokonaan vuoteen omaksi. Hän muistutti vielä kerta mieleeni
sopimustamme Harjuskoskella, antoi poika-Mikolle haulikkonsa ja kaikki
metsästyskojeensa ja vietiin viikko tämän jälkeen hyvään taroon
kirkkomaahan.
Hautajaiset pidettiin kunniallisesti, kuten ison talon sopiikin.
Hautausseurue lähti pois ja minä jäin yksin kirkkomaalle. Kolmeksi
vuorokaudeksi jäin makaamaan isäntävainajan haudalle, välistä
ilmoittaen suruni pitkäveteisellä ulvonnalla. Mutta kun seuraava päivä
oli sunnuntai ja väkeä alkoi kokoontua kirkolle, hiivin huomiota
herättämättä tieheni, läksin kotiin ja panin maata tavalliselle
vahtipaikalleni keskelle pihamaata.
Talossa oli kaikki entisellään, se vain muutosta, että isäntäni paikka
oli nyt tyhjä. Kaikki näkyivät jo unhottaneen isäntäni paitsi minua ja
poika-Mikkoa. Erittäinkin kun Mikko pyssyjänsä katseli, näkyi hän
välistä vaipuvan mietteisiin.
* * * * *
Talossa asui tänä talvena eräs rahtimies nimeltä Jaska --
maantie-Jaskaksi häntä tavallisesti sanottiin.
Joku viikko isännän hautauksen jälkeen kuulin talonisännän, jota olisi
kai nyt ollut minunkin isäntänä pidettävä, sanovan maantie-Jaskalle:
-- Kuule, Jaska! Tuo Halli rupeaa olemaan jo kovin jaloistaan kankea.
Eihän tuo vielä niin vanhakaan ole, mutta kyllä jo alkaa olla aika,
että se otetaan päiviltä. Etkö sinä tahtoisi tuohon toimeen ryhtyä?
Höristin korviani kuullakseni, suostuisiko Jaska tehtävään. Enhän minä
vielä mikään ikäloppu ollut. Olihan isäntävainaja tänä syksynä sanonut
minun olevan vasta kuuden vuoden vanhan. Jalkani olivat jossain määrin
kankeat, se on tosi. Mutta korvani ja nenäni olivat vielä mitä
parhaimmassa kunnossa, ja jos liikuinkin hitaanlaisesti, kelpasin
kuitenkin talon vartijan toimeen paremmin kuin mitkään kokemattomat
pennut, jotka tuskin osaavat kyläläistä kulkulaisesta erottaa. Ja jos
sääreni ovat jäykät, olivat kuitenkin voimani erinomaiset, eikä
pystynyt yksikään meidän kylän koirista panemaan minua allensa. En
tahdo sitä tosiasiaa kieltää, että harvoin koira oikeata kuolemaa
kuolee: joko susi syö, tai hirtetään. Mutta tämä kuuluu koiran virkaan.
Sutta vastaan olen useampia kertoja itse onnellisesti puolustautunut,
ja hirtettäväksi tunsin olevani vielä liian nuori. Tulkoon
maantie-Jaska vain yrittämään.
Tunnettu vaara on puoli vaaraa vain. Kuuntelin siis korvat pystyssä.
Maantie-Jaska ei tahtonut ensin kauppoihin suostua, vaikka isäntä kehui
kaunista nahkaani ja kuinka lämpimät matkakintaat siitä tulisi. Jaska
sanoi puoleksi pelkäävänsä hampaitani; en olekaan hänestä koskaan
oikein pitänyt, hänkin kun on tavallaan maankulkija. Mutta isäntä
neuvoi tarkasti, miten asia tapahtuisi ilman vähintäkään vaaraa. Kodan
ovi oli kamanan kohdalta hatara. Sinne sopisi houkutella minut sisälle,
asettaa surmansilmus kaulaani ja pistää köysi oven päällitse ulos. Ovi
tulisi siten olemaan minun ja teloittajani välillä, ja kaikki olisi
tehty muutamassa minuutissa.
Maantie-Jaska suostui nyt kauppaan, joka oli jo huomenna pantava
täytäntöön. Jaska oli tästä hetkestä luonnollinen viholliseni. Tunteeni
talonisäntääkin kohtaan olivat sekalaiset. Olin kuitenkin kuudetta
vuotta ollut talon ruuassa. Ei minun sopinut sen haltijaa vihata. Mutta
ruveta omalla nahallani maantie-Jaskan rähjäisiä kouria lämmittämään!
Siihen tehtävään eivät Aasian rikkaudet pysty minua ostamaan.
Mieluummin hautautukoot hampaani samaisiin kouriin.
Seuraavan yön nukuin Harjuskosken ladossa. Ja makeasti nukuinkin.