_Alfred Emil Ingman_, jonka kootut teokset täten Suomen nuorisolle
tarjotaan, oli syntynyt v. 1860 ja kuoli Vaasassa v. 1917. Hänen
ulkonaiset elämänvaiheensa on pian mainittu. Suoritettuaan v. 1883
papin tutkinnon hän toimi Vaasassa pataljoonansaarnaajana ja muissa
papin viroissa, kunnes hänet 1897 nimitettiin saarnaajaksi sikäläiseen
lääninvankilaan, jossa toimessa pysyi kuolemaansa saakka. Tämän ohella
hän toimi koulumiehenä, eri aineiden opettajana oppikouluissa, sekä
käsityöläisiltakoulun johtajana. Julkisuudessa on hänestä, hänen eri
toimiensa johdosta, nimenomaan mainittu, että hän oli harvinaisen
laajatietoinen ja eri aloja taitava ja tunteva mies. Persoonallisuutena
kuuluu hän olleen erittäin vaatimaton, terveluontoinen ja humoristinen.
Pyyntömme johdosta saada lähempiä tietoja Alfred Ingmanista kirjoittaa
meille hänen veljensä professori _Lauri Ingman_ seuraavaa:
"Halu päästä ulos metsään ja merille oli Alfred-veljessäni jo
ylioppilasaikoina erinomaisen voimakas. Muistan elävästi, kuinka hän ja
vanhin Jonathan-veljemme syksyisin ja talvisin pyssyt olalla kulkivat
kaikki Karijoen sopukat ristiin rastiin. Tavallisesti he toivatkin
retkillään riistaa kotiin, jäniksiä ja lintuja. Kolmantena seurassa oli
usein eräs mökkiläinen, 'Hongiston vaari', jonka metsästysinnolla ei
ollut rajaa. Eräänä talvena 1880-luvun alulla, kun seudulla liikkui
susia, ryhtyivät veljet niitä suksilla pyydystämään ja saivatkin kerran
oikein komean otuksen. Myöhempinä aikoina, kun Alfred-veljeni oli
asettunut Vaasaan, jouduin usein seuraamaan häntä milloin pitemmille
milloin lyhemmille retkille saaristoon. Niin pian kuin jäät olivat
lähteneet ja ilma lämminnyt, lähdimme mekin retkille vesilintuja
kuvilta ampumaan. Ihania kesäkuun öitä vietettiin kuusenhaoista
tehdyillä vuoteilla, milloin ei ollut pakko hyttysten tähden ankkuroida
venettä johonkin poukamaan ja purjeen alla koettaa saada verenimijöiltä
hetkeksi rauhaa. Auringon noustessa oli oltava ampumapaikoilla.
Myöhemmin kesällä laskettiin koukkuja ja käytiin purjehdusmatkoilla
milloin minnekinpäin.
"Alfred-veljelläni näyttää olleen se käsitys, että mies jotenkin osaa
tehdä sen, minkä tahtookin. Varsinkin hän oli taitava veneenrakentaja.
Piirustusten mukaan, jotka hän milloin mistäkin teoksesta hankki, hän
rakensi sekä souto- että purjeveneitä, kulkipa viime vuodet itse
rakentamassaan moottoriveneessä. Kun oli hyvä pitemmillä matkoilla
saada päänsä päälle parempikin katto kuin havunoksista tehty, rakensi
hän Vaasan lähelle pariin paikkaan lankuista erinomaisen hauskat
kesämajat. Apuna hänellä ei näissä toimissa ollut muuta kuin
kouluijässä oleva poikansa. Ihailin suuresti hänen väsymättömyyttään ja
taitoaan; kaikellainen 'fuskaaminen' oli hänelle vastenmielistä, se
mikä tehtiin, oli tehtävä hyvin.
"Pienestä pitäen tottuneena ampuma-aseita käyttämään oli Alfred
kehittynyt erinomaisen taitavaksi ampujaksi. Varsinkin oli ihailtava
hänen taitonsa lennosta pudottaa lintuja. Yhteen aikaan hän harrasti
myöskin pilkkaan ampumista ja saavutti siinä sellaisen taidon, että
eräässä silloisen n.s. sportti-klubin koko maata käsittävässä
ampumakilpailussa sai palkinnon.
"Papiksi tultuaan saattoi veljeni tietenkin omistaa vapaille
ulkoilmaharrastuksille vain vähän aikaa. Tavallinen viranhoito vaati,
varsinkin sen jälkeen kuin hän oli tullut vankilansaarnaajaksi, paljon
aikaa, ja innostuneena ja taitavana opettajana hän lisäksi suoritti
paljon opetustyötä. Mutta kun hanget alkoivat sulaa, silloin täytyi
saada aikaa panna venheet ja pyyntivehkeet kuntoon, jotta jo
toukokuussa voisi pistäytyä jollekin iltapäiväretkelle merelle ja
kesäkuussa ihailla auringon laskua ja nousua Vaasan saaristossa."
Tällaiseksi tunnettiin hänet omassa kotoisessa vaikutuspiirissään --
kirjailijana vasta hän tuli tunnetuksi suuremmalle yleisölle, jopa niin
tunnetuksi, että hänet aina mainitaan silloin, kun puhutaan
alkuperäisistä ja etevistä kotimaisista nuorisokirjailijoista.
Todennäköistä on, että Suomen kasvava nuoriso lukee polvi polvelta
aina samalla innostuksella niitä seikkailuja, joista kerrotaan
"Rimpisuon usvapatsaassa", "Latvasaaren kuninkaan hovilinnassa",
"Suursalon Hallissa" ja "Kahden taalarin rahassa" sekä muissa hänen
kertomuksissaan. Ja kun viljelys tunkee metsät yhä syrjemmäksi, kun
emme enää tulevaisuudessa voi puhua "seikkailuista saloilla ja vesillä"
siinä tuoreessa tarkoituksessa kuin näissä kirjoissa, saavat nämä
teokset hiukan samaa merkitystä kuin mikä on Cooperin kuvauksilla
nykypäivien amerikalaiselle: ne kertovat niistä ihanista päivistä,
jolloin Suomessa vielä oli neitseellisiä saloja ja vesiä.
Lähettäessään "Rimpisuon usvapatsaan" kustantajalle tammikuulla 1915
kirjoitti tekijä vaatimattomasti hänellä olleen tarkoituksena "antaa
lukijalle pari sataa suomalaista sananlaskua ja sanontatapaa, kuitenkin
mikäli mahdollista siten, ettei hän tätä tarkoitusta huomaisi." Ne,
jotka tuon kirjasen ovat lukeneet, panivat varmaan merkille sen veikeän
ja humoristisen tavan, jolla tekijä sovitteli kahden poikaviikarin
vuorosanoiksi mitä hullunkurisimpia ja humoristisimpia sananlaskuja ja
sutkauksia. Tekijä vaikeni kuitenkin siihen nähden, mikä on kirjan
suurin opetussisällys: se on täydellinen opas siihen, miten on
mahdollista elää talvella ulkoilmassa, joutumatta luonnon ankaruuden
uhriksi; samalla se kasvattaa tulemaan toimeen omin voimin, maihin
turvaamatta. Kun siihen lisätään vielä jännittävä ja nuorison
mielikuvitukselle sopiva juoni, voi ymmärtää, kuinka suurta kykyä
tällaisen, näöltään niin vaatimattoman teoksen luominen edellyttää.
Teoksen nimi oli alkuaan "Levänevan usvapatsas", joka kuitenkin
hyljättiin.
"Rimpisuon" vastaanotto oli hyvä ja arvostelut suosiollisia. Niiden
antamien neuvojen johdosta kirjoitti tekijä vain lyhyesti: "En ole
liian vanha oppiakseni."
Seuraavaa teostansa, "Latvasaaren kuninkaan hovilinnaa" lähettäessään
kirjoitti tekijä kustantajalle marrask. 22 p. 1915 seuraavaa:
"Kun tarkoitin siitä suomalaista, poikien suosiossa kai vieläkin olevaa
'indiaanikirjaa', oli minun indiaanien puutteessa pakko käyttää
rosvokoplaa. Olen kuitenkin kaikin puolin yrittänyt välttää sitä, mikä
vaikuttaisi detektiiviromaanilta, ja saada lukijan mielen eniten
kiintymään Latvasaaren Jules Vernen tapaiseen kuninkaaseen.
Sananlaskujen opettamisesta nuorisolle en ole tahtonut luopua.
Luullakseni nuoret oppivat niitä paraiten, kun luulevat saavansa ne
kertomuksen kaupanpäällisinä vain."
"Ehdotuksenne laajemminkin ryhtyä nuorisokirjallisuuteen on sangen
houkutteleva; asian mahdollisuus riippuu siitä, onnistuuko minun niin
kirjoittaa nuorten mieleen, että todella saan laajemmat markkinat.
Sillä kirjoitan, ahkeranakin ollen, jotenkin hitaasti. Ja virkani on
niin vähäpalkkainen, että minun on ollut aina pakko toimeentuloni
tähden pitää paljon koulutunteja... Aion kuitenkin jatkaa
kirjoittamistani."
Lähettäessään "Suursalon Hallin" käsikirjoituksen, jonka tekijä oli
alkujaan ajatellut julkaistavaksi jouluksi 1916, kirjoitti hän
toivovansa jouluksi 1917, "jos Jumala suo terveyttä, voivansa valmistaa
uuden kirjan." Se toivo toteutuikin, mutta painosta valmistuneena ei
tuoni sallinut tekijän nähdä "Kahden taalarin rahaa." Sen
valmistumisesta kertoi hän kirjeessään kustantajalle marrask. 11 p.
1916 m.m. seuraavaa:
"Uutta kirjaani olen kirjoittanut noin 120 käsikirjoitussivua. Mutta
muutama viikko sitten ajoi se karille, enkä ole vielä saanut sitä
uudestaan liikkeelle... Seikkailukirjaksi on sekin ajateltu, vaikka
toinen seikkailijoista on vasta kahdennellatoista; 'näsäviisi' poika
kuitenkin..."
Omasta tyylistään kirjoittaa hän samassa kirjeessään vaatimattomasti:
"Kirjoitustapani on karkeata, siitä ei pääse pieleen eikä puoleen, ja
soveltuu vähemmin hyvin eläinkertomuksiin, jotka vaatisivat
viehättävämpää, enemmän mukaansa tempaavaa tyyliä. Mutta harvalle
miehelle vain on luotu kynä, joka luistaa liukkaasti kielellä, joka ei
ole hänen äidinkielensä".
Selitykseksi mainittakoon, että Ingman oli saanut ruotsinkielisen
koulusivistyksen.
Yhä samassa kirjeessään mainitsee hän uusista suunnitelmistaan:
"Olen jo useampia vuosia kirjoitellut 'mukulakoululaisia' varten
suunniteltua kuvakirjaa samaan tapaan kuin saksalaisten 'Zoologia
Comica', jonka omat lapseni aikanaan lukivat loppuun, vaikka paperi
olikin paksua. Saa nähdä, valmistuuko se ikinä?"
* * * * *
Tuonen tarkoituksettomuutta usein valitetaan. Valitettavaa on, ettei
Alfred Ingman saanut jatkaa tärkeätä kirjailijatoimintaansa, jolla hän
muutamissa vuosissa olisi paljon rikastuttanut köyhähköä alkuperäistä
nuorisokirjallisuuttamme. Valitettavaa on myöskin, ettei hän
aikaisemmin huomannut lahjojansa tällä alalla.
Se joka haluaa tarkemmin tutustua tämän vanhan pohjalaisen sisimpään
luonteeseen, tekee sen parhaiten lukemalla hänen kirjansa. Joka lauseen
takaa pilkistää niistä suora ja jäyhä mies, laajakatseinen,
hyväsydäminen, elämää ja luontoa ymmärtävä.
Viimeinen kustantajalle tullut kirje on päivätty syyskuun 15 p. 1917 ja
koskee erästä tekijän käsikirjoitukselle sattunutta tapaturmaa. Se
päättyy sanoihin:
"Herran haltuun!"
Kun hänen teoksensa nyt uudessa asussa joutuvat nuorisomme luettavaksi,
lausumme sen hartaan toivomuksen, että Suomen nuoriso oppisi niistä
sitä rehellisyyttä, miehekkyyttä ja omin avuin toimeentulemisen taitoa,
jolle tekijä jäyhänä ja itsenäisenä pohjalaisena pani niin ratkaisevan
arvon. Avautukoot nuorisomme silmät myös huomaamaan oman maansa luonnon
kauneudet ja ne reippaan sekä vahvistavan ulkoilma-elämän edut, joita
se vielä kaikkiallakin tarjoaa. Mikäli nuorisomme kaikissa näissä
jaloissa avuissa edistyy onneksi itsenäiselle Suomellemme, sikäli on
myös syytä kiitollisuudella muistaa miestä, joka rakkaudesta nuorisoa
kohtaan vielä vanhana ryhtyi opettamaan sille elämänsä varrella
tärkeiksi ja välttämättömiksi huomaamiansa asioita.
Kustantaja.