»Oi Jumala, kuule minun rukoukseni, eläkä peitä itseäsi minun
innokkaalta pyynnöltäni! Ota minusta vaari ja kuule minua, että minä
surkeasti valitan rukouksissani ja parun.» Ps. 55:2,3.
»Ahdistuksessani minä avukseni huudan Herraa, ja minun Jumalani tykö
minä huudan; ja Hän kuulee minun ääneni templistään, ja minun huutoni
tulee Hänen eteensä, Hänen korviinsa.» Ps. 18:7.
»Herra on läsnä kaikkia, jotka Häntä avukseen huutavat ‒ ‒ Hän kuulee
heidän huutonsa ja auttaa heitä.» Ps. 145:18,19.
»Silloin kun minä Sinua avukseni huudan, niin Sinä kuulet minua, ja
annat minun sielulleni suuren väkevyyden.» Ps. 138:3.
Kuta vanhemmaksi minä tulen, ja kuta enempi minä näen tämän katoovaisen
elämän tapahtumia ja muutoksia, ja ihmissydämen tarpeita ja kaipauksia,
sitä tärkeämmältä näyttää tämä kysymys: Onko jossain paikassa
avaruudessa olentoa, joka voipi kuulla meidän rukouksiamme? Onko rukous
tarpeeton hulluus vai korkein viisaus? Minä sanon: Onko olemassa
olentoa, joka aina voipi kuulla rukouksiamme? Minä en tarkoita olentoa,
joka aina vastaa niihin ja antaa meille kaikki, mitä pyydämme; mutta
semmoista, joka pienimmässäkin tahtoo kuulla, tahtoo kuunnella, tahtoo
tutkia, mikä on hyödyllistä antaa meille, ja sitte siihen katsoen antaa
meille tai kieltää meiltä sen, mitä olemme rukoilleet.
Niin pian kuin ihminen alkaa pyrkiä raakalaisesta muodostumaan
sivistyneeksi olennoksi, herää hänen sydämessään omituinen halu
Jumalan palvelukseen; onko tämä halu pidettävä lapsellisena unelmana,
kun ihminen kehittyy vielä korkeammalle kannalle? Ovatko kaikkien
ihmisten kokemukset, pakanain yhtä hyvin kuin kristittyin, kaikkina
aikakausina tyhjäksi arvattavat? Ovatko tämän kärsivän ja epäilevän
ihmiskunnan kaikki valitukset turhaan nousseet korkeuteen? Ovatko
pyhäin rukoukset, laulajain ylistyslaulut, marttyyrien kuolintuskat,
runoilijain pyrinnöt, viisasten ajatukset, sorrettujen huudot, äidin
rukoukset lapsensa puolesta, nuoren tytön esirukoukset kaukana
taistelutantereella olevan rakastettunsa edestä, sotilaan vastaukset
hänen rukouksiinsa, kun hän sanoo sieltä kaukaa: »elä pelkää, minä olen
Jumalan käsissä» — — kaikki nämä ihmiskunnan jaloimpien, puhtaimpien,
kauneimpien ja jumalallisimpien tunteitten ilmaukset — ovatko ne olleet
turhat? Ovatko ne olleet häpeemättömiä vaatimuksia, kaunisten unelmain
utukuvia, jotka haihtuivat tyhjään ja turhaan? Onko turhaan tuijottanut
jokainen kärsivä, etsivä sielu, joka läpi aikakausien on tuijottanut
ylöspäin pimeyteen tuntematonta kohti, toivossa saada kerran nähdä
vilahdukselta jumalallisen Silmän, joka näkee kaikki ja järjestää
kaikki ja huolta pitää kaikesta? Voi, hyvät ystävät, ne jotka uskovat
tai kuvailevat uskovansa semmoisia (että tämä kaikki olisi turhaa) ja
voivat semmoisia oppia levittää muille säälimättä ja surematta, eivät
totta tosiaan tiedä mitä ryöstävät ihmissuvulta, joka jo on kyllin
kurja oman hulluutensa ja oman syntinsä tähden — ihmissuvulta, joka
toivomatta Jumalaan ja Kristukseen todellakin on muinaisen Homerin
sanoessa kurjempi kuin eläimet kedolla.
Westminster Sermons.
Kun ihmissydän kysyy: Eikös meillä ole ainoasti Jumala taivaassa, vaan
myös Isä taivaassa? — niin voipi siihen kysymykseen vastata ainoasti
meidän Herramme Jesus Kristus. Hän sanoi oikein: »Ei kukaan tule Isän
tykö muuten kuin Minun kauttani.» Joh. 14:6. »Ainokainen Poika, joka on
Isän helmassa, on ilmoittanut Hänet.» Joh. 1:18. Ja sentähden voimme
löytää loppumattoman lohdutuksen sanoissa: »Semmoinen kuin Isä on,
semmoinen on Poika ja semmoinen on Pyhä Henki». Sillä nyt tiedämme
että keskellä Jumalan valtaistuinta istuu _Ihminen_, joka on Jumalan
kunnia kirkkaudessaan ja Hänen olentonsa perikuva, — ylimäinen pappi,
jolla voipi olla myötätuntoisuutta meidän heikkouksillemme, kun me
näemme että Häntä kiusattiin kaikessa samoin kuin meitä. Hebr. 4:15.
Hänen puoleensa voimme huutaa ihmisen innolla ja ihmisen sanoilla,
koska tiedämme että Hänen ihmissydämensä vastaa meidän ihmissydämille,
ja että Hänen ihmissydämensä on liitetty yhteen Hänen jumalallisen
Henkensä kanssa, ja että Hänen jumalallinen Henkensä on sama kuin Hänen
Isänsä jumalallinen Henki; sillä Heidän tahtonsa ja Heidän mielensä
ovat yksi, ja Heidän tahtonsa ja Heidän mielenlaatunsa ovat rajatonta
rakkautta syntisiin ihmisiin.
Niin, me voimme suuressa hädässämme uskossa katsoa Kristuksen pyhiin
kasvoihin ja uskossa turvautua Hänen pyhään sydämeensä ja sanoa:
Jos se on hyvä minulle, antaa Hän mitä minä rukoilen; ja jos ei Hän
anna, tapahtuu se siksi että sekin on hyvä minulle ja myöskin muille.
Kaikissa tämän kuolevaisen vaelluksen vaiheissa ja muutteissa voimme
sanoa Hänelle, samoin kuin Hän sanoi tuona juhlallisena hetkenä: »Jos
mahdollinen on, niin menkään pois minulta tämä kalkki! ei kuitenkaan
niin kuin Minä tahdon, vaan niin kuin Sinä» (Mat 26:39), ja voimme
olla varmat että Hän kantaa tämän rukouksen Hänen Isänsä ja meidän
Isämme eteen, Hänen Jumalansa ja meidän Jumalamme eteen; ja mikä ikinä
tämä vastaus tuleekaan olemaan, minkä Hän antaa, jonka tiet eivät ole
niin kuin meidän tiemme ja jonka ajatukset eivät ole niin kuin meidän
ajatuksemme, niin rukous ei ole turhaan kaikunut ylös Kristuksen tykö.
Westminster Sermons.
Minä olen rukoillut kauvan ja totisesti enkä ole enää pelkoa täynnä.
»Kaikki mitä te rukoilette uskossa Minun nimeeni, sen te saatte.»
Mat. 21:22. »Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani.» Mark. 9:9.
Nämä kaksi lausetta olivat minun linnoitukseni, kun kurjuuden yö oli
pimeimmillään, ja näitten voimasta pääsemme voitolle. Sentähden elä
kiusaa itseäsi, elä ole suruinen; mitä Jumalalla on mielessään, sen Hän
tekee.
Letters and Memories.
Kuta kauvemmin minä elän, sitä tarkemmin näen että Herran Rukous on
kaikkien rukousten malli; päätä itse olisko mitään ajatusta rukoilla
Jumalaa muuttamaan maailman kulkua yhdessä hengen vedossa, kun sanomme:
»Tapahtukoon Sinun tahtosi maan päällä» ‒ ‒ Ei minulla ole mitään sitä
vastaan että rukoilemme erityisiä asioita. Jumala siitä varjelkoon!
Teenhän minä itsekin niin. Minä voin yhtä vähän jättää sen tekemättä
kuin lapsi voipi pimeässä olla kutsumatta äitiään. Kun me rukoilemme:
»Elä salli meidän tänään mihinkään vaaraan saattaa itseämme», näyttää
minusta kuin pitäisi meidän huomauttaa painolla enempi sanoja »saattaa
itseämme» kuin »vaaraan», eikä rukoilla Jumalaa ottamaan pois vaaraa
muuttamalla luonnon järjestystä, vaan antamalla meille valoa ja johtoa
välttämään vaaraa.
Letters and Memories.
Rukoile yötä päivää hyvin hiljaa, niinkuin pieni väsynyt lapsi, kaikkea
mitä tarvitset sekä ruumiin että sielun tarpeeksi — pienintä yhtä
hyvin kuin suurinta — ei mikään ole liika paljo rukoilla Jumalalta
— ei mikään ole liika suurta Hänelle antaa — ja koeta kiittää Häntä
kaikesta. Kunnia olkoon Sinulle, oi Jumala!
Letters and Memories.
Kun sinä olet syvyydessä — olkoon se mikä tahansa syvyys — huuda
Jumalalle: Jumalalle itselleen eikä kenellekään muulle kuin Jumalalle.
Jos sinä voit tulla puhtaan lähteen silmukkaan, miksi joisitkaan
joesta, joka on voinut koota likaisuutta juostessaan? Jos voit mennä
Jumalan itsensä luo, miksi menisitkään jonkun Jumalan luodun olennon
luo, olkoonpa hän kuinkakin pyhä, puhdas ja rakkautta täynnä? Mene
Jumalan luo, joka on valojen valo, elämäin elämä. Hänestä kaikki hyvyys
virtaa.
Mene siis Hänen itsensä luo. Huuda Jumalalle, Herralle itselleen,
syvyydestä, olkoonpa se kuinka syvä tahansa. Jos David, vanhan ajan
juutalainen, voi sen tehdä, kuinka paljoa enemmän me, jotka olemme
Kristukseen kastetut; kuinka paljoa enempi me, jotka pääsemme yhdessä
Hengessä Isän tykö; kuinka paljoa enempi me, jotka joka paikassa voimme
»astua uskalluksella armoistuimen tykö, että me laupeuden saisimme» ja
löytäisimme armon, koska apua tarvitsemme. Hebr. 4:16. Jos Hän on sen
luvannut, eikö Hän silloin annakin sitä? Jokaiselle teistä — kuinka
heikko, kuinka tietämätön, kuinka syntinen oletkaan, jos sinä halajat
tulla vapaaksi niistä synneistä — on tämä armo annettu; meillä on
vapaus huutaa syvyydestä Jumalan itsensä puoleen, joka loi auringon
ja tähdet, koko taivaan ja maan; meillä on vapaus seista kasvoista
kasvoihin Isän kanssa, joka on luonut kaikki ihmishenget, ja kiintyä
siihen ainoaan Olentoon, joka ei koskaan voi erehtyä taikka muuttua,
ainoaan kuolemattomaan, ijankaikkiseen Jumalaan.
Westminster Sermons.
Se siemen, jonka kylvämme — katumuksen siemen, nöyrtymisen siemen,
murheellisten rukousten ja avun huutojen siemen — on juurtuva ja
kasvava ja kantava hedelmän, me emme tiedä miten, Jumalan soveliaana
aikana, jota ei voida muuttaa. Me olemme kenties murheellisia ja
uupuneita; meidän silmämme odottavat ja kaipaavat Herraa, ehkäpä
enempi kuin niitten, jotka odottavat päivän koittoa, sitä aamua, joka
on tuleva ja tuleekin; sillä aurinko on varmasti nouseva ja päivä on
varmasti valkeneva, ja Vapahtaja on varmasti vapahtava ne, jotka Hänen
puoleensa huutavat.
Westminster Sermons.
Sille sieluraukalle, joka on alakuloinen, joka on alhaalla
ja syvyydessä, joka tuntee oman heikkoutensa, hulluutensa,
tietämättömyytensä, syntisyytensä, ja joka syvyydestä huutaa
Jumalalle kuin eksynyt lapsi huutaa isänsä jälkeen — niin, samoin
kuin eksynyt vuona huutaa emonsa jälkeen — semmoisesta sieluraukasta,
jonka rukoukset ehkä ovat sekavia, typeriä ja huonosti sointuvia, —
semmoisesta on kirjoitettu: »Herra tukee kaikkia kaatuvia; läsnä on
Herra kaikkia, jotka Häntä avukseen huutavat; Hän tekee mitä Häntä
pelkääväiset halajavat, ja kuulee heidän huutonsa ja pelastaa heitä.»
Ps. 145:14,18,19.
Westminster Sermons.