SIHVONEN (tulee oikealta etualalla, pää kenossa ja ruumis jäykkänä).
Hyvää huomenta, Hilma. Minä toivotan Hilmalle onnea ja lykkyä.
HILMA. Kiitoksia. Mutta mistä Sihvonen tietää minulle onnea toivottaa?
SIHVONEN. Minähän näin teidän Karihaaran kanssa ajelevan kääseillä
eilen illalla. Ja olenhan minä ollut vähän niinkuin puhemiehenäkin.
Minähän Hilmalle sanoin, että Karihaara tykkää Hilmasta ja että toista
se on Karihaara kuin se rumpari.--Minä tulin tapaamaan sitä rumparia.
HILMA. Mitä varten?
SIHVONEN. Eikö Hilma näe, miten minun pääni on?
HILMA. Sitähän minä olen tässä ihmetellyt!
SIHVONEN. Se rumpari pahus minua eilen illalla kouristi niskasta, että
sain siihen jäsenvian. Ja sitten hän ryösti minulta rahoja ja sen
Hilman sormuksen. Tulin sanomaan hänelle, että jos hyvässä sovussa
antaa sen takaisin, niin saa asia minun puolestani raueta, mutta jos
ei, niin minä hänet vangitsen.
HILMA. On jo vangittu. Joutuu elinkautiseksi.
SIHVONEN. Vai on hän sellaiset rötökset tehnyt?
HILMA. Tuossa ovat rahanne, ja kukkaron saatte pitää puhemiespalkkaa.
(Antaa kukkaron Sihvoselle.)
SIHVONEN. Mutta siltä rumparilta minä oikeudessa vaadin kipurahoja!
HILMA. Mitäpä te vähistä kivuista, kun olette nyt niin komean ja ylpeän
näköinen, että luulisi teitä vähintään kuvernöörin kuskiksi. (Menee
vasempaan.)
Oikealta etualalla saapuu pari vanhanpuoleista merimiestä, kummallakin
saattajana vaimo, ja lapset työntävät käsikärryjä, joissa on kaksi
merimiesarkkua, sadetakkeja ja täytetty säkki. Menevät laiturille,
jossa tavarat kannetaan alas laiturilta, jäävät perälle puhelemaan.
Sitten saapuu tuon tuostakin Onnen miehiä, nuoria ja vanhoja
tavaroineen ja saattajineen vasemmalta perällä, niiden mukana LETTO
Annan kanssa ja KARIHAARA äitinsä kanssa. Kaikki jäävät perälle
muodostaen eri ryhmiä.
SIHVONEN (yksin). Olisi ollut rikas ja nätti tyttö, mutta Karihaara
ehti siepata. No, eipä nyt ole Elviiralla toivoa Karihaarasta.
ELVIIRA (tulee perältä ja kuin kiertäen ja kaukaa katselee Sihvosta
oudoksuen). Onko se Sihvonen?
SIHVONEN. Eikö Elviira ollut minua tuntea?
ELVIIRA. Minkä vuoksi Sihvonen on minulle noin ylpistynyt?
SIHVONEN. En minä ole Elviiralle ylpistynyt, en toki. Sanotaan päivää
oikein kädestä pidellen. Ja istutaan tuohon arkulle. (Istuutuu ja vetää
Elviiran vierelleen.)
ELVIIRA. Hilmalleko Sihvonen on suuttunut?
SIHVONEN. En minä suuttunut ole, mutta muuten ylpistynyt. Elviira
vilkkaalla luonnollaan on voittanut minun sydämeni puoleensa. Saanko
minäkin omistaa Elviiran hellän ja lempeän sydämen ja suloisen olennon,
jota minä rakastan suurella rakkaudella. (Syleilee.)
Kukko kiekuu.
SIHVONEN (säikähtäen kyyristyy kuin odottaisi jonkun tulevan
niskaansa). Elviira katsoo, kuka siellä kiljaisi minun niskassani.
ELVIIRA. Ei tässä lähellä ole ketään.
SIHVONEN (kuin itsekseen). Minä säikähdin, että se on Amaalia!
AMAALIA, krinuliinissa ja muuten tavattoman koreasti puettu, tulee
vasemmalta etualalla.
ELVIIRA (nousten, iloisena). Amaalia!
SIHVONEN (tyrmistyy, itsekseen). Perhana!
ELVIIRA (Amaalialle). Nyt se on tapahtunut! Sihvonen ja minä olemme
kihloissa.
AMAALIA. Ette ikinä! Minulla on kaksi todistajaa sen päälle, että
Sihvonen on mun.
ELVIIRA. Voi kauheaa!
AMAALIA. Oma syysi, kun olet niin valmis jokaisen pojan edessä
pyörimään hameenhelmat hampaissa! (Istuu Sihvosen viereen.) Amaalia on
se flikka, joka ei anna perään!
SIHVONEN. Minulla on niskassa tuska ja pää sekaisin,--minä luulen, että
minusta tulee uskovainen.