SIRKKUNEN. Mitäpä siitä, kun sydämessäni kuitenkin oli kuoleman tuska!
AINI (astuen takaperin). Vaan tämä kirje -- -- te ette kuitenkaan voi
kieltää sitä. --
SIRKKUNEN. Oi, enhän minä vielä ollut teitä nähnytkään, kun sen
kirjoitin! -- Min'en tuntenut teitä. Eräs paha ihminen -- vähämielinen,
houkko, joka sanoi tarkoin tuntevansa teidät, kertoi minulle teistä ja
teidän perheestänne. Hänen kertomuksensa poisti minusta kaikki
ajatukset yhtyä teidän kanssanne. -- Mutta setäni yhä vain sitä vaati.
-- Minun täytyi häntä totella. Mutta kuitenkin koetin kaikkia keinoja,
saadakseni teidät hylkäämään esitykseni ja kun tämä kokeeni jo melkein
onnistui, niin oi, millä rakastettavalla hyväntahtoisuudella te
annoitte minulle anteeksi törkeyteni -- ja millä viehättävällä
peittäväisyydellä te tahdoitte salata erhetykseni! Sydämeni pohjasta
kaduin pahaa-tekoani. -- Sydämeni oli voitettu -- -- minä rakastin
teitä!
AINI (viattomalla ilolla). Oikeinko totta?
SIRKKUNEN. Arvaatteko nyt epätoivoni tuskan, kun te minut hylkäsitte,
kun huomasin, että toinen -- vaan ei! -- Ei! -- -- -- Eikö niin -- --
nyt, kun tiedätte kaikki -- -- nyt suotte myöskin anteeksi?! -- -- Te
ette voi rakastaa tuota toista niin syvästi, kuin minä teitä!
AINI (pakoittaen tunteitaan). Herra Sirkkunen! Kenties te taaskin
harjoittelette komediaa?
SIRKKUNEN. Oi, älkää siten luulko! Aini, minä olen henkeni alttiiksi
pannut, tunnustaakseni teille rakkauteni.
AINI. No, jospa tuo nyt olisi tottakin, olisitte turhaan uhrinne
uskaltanut -- sillä: Minä olen jo luvannut toiselle mennä -- --
SIRKKUNEN. Oi, peruuttakaa sananne -- -- polvillani rukoilen minä
teitä!
(Lankee polvilleen).
Viidestoista kohtaus.
Entiset. Jaakko.
JAAKKO. Ei sillä palvelialla ollut kuin toinen silmä puhki vain.
SIRKKUNEN. Aini!
JAAKKO (huomaa polvillaan makaavan Sirkkusen). Sairas tuossa? --
Mitenkä -- --? Mitä -- -- mi -- -- --?
AINI. Taivas!