SIRKKUNEN. Tuhmako?
AINI (hymyillen). Min'en tahtonut sanoa sitä niin suoraan. Vaan jos
ajattelisitte, jos huomaisitte -- eikä sitä paljon tarvitsisikkaan --
mummoa ja vaaria on niin sanomattoman helppo hyvittelemisellä voittaa
puolelleen, sillä he ovat niin vilpittömät, hyväntahtoiset, aina
myöntyväiset. Ja heitä, noita hyviä, rakastettavia vanhuksia te olette
suututtanut, (Sirkkunen tekee liikunnon) -- se ei ole oikein! Ei siinä
teitte aivan -- aivan pahoin!
SIRKKUNEN (siv. heltyneenä). Lapsi-raukka! (Ääneen). Te rakastatte siis
vaarianne ja mummoanne oikein sydämestänne?
AINI. Niin! Kaikesta sydämestäni! Ja onhan se aivan luonnollista: -- He
ovat minulle kaikki. Muutamat pitävät heitä vanhanaikuisina, vieläpä
pikkuisen omituisinakin -- pitäkööt -- niin en minä; -- -- se koskee
minuun kovasti, kun kuulen ihmisten heitä väärin tuomitsevan, heitä,
joita minä niin sydämestäni kunnioitan, joita minä niin palavasti
rakastan.
SIRKKUNEN (häveten). Huomatkaa te myöskin, neitini, että jos minä
olisin tiennyt -- -- mutta tästälähin minä ihan varmaan -- -- --
AINI. Katsotte paremmin eteenne -- -- eikö niin? Te käytätte itseänne
tästälähin vallan siivosti -- niin varmaankin teette. Ja minä luulen,
että te, jos vain tahdotte, sen voittekin. -- -- --
SIRKKUNEN (hymyillen). Hyvä! Minä koetan.
AINI. Ettekä enää juoksentele ulkona aamusta iltaan.
SIRKKUNEN (hellästi). En! -- Minä jään teidän luoksenne.
AINI. No, siinähän jo hyvä alku. -- Ettekä enää nuku teepöydän ääreen?