Tietäisivätpä vain tuolla alhaalla, minkälaista vanhan miehen olo on.
Hän kulki tömistäen sisään...
"No, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän tyytyväisesti avatessaan
arkihuoneen oven...
"Täysi korttiseura... Ja vanha tullinhoitajakin liikkeellä!
"No, -- mitä uutta kaupungista", -- tiedusteli hän.
"Ei muuta, mikäli tiedän", -- vastasi apteekari, -- "kuin että rouva
Karen Örnfeldt matkusti tänään kolmen poikansa kanssa takaisin
pääkaupunkiin, pitkältä joulukäynniltään kotona... Wendelbo ja rouva
Martine olivat saattamassa asemalle".
"Karen niin", -- lisäsi Ulf, haaveksivasti silmäten kattoon...
"Tehtaan Karen on mar kauniin näköinen vieläkin, vaikka hän, --
autuas muistossa", -- hymyili hän.
"Oh", -- murahti konsuli vastenmielisesti... "Menkäämme
korttipöytään...
"Viskyä ja lämmintä vettä, Narna."...
* * * * *
Margrethe asui entisessä hauskassa huoneessaan Lindestadissa. Seinät
olivat vähitellen peittyneet täysillä kirjahyllyillä.
Sittenkun rajuilma hävitti hänen nuoruutensa, oli hän antautunut
lukemiseen.
Yksi toi toisen mukanaan. Kukin aine vaati tietoja toisessa aineessa.
Harrastus yhtyi yhä enemmän siihen iloon, joka löytyy kirjojen
henkisissä arvoissa.
Häntä miellyttivät pitkät, yksinäiset kävelyretket, elää
ajatuksissaan, -- käydä kaikissa niissä paikoissa, joissa hän
ja Niils olivat tavanneet toisensa, ja uneksia uudelleen ja yhä
uudelleen kaikesta, mikä oli murtunut. Hän seurasi omia jälkiään
noilta ajoilta.
... Tumma lampi, jonka ylitse hongat kumartuivat, oli kaivovesi.
Siihen oli eräs nuori neito hukkunut... Hän ei elänyt enää tässä
maailmassa. -- --
Margrethen ainoaksi seuraksi kaupungissa oli nyt vuosien kuluttua
jäänyt paperikaupan vanha neiti Bjelke.
Niilsin lähdettyä oli vanhuksen sydän sulanut. He tunsivat molemmat
olevansa yhtä yksinäisiä ja hyljättyjä.
Siellä sai hän tietää kaikki mikä koski Niilsiä.
Hänen pari kirjettään vuodessa olivat heidän syvimmän harrastuksensa
ja keskustelunsa esineinä.
-- Kun Margrethe tänään istui vaunuissaan, palatessaan neidin luota,
oli hänen ympärillään omituinen loisto, -- ikäänkuin entisinä aikoina.
Niilsin kirjeessä oli ollut suuria uutisia...
Monien vuosien taistelun perästä oli hän täydelleen voittanut. Hänen
työnsä olivat onnistuneet ja saavuttaneet tunnustusta...
Kirjeessä oli omituinen tunnelma -- ikäänkuin tuulahdus siitä
mahdollisuudesta, että hän voisi tulla kotiin...
Margrethe ei tiennyt mitään tiestä, jota hän ajoi, -- hän ei nähnyt,
-- ei kuullut. Jonkunlainen huumaus oli tullut hänen ylitseen...
siinä oli taaskin Niils, Niils kuin ennenkin...
Huoneessaan puhkesi hän valtavaan itkuun.
* * * * *
Illalla käveli hän kauvan edestakaisin ajatuksiin vaipuneena.
Vihdoin meni hän hyllyn luo ja otti esille muutamia vanhoja,
ruskahtuneita, painettuja lehtiä, Anne Weums'in jäännöksistä ja
istuutui pienen sähkölampun ääreen lukemaan:
Geldernin Margrethe.
Kolme ruhtinaallista herraa, Flanderin, Itä-Frieslannin, sekä
Dortrechtin herrat, -- he ratsastivat kosimaan ylhäissukuista
naista, Geldernin Margrethea.
Ja kukin heistä seisoi haarniskapukuisine ritariseurueineen kolme
päivää kolkuttamassa keihäänsä kärjellä Geldernin linnanporttia,
-- että heidät laskettaisiin sisään.
Mutta neljäntenä päivänä he lähtivät.
Ja Margrethe sanoi:
En minä luule, että tämä minun kiusaantunut ruumiini voi
enää olla huviksi ja iloksi yhdellekään miehelle, tai että
hän tahtoisi puristaa tätä laihaa olentoa mielihyvikseen,
paitsi tavaran ja voiton tähden. Ei ole suunikaan ruusunlehden
kaltainen. Ja niiden nuorten käsivarsien ja valkeiden rintojen
asemasta, joissa olisi ollut helma niin monelle lapselle, on
minulla vain ryppyiset kasvot ja itkettyneet silmät miestä
ilahuttaakseni. Miksi siis naimisen kautta antautuisin
kidutukseen, josta ainoastaan kuolemassa vapautuisin?
Mutta piispa sanoi:
Sinä olet jumalallesi suuttunut, kun hän ei antanut sinun koskaan
rakkautta saavuttaa.
Mutta hän vastasi:
Minä uneksuin niin ilmielävästi eräänä yönä, että täällä linnassa
on asunut kuusi Geldernin neitoa, joiden kaikkien nimi oli
Margrethe, paitsi minua, joka olin seitsemäs, -- ja kaikki ovat
he kaihonneet ja tuskalla odottaneet sitä oikeata ritaria, joka
saapuisi portin eteen korkeine kypäritöyhtöineen, -- ja siten
eläneet, kunnes he tulivat vanhoiksi ja harmaiksi, ja heidän
nuoret ruumiinsa kuihtuivat.
Minä näen heidät kaikki silmieni edessä, harmaine suortuvineen ja
keltaisine kasvoineen, jotka kerran heidän nuoruutensa päivinä
olivat ruusunpunaiset ihanuudesta.
Silloin neuvoi piispa innokkaasti häntä menemään Reingaun
luostariin ja lahjoittamaan kirkolle kaiken omaisuutensa, --
että hän voisi saavuttaa sen rauhan, joka sallisi hänen nähdä
Herran teiden ihmeellisyydet, ja mitä Herra, häntä neitsyydessä
pidättämällä, oli hänen sielunsa oikeaksi hyödyksi tarkoittanut.
Geldernin Margrethe ei mennyt luostariin. Mutta maatilojensa
Monsin, Ledamin ja Sluysvaalin tuloilla perusti hän ja määräsi
kaikkina aikoina ylläpidettäväksi sen suuren, valkoiseksi
maalatun turvakodin niille varattomille aatelista syntyä ja sukua
oleville neidoille, jotka saisivat jäädä ilman naimista tai
kihlausta vielä viisiviidettä vuotta täytettyään.
Että he eläisivät rauhassa, hyvin tietäen, että heitä varten ei
kukaan ritari enää portille kolkuta.
Margrethe hymyili hieman, pannessaan vanhan paperin takaisin hyllylle.
Kasvot vavahtivat ikäänkuin tuska olisi niissä värähdellyt.
Hän painoi kädet sydäntään vasten. Niils. Niils.