Noin parikymmentä vuotta oli kulunut.
Kokonaan uusi aika oli humissut laaksoon sen entisen sijaan, jolloin
talonpoikaistalot mataline ikkunoineen tirkistivät soisille,
hapanvetisille nevoille, ja kuoppaisilla, pehmeillä kyläteillä vaunut
särkyivät.
Uusi aika niin, -- entistä tuskin enää muistettiinkaan.
Vesi oli porauksilla ja suluilla tehty ihmistahdolle alamaiseksi, ja
sen nyt luotettava voima synnytti alituiseen uusia ihmeitä.
Kaupunki oli kasvanut suuremmaksi. Liike oli paisunut toisenmoisesti
voimakkaammaksi ja meluavammaksi kaduilla, -- puulaivat olivat
vähentyneet ja höyrylaivat enentyneet.
Kaupungin toiselle laidalle oli jo kohonnut pieni tehdaskaupunki. Ja
pitkin laaksoa suhisivat konerattaat ja uutta alituiseen rakennettiin.
Konsuli Knut Ulfvungista saattoi sanoa, että hän nyt elämänsä
ehtoona, valtaistuimellaan ylpeässä Lindestadissaan, eli omien
loistavien tekojensa ympäröimänä.
Ne kiilsivät hänen silmiinsä sähköllä valaistusta kaupungista, --
tehdasrakennuksista, joita oli saatu aikaan voiman siirtämisellä, ja
satamasta, josta laivasilta näkyi.
Ei myöskään kaupungissa ollut ainoatakaan, joka olisi tahtonut
riistää Knut Ulfvung-vanhukselta sitä kunniaa, että hän oli aatteen
synnyttäjä ja että hän oli sitkeästi vienyt sen voittoon nyt hieman
kumarilla hartioillaan.
Mutta ne erehtyivät, jotka luulivat hänen aikovan selittää olevansa
vanhan tai ilmoittaa eroavansa pelistä. Hän oli edelleenkin
osallisena kaikessa, -- ei sitä johtokuntaa tai hallintoneuvostoa,
johon hän ei olisi kuulunut, ainakin kunniajäsenenä tai etevimpänä
neuvonantajana.
Hänellä oli niinkuin sanotaan, kansan usko ja luottamus. Kaikki, mikä
liittyi häneen, se sai voiton!
Olihan niin, että se yritys, jolla ei ollut Knut Ulfvungin
hyväksymistä, yhtä kernaasti saattoi lakata heti...
Pahansuopiahan on kaikkialla...
Ne, jotka eivät ymmärtäneet asemaansa, eivätkä osanneet sovittautua
järjestöön, ne saivat rangaistuksensa itse asiain seurauksista, --
jäivät yksinkertaisesti alle! Luonto itse raivasi tieltä senlaiset
vahinkoeläimet...
-- -- Ulf, tukkukauppias, asui nyt Solvangissaan.
Hän oli nainut neiti Verön, Strömvigin tilanomistajan tyttären.
Heillä oli aikoja sitten ollut pesä täynnä lapsia.
Sanottiin, että joka toinen polvi Ulfvungin suvussa oli
vallanhimoinen ja lujatahtoinen. Heidän musertava voimansa lannisti
seuraavan polven.
Ulf seurasi mieluummin isänsä tahtoa... Konsuli oli
iltapäiväkävelyllään, hänen täytyi saada ilmaa, -- ei voinut nukkua
öisin.
Teräväkärkinen sauva, jolla hän koetteli eteensä, muodosti nyt
suurempia puoliympyröitä, ja jalka asetettiin varovaisemmin lumelle...
Hän ei sietänyt istua yksin sisällä, -- tarvitsi jotain hauskutusta.
Hän ei sietänyt kaikkia noita ajatuksia, jotka valtasivat hänet.
Hän oli käynyt Grongissa tänään, se oli saattanut hänet huonolle
tuulelle... Hän pysyi mieluummin sieltä poissa; mutta oli täytynyt
neuvotella Wolmarin kanssa parin mastopuun ostosta...
Hän kinaa ja kinaa pennistä; mutta on aulis, kun jotain suurempaa on
kysymyksessä.
Hoh, -- hoh, -- huoahteli konsuli, -- nähdä Boletten seisovan siinä
tylsästi hymyillen ja ikäänkuin pyytäen anteeksi Wolmarilta, ett'ei
voi tehdä häntä onnelliseksi.
Siitä tuli kallis suonosto... Hän ei ole kestänyt menestystä...
Aivojen pehmeyttä...