Kuningas Kustaa Kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire,
niin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja
kun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat
ja vaunut tien käänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas
pisti päänsä ulos vaununikkunasta ja huusi ajomiehelle: "Mikä siellä
pitelee, kun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?"
Kun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa
ollut kumma, että valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne
kestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten
kuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät
vaunuista ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko.
Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut olivat
korjatut.
Kun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan
ajankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan
metsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin
seuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä,
joten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan,
sillävälin kun suuria matkavaunuja korjattiin.
Kuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli
tuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni
hauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka
halki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden
pajupensastojen välissä.
Mutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä
nousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren
ja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Mutta ihmisten kävellessä hänen
ohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen
astuimella, ja paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista
uhkeata kansaa kuningas ei ollut ikipäivinä nähnyt. Miehet olivat
jokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja
naiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.
Kuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta
ja kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: "Nyt minä
varmaan olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa." Mutta kun
hän nyt katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin,
ei hän enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi
sydämensä lämpenevän ja sanoi itsekseen: "Turhia viholliset puhuvat,
että Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän
näköisiä alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni
että maani."
Hän käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään
seisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat
hänen ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.
Ja sitten kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin
ylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta
näytetään.
Kuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän
sanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen
hyökännyt, ja ettei se olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta
nyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut
yhtään luotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan.
Hänellä ei senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle
ja kysyä alamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai
tahtoivatko he olla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja
rahalla, jotta hän voisi pelastaa isänmaan.
Talonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen
loputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten
tai vastaan.
Kuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen.
Kyynelet olivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen
silmiinsä. Mutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä
eikä heidän vastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin
hänen otsansa rypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.
Talonpojat käsittivät, että kuningas alkoi kyllästyä pitkään
odotukseen, ja lopulta yksi heistä astui joukosta esiin.
"Nyt on asia niin, Kustavi kuningas, ettemme osanneet tänään odottaa
kuninkaan käyntiä", talonpoika sanoi, "ja siitä syystä emme nyt
heti kykene sinulle vastaamaan. Nyt minä neuvoisin sinua menemään
sakastiin ja juttelemaan meidän pappimme kanssa, kunnes me täällä
tuumimme sitä äskeistä esitystäsi."
Kuningas käsitti, ettei parempaa päätöstä heti käynyt odottaminen,
vaan että oli viisainta tehdä niinkuin talonpoika neuvoi.
Sakastiin tullessaan hän tapasi siellä ainoastaan vanhan miehen,
joka näytti talonpoikais-äijältä. Hän oli pitkä ja vankka, ja hänen
suurten käsiensä pinta oli karkea kovasta työstä, eikä hänellä
ollut liperiä eikä kauhtanaa, vaan nahkahousut ja pitkä valkoinen
lammasnahkaturkki, niinkuin toisillakin miehillä.
Hän nousi seisaalleen ja kumarsi kuninkaan astuessa sisään.
"Tuolla ulkona sanottiin että tapaisin täällä papin", sanoi kuningas.
Toisen kasvot siitä hieman punehtuivat. Hänestä tuntui
vastahakoiselta selittää, että juuri hän oli tämän pitäjän
kappalainen, kun näki kuninkaan pitävän häntä talonpoikana.
"Niin, pappi kyllä tapaa täällä olla näihin aikoihin", hän virkkoi.
Kuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka
sakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan,
paitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla
kuningaskruunulla.
"Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?" kysäsi kuningas. Hän
tahtoi koetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain
oloista.
Kun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin
mahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä
luuloonsa että olen vain talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että
pappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja
koki elää niinkuin opetti.
Kuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan
korvaansa tuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.
"Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan
mielenmukainen", hän virkkoi.
"Hiukan omavaltainen hän kyllä on", sanoi pappi. Hän ajatteli, että
jos kuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän
voisi ajatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä
syystä hän tahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. "Moni kyllä sanoo",
hän jatkoi, "että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän
asiat."
"Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin", sanoi kuningas.
Hänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään
arvostelemaan. "Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja
vanhanaikainen yksinkertaisuus."
"Kansa kyllä on kunnollista", sanoi pappi, "mutta se elää näin
erillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin
muutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs."
"No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua", keskeytti kuningas
ja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut
sellaisen miehen seuraan, joka huolehtii joutavia.
Kuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan
rummuttaa pöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla
sananvaihdossa talonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan
aikaa ne toiset tarvitsivat valmistaakseen vastausta.
Noilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota
kuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat
kunnossa, niin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.
Papilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville
eräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi
olla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt
hän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut
vaikea esittää.
Hetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko
hän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että
viholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.
Kuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen
olla rauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä
vastannut.
"Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja
kuulla", sanoi pappi. "Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa,
että tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan
rahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee."
"Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä",
sanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes
tiedä mitä itse on puhunut.
"Niin, se on totta", tuli vastaukseksi, "eikä pappi ole rikkaampi
kuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua
kuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa
häntä."
"No puhukaa vaan", sanoi kuningas. "Näkyyhän teillä sana olevan
paremmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka
tuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi."
"Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata", sanoi pappi.
"Pelkäänpä, että pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta
tehdä."
Kuningas heitti toisen jalkansa toisen yli, istuutui mukavammin
nojatuoliin, pani käsivartensa ristikkäin ja antoi päänsä painua
rintaa vasten.
"No saa alkaa", virkkoi hän ikäänkuin olisi jo ollut torkuksissa.
"Kerran oli viisi tämän pitäjän miestä metsällä hirvenajossa", alkoi
kappalainen. "Yksi heistä oli tuo mainittu pappi. Toisista oli kaksi
sotilasta, Olavi ja Eerik Svärd, neljäntenä tämän kirkonkylän kievari
ja viidentenä eräs Israel Petter Petterinpoika."
"Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa", murahti kuningas
antaen päänsä painua toiselle kupeelle.
"Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä", pappi jatkoi, "ja onni
tavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet
laajalti kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan
ajon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi
ettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä
ja rämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin
köyhän ansiomaan antanut', virkkoi yksi heistä. 'Muilla seuduin
ihmiset voivat hankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me
raatamalla töintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'"
Pappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä,
mutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa
valveilla.
"Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan
outoa välkettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan
sammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja
potkaisi vielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti
sammalesta siihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin
kaikki muukin. 'Eihän ihmeessä tämä vain mahtane lyijyä olla?' hän
sanoi. Samassa toiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla
maan paljaaksi sammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa
nähdä, miten leveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta.
'Miksikäs te tätä luulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti
kivensiruja ja koettivat niitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä
tai sinkkiä ainakin olla', he sanoivat. 'Ja koko vuori on sitä
täynnä', sanoi kievari."
Kun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan
kohoavan ja toinen silmä aukeni.
"Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja
kivilajeja?" hän kysyi.
"Ei, eivät he tunteneet", pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää
painui, ja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.
"Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi", jatkoi
kappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. "Nythän he luulivat
päässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi
ikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi
toinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä
kultavaljakolla kirkolle ajaa!'
"Muuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän
päänsä niin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljo
heillä sentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen
ja kätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä
paikka oli ja lähtivät kotiin.
"Ennenkuin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa
Faluniin vuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen
tuli palata niin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan
vannoivat salaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan."
Kuningas kohotti taas hiukan päätään, vaan ei sanallakaan
keskeyttänyt kertojaa. Hän näytti nyt rupeavan uskomaan, että sillä
todellakin oli jotain tärkeätä sanottavana, koska ei ollut hänen
välinpitämättömyydestään tietääkseenkään.
"Sitte pappi lähti matkaan, taskussaan pari malminäytettä. Hän
iloitsi rikastumisesta yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän kuvaili
mielessään, miten rakennuttaisi uudestaan pappilansa, joka nykyään ei
ollut talonpoikaispirttiä parempi, ja sitten hän naisi erään rovastin
tyttären, josta hän piti. Muuten hän olisi vielä kauan saanut häntä
odottaa. Hän oli köyhä ja eleli syrjässä, hän tiesi että kestäisi
kauan, ennenkuin saisi paikan johon voisi vaimon viedä.
"Pappi ajoi Faluniin kahdessa päivässä, ja siellä hän sai päivän
odotella vuoripäällikköä, joka oli matkoilla, sillä kenenkään toisen
puoleen hän ei uskaltanut kääntyä. Viimein hän tämän tapasi ja näytti
hänelle malmikappaleensa. Vuoripäällikkö otti ne käteensä. Hän
katsahti ensin niihin ja sitte pappiin.
"Pappi kertoi löytäneensä ne eräästä kotipitäjänsä vuoresta ja arveli,
että olisikohan niissä lyijyä.
"'Ei se lyijyä ole', sanoi vuoripäällikkö.
"'Taitaa olla sinkkiä sitten?' kysyi pappi.
"'Ei se sinkkiäkään ole', vuoripäällikkö sanoi.
"Pappi tunsi kaiken toivonsa raukeavan. Niin masennuksissa hän tuskin
lienee koskaan ollut.
"'Onko teidän pitäjässänne paljo tällaisia kiviä?' kysyi
vuoripäällikkö.
"'On niitä kokonainen vuori', sanoi pappi.
"Silloin vuoripäällikkö astui hänen luokseen ja löi häntä olalle
sanoen:
"'Menetelkää nyt sitten niin, että siitä koituu sekä itsellenne että
valtakunnalle hyötyä, sillä tämä on hopeata!'
"'Vai niin', sanoi pappi, ja hänen silmiään samensi. 'Vai on tämä
hopeata!'
"Vuoripäällikkö rupesi selittelemään, miten hänen tulisi menetellä
saadakseen laillisen oikeuden kaivokseen, ja antoi hänelle paljon
hyviä neuvoja, mutta pappi oli ihan kuin lumeissa eikä kuullut hänen
puhettaan. Hän ei tahtonut tottua outoon sanomaan, että kotona
hänen köyhässä pitäjässään oli kokonainen hopeamalmivuori häntä
odottamassa."
Kuninkaan pää kohosi niin äkkiä pystyyn, että pappi keskeytti
puheensa.
"Sitten kävi varmaan niin", sanoi kuningas, "että kun hän palasi
kotiin ja alkoi työskennellä kaivoksessa, niin hän saikin nähdä, että
vuoripäällikkö vain oli laskenut leikkiä hänestä."
"Eipä niinkään, ei vuoripäällikkö ollut häntä pettänyt", sanoi pappi.
"No, saatte jatkaa", sanoi kuningas ja asettui entiseen tapaansa
kuuntelemaan.
"Kun pappi viimein saapui takaisin ja ajoi halki kotipitäjän", jatkoi
kappalainen, "piti hän ensimäisenä tehtävänään kertoa tovereilleen
löydöstä. Ja ajaessaan Sten Steninpojan majatalon ohi hän aikoi
poiketa hänen luokseen kertomaan, että heidän löytönsä olikin
hopeata. Mutta kun hän seisautti veräjän eteen, näki hän lakanoita
ikkunoissa, ja leveä havutettu ura vei maantieltä portaille.
"'Kukas täällä talossa on vainajana?' kysyi pappi pojalta, joka seisoi
nojallaan aitaa vasten.
"'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitten hän jutteli papille, että
isäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä.
'Sitä viinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti',
poika sanoi. -- 'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän
kievari koskaan ollut viinamiehiä.' -- 'Niin', virkkoi poika, 'hän
joi siksi, kun kehui löytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan
räiskiä, hän sanoi. Nyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä.
Ja eilis-iltana hän juovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin
rattaansa ja jäi itse alle.'
"Kun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen
mieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan
matkalla iloinnut ajatuksesta, että saisi kertoa suuren uutisen!
"Mutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter
Petterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi
ajatteli, että olipa hyvä ettei onni ollut häneltä päätä huumannut.
Häntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas
mies. 'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista
nyt?' -- 'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä
kävi paremmin kuin saatoimme aavistaakkaan; vuoripäällikkö näet
sanoi, että se meidän löytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika
säpsähti vallan kuin maa olisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot?
Hopeatako se on?' -- 'Niin on', vastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita
miehiä jok'ainoasta ja voimme elellä herroiksi!' -- 'Ihanko tosiaan
se on hopeata?' toisti Petter Petterinpoika ja masentui yhä enemmän.
-- 'Varmasti se hopeata on', vastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää
tahdo. Älä nyt enää arkaile, vaan ole iloissasi!'
"'Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin
sitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin
kymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille
sadasta taalerista.'
"Hän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä
seisomaan itkien ääneen.
"Kotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen
veljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi
jo itse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.
"Mutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa
valtaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli
ajatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea,
yhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen
yön, eikä hän tyytynyt vain uuden pappilan rakentamiseen. Hänen
mieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa,
niin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään
kaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko
kaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan hupenee.
Mutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että kun
hänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja tulee
sen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu,
mutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa
paikkakunnalla. Ja siiloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa
kuninkaalle linna uuteen kaupunkiin."
Yksi kuninkaan kavaljeereista aukaisi nyt sakastin oven ja ilmoitti,
että suuret matkavaunut olivat jo korjatut.
Ensi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi
mielensä. "Antaahan kuulua miten lopuksi kävi", hän sanoi papille.
"Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja
ajatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi."
"Hänen vielä istuessaan näine haaveineen", pappi jatkoi, "hänelle
tuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse lopettanut
päivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt kaivososuutensa.
Hänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä nähdä toisen
nauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen."
Kuningas oikaisihe hiukan pystympään. Hänen molemmat silmänsä olivat
auki. "Totisesti", hän sanoi, "minä tuon papin sijassa olisin saanut
kyllikseni koko kaivoksesta."
"Kuningaspa on rikas mies", sanoi pappi. "Hänelle joka tapauksessa
jää yltäkyllin. Niin ei käy pappiparan, joka on ihan varaton.
Sellainen kun näkee, ettei Jumala siunaa hänen yritystään, niin hän
ajattelee: Minun täytyy luopua ajattelemasta, että hankkisin näillä
rikkauksilla itselleni mainetta ja hyötyä. Mutta enhän voi hopeata
jättää maahankaan makaamaan. Minun täytyy kaivaa se kätköstään
köyhäin ja puutteenalaisten hyväksi. Teen sen auttaakseni seurakuntaa
eteenpäin.
"Yhtenä päivänä pappi siis lähti Olavi Svärdin luo, keskustellakseen
hänen ja hänen veljensä kanssa, mitä hopeakaivokselle nyt alussa
olisi tehtävä. Hän oli jo perille pääsemäisillään, kun sotilasten
mökin lähellä häntä vastaan tuli rattaat, joiden ympärillä kulki
saattomiehiä, pyssyt olalla, ja rattailla istui joku kädet selän taa
sidottuina ja nilkat köysissä.
"Rattaat seisahtuivat papin mennessä ohi, niin että hän ennätti
tarkemmin katsella vankia. Tämän pää oli siteissä, joten ei ollut
helppo häntä tuntea, mutta papista hän kuitenkin näytti Olavi
Svärdiltä.
"Hän kuuli vangin pyytävän vartijoiltaan, että saisi vaihtaa pari
sanaa papin kanssa.
"Hän kävi silloin lähemmäs, ja vanki kääntyi häneen päin. 'Nyt sinä
olet ainoa, joka tiedät missä hopeavuori on', hän sanoi.
"'Mitä sinä nyt puhut, Olavi?' kysyi pappi. 'Kas, siitä asti kun
saimme tietää, että olimmekin löytäneet hopeavuoren, emme velimiehen
kanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin kuin ennen, vaan jouduimme
alituisesti riitaan. Ja eilen illalla kinastelimme siitä, kumpi
meistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt, tai mikä lieneekin ollut
riidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja minä löin veljeni
hengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon otsalle. Ja nyt
kun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen, joka tiedät
kaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'
"'Puhu veikkonen', sanoi pappi. 'Teen puolestasi kaikki mitä voin.'
"'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas,
mutta pappi keskeytti hänet.
"'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun
osallesi, sen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'
"'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna
yhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'
"Pappi hämmästyi niin, että jäi avossasuin seisomaan eikä voinut
vastata.
"'Joll'et sitä minulle lupaa, en voi rauhassa kuolla', sanoi vanki.
"'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, 'minä lupaan tehdä
niinkuin minulta pyydät.'
"Sitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle
mietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin
palatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli
niin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa
voinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja
kelpo miestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan
edessään ja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi
jokaisen turmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta
noiden köyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan
perikadon uhkaan?"
Silloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa
tuijotti kertojaan. "Totta tosiaan", hän sanoi, "kaikesta päättäen
tällä kulmakunnalla on pappina miesten mies."
"Eikä vielä kyllin siinä mitä jo oli tapahtunut", jatkoi pappi, "vaan
kun pitäjälle levisi tieto kaivoksen olemassaolosta, niin heitettiin
työt sikseen ja ruvettiin vetelehtämään, odottaen sitä aikaa jolloin
päästään sen suuren rikkauden jaolle. Koko seudun lois- ja irtainväki
kokoontui yksiin paikkoihin, ja juopottelut ja tappelut olivat
jokapäiväisiä sanomia.
"Mutta monet eivät muuta tehneet kuin kuljeskelivat metsiä kaivosta
etsimässä, ja pappi huomasi, että kun hän vaan kotoaan liikahti, niin
heti ihmisiä lähti hänen jälkeensä, vakoillakseen oliko hän menossa
hopeavuorelle ja varastaakseen hänen salatietonsa.
"Näin ollen ei papin auttanut muu kuin kutsua pitäjäläiset kokoukseen.
"Ensi sanoikseen hän muistutti heidän mieleensä kaikkia niitä
onnettomuuksia, joita hopeakaivoksen löydöstä oli seurannut, ja hän
kysyi heiltä tahtoivatko he omaa turmiotaan vai tahtoivatko pelastua
siitä. Sitten hän heille sanoi, että älkööt odottako hänen, heidän
sielunpaimenensa, rupeevan viemään heitä perikatoon, sillä nyt hän
on päättänyt olla kenellekään ilmaisematta hopeakaivoksen paikkaa
eikä aikonut itsekään siitä kerätä rikkautta. Ja sitten hän kysyi
talonpojilta miten he vasta aikoivat menetellä. Jos he tahtoivat
yhä edelleen haeskella kaivosta ja odotella sen rikkauksia, oli hän
päättänyt lähteä niin kauas ettei sinne ikänä kuuluisi huhukaan
heidän kurjuudestaan. Sillä ehdolla vaan että he luopuisivat
kaivosajatuksistaan ja tekisivät työtä entiseen tapaan, aikoi hän
jäädä heidän luokseen. 'Tehkää miten tahdotte, mutta muistakaa, ettei
minulta ikäpäivänä kukaan saa tietoja hopeakaivosvuoresta.'"
"Entä sitten", sanoi kuningas, "miten talonpojat tekivät?"
"He taipuivat papin tahtoon", sanoi kappalainen. "He ymmärsivät, että
pappi katsoi heidän parastaan, kun heidän tähtensä itsekin jättäytyi
köyhäksi. Ja he antoivat hänen toimekseen mennä metsään ja peittää
kaivos huolellisesti oksilla ja kivillä, jottei kukaan sitä löytäisi,
eivät he eivätkä jälkeläisensäkään."
"Ja onko pappi sitte elänyt yhtä köyhänä täällä kuin kaikki muutkin."
"On", pappi vastasi, "hän on elänyt täällä yhtä köyhänä kuin muutkin."
"Toki hän kuitenkin on mennyt naimisiin ja rakennuttanut uuden
pappilan itselleen", sanoi kuningas.
"Ei hänellä ole ollut varaa mennä naimisiin, ja vanhassa hökkelissä
hän yhä asuu."
"Se oli kaunis kertomus, ja ilokseni olen sitä kuunnellut", sanoi
kuningas, nyökäyttäen kiitollisesti päätään.
Pappi seisoi äänetönnä kuninkaan edessä. Hetken kuluttua tämä
jatkoi: "Oliko tarkoitus että pappi luovuttaisi tämän hopeavuoren,
kun sanottiin että hän voisi minulle hankkia rahaa niin paljon kuin
tarvitsen?"
"Sitä minä tarkoitin", sanoi toinen.
"Enhän minä voi häntä peukalopihteihin panna", sanoi kuningas, "ja
mitenkä muuten sellainen mies lähtisi minulle vuorta näyttämään?
Siitä syystä hän juuri on luopunut sekä armaastaan että elämän
mukavuuksista."
"Sehän on toista", sanoi pappi, "jos isänmaa sitä aarretta tarvitsee,
niin hän kyllä myöntyy."
"Takaatteko minulle sen?" kuningas kysyi.
"Sen kyllä takaan", sanoi pappi.
"Eikö hän sitte välitä, miten pitäjäläistensä käy?"
"Se jääköön Herran huomaan."
Kuningas nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen. Hän seisoi hetkisen
katsellen ulkona seisovaa kansajoukkoa. Mitä kauemmin hän katsoi,
sitä kirkkaammin hänen suuret silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen
hento vartensa ikäänkuin kasvoi. "Saatte tämän seurakunnan papille
viedä sellaiset terveiset", sanoi kuningas, "että ihaninta Ruotsin
hallitsijalle on nähdä tällaista kansaa."
Sitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen
huulensa olivat hymyssä. "Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä,
että hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa
talonpoikaispukuun?" kuningas kysyi.
"Niin köyhä hän on", sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille
kasvoilleen.
Kuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman
hyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. "Antaa
vaan kaivoksen jäädä koskematta", hän sanoi. "Kuka kerran on koko
ikänsä nälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä
mukaiseksi, hän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin."
"Mutta jos valtakunta on vaarassa?" sanoi pappi. "Enemmän arvoisia
ihmiset ovat valtakunnalle kuin raha", sanoi kuningas. Ja sen
sanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti sakastista.
Ulkona kansajoukko seisoi yhä äänetönnä ja harvasanaisena kuin hänen
sisäänkin mennessään. Mutta kun kuningas astui alas portaita, niin
eräs talonpoika meni häntä vastaan.
"Saitko nyt puhua pappimme kanssa?" talonpoika sanoi.
"Sain kyllä puhua asiani hänen kanssaan", vastasi kuningas.
"Silloin häneltä varmaan kuulit meidän vastauksemme", talonpoika
sanoi. "Kun käskimme sinun mennä sisään pappimme puheille, tiesimme,
että hän kyllä sinulle meidän puolestamme vastaa."
"Niin, kyllä kuulin vastauksen", sanoi kuningas.