Kalle: Ole nyt vaiti, että setä saa puhua. Setä (jatkaen edellistä
puhettaan): ja olen tullut kutsumaan teitä luokseni katsomaan
taikalyhtyä. (Yleinen riemu lapsijoukossa.)
Anni: Mutta eihän tämä kuulu meidän toivomuksiimme.
Setä: Kuuluupa kyllä. Taikalyhdyllä näytän teille kuvia kaikista
maailman paikoista — saatte nähdä Hollannin tuulimyllyt, Venetsian
kuunvalossa, Niilin palmumetsät ja mitä kaikkea toivoittekaan. —
Pekka: Ensiksi Suomen, setä kulta.
Setä: Miten tahdot, Pekka poika.
Elli: Voi, kuinka olet hyvä. Vaan se taikamanteli — laskit kuitenkin
vähän leikkiä kanssamme.
Setä: Totta puhuin, tyttöseni. Mielikuvitus on parhain taikamantelinne
— sen siivillä voitte lentää vaikka kuinka kauvaksi — pois ihaniin
satumaailmoihin.
Aino (taputtaen sedän kättä): Aino ei enää koskaan sano setää pahaksi.
Setä (ystävällisesti): Sepä hauskaa, pikku Aino! Mutta laittakaa nyt
kiireesti itsenne kuntoon, sillä kohta lähdemme matkalle maailman
ympäri — ehkä Messinan appelsiinitkin jo ovat kypsyneet.
Iso sisko: Koko joukko ensin äidin luo, mars! — Sieiiä saatte kertoa
minulle koko jutun alusta asti, sillä vielä en käsitä sitä ollenkaan.
(Poistuvat.)
Vuodenajat.
Henkilöt: Nilia Egypta Egyptistä. Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy,
Liisa Talvi Suomesta. Leikkihuone kuvailee metsää. Lapset pitäen
käsissään kuusen, männyn ja katajan oksia, ovat olevinaan puita.
Nilia (astuu sisään itämaalaisessa puvussa huntu pään ympäri
kiedottuna):
Oi, miten täällä on kaunista! Olen aina kuullut kerrottavan Pohjolan
metsistä ja niiden raittiista vihannuudesta, mutta en koskaan olisi
voinut uneksiakaan niiden olevan niin kauniita kuin ne todellakin
ovat Hyvin mielelläni tahtoisin tietää jotakin Pohjolan neljästä
vuodenajasta. Maantieteessäni luin: "Pohjolan vuoden aikoja on neljä:
kevät, kesä, syksy ja talvi." Mistähän vuodenajasta asukkaat täällä
eniten pitävät? Tuollahan tulee pieni poika, ehkä hän voi minulle sen
sanoa.
Nilia (vetää hunnun silmilleen): Kuulehan, pikku ystävä! Minulla olisi
sinulle jotakin sanottavaa. Mikä sinun nimesi on, pikku poika?
Kalle (kumartaen): Minun nimeni on Kalle Kevät.
Nilia: Minun nimeni on Nilia Egypta, olen kotoisin Egyptistä. Kerro nyt
minulle jotakin täällä pohjoisessa vallitsevista vuodenajoista. Mistä
vuodenajasta sinä enimmin pidät?
Kalle (pyörähtää ympäri kantapäällään): Kuten näet, olen minä
koulupoika ja siis kevät luonnollisesti on minulle mieluisin.
Nilia: Minkätähden niin?
Kalle: Etkö sinä sen vertaa ymmärrä, Niilin krokotiili – – Nilia
piti sanomani. Kun talvi on mennyt ja kevät lähestyy, on meillä
koulupojilla toivo päästä ikävästä koulusta. Keväällä luonto jälleen
elpyy. Kaikki on silloin niin valoisata ja lämmintä talven pimeyden ja
kylmyyden jälkeen. Jäät, jotka useampia kuukausia ovat pitäneet joet ja
järvet kahleissaan, sulavat, ja sitte saa purjehtia selillä ja meloa
kanooteilla lahdelmissa. Se on toista, voit uskoa, kuin hakea niitä
kartalta ja lukea niistä maantieteessä. Puut saavat lehtiä, linnut,
jotka talvella olivat lämpimissä maissa, palaavat. Aamuhetki kullan
kallis! Kevät on luonnon aamu ja on sen vuoksi paras vuodenajoista.
Oletko kuullut, että metsät täällä Suomessa osaavat laulaa?
Nilia: Sitä en ole tietänyt.
Kalle: No sitte saat kuulla sen. Lasten ystävä Z. Topelius, sepitti
kävellessään kerran metsässä kauniin laulun vuodenajoista. Muutamat
puut kuulivat hänen itsekseen lausuvan laulun. He oppivat sanat, muut
puut oppivat ne heiltä. Sanat kuletti herra Myrsky metsästä toiseen,
niin että kaikki puut oppivat ne. Tuulet säveltivät laulun, ja jos vaan
osaa sanoa oikean taikasanan, saa metsän laulamaan milloin tahansa.
Nilia: Kuinka kuuluu taikasana?
Kalle (huutaa arvokkaan näköisenä): Humise vastaukseni, Suomeni metsä,
ja laula keväästä Pohjolassa!
Metsä (laulaa ensimmäisen värsyn Topeliuksen "Vuodenajoista"):
Kun kevät kaunis tuli,
Soi Luoja lämpöisen,
Maan silmästä jo suli
Jääkyynel huurtehen.
Taas päivän paistehessa
Jo linnut lauloivat,
Ja lapset lehtosessa
Iloisna juoksivat.
Nilia (painaa kädellään rintaansa vasten): Oi miten ihanaa!
Kalle (nostaa lakkiaan): Hyvästi Nilia! Minun täytyy nyt mennä, muuten
tulen liian myöhään kouluun ja saan seisoa nurkassa häpeämässä.
(Menee.)
Nilia: Kevät mahtaa todellakin olla ihana täällä Pohjolassa! Tuossa
tulee nuori tyttö; ehkäpä hän voi kertoa minulle jotakin kesästä.
Ruusa Kesä (tulee kukilla koristettuna kukkavihko kädessä): Ah! (Luo
silmänsä alas ja näyttää ujostelevan.)
Nilia (vetää hunnun silmiltään): Hyvää huomenta, nuori ystäväni! Älä
minua ujostele. Olen vaan pikku tyttö pitkän matkan päästä täältä, joka
matkustan toisesta maasta toiseen tutkimassa maitten maantiedettä.
Tahdotko olla hyvä ja kertoa minulle jotakin Pohjolan kesästä?
Ruusa Kesä: Nimeni on Ruusa. Tulen juuri niityltä, mistä poimin nämä
kauniit kukat (ojentaa vihkon Nilialle). Tahdotko nämä?
Nilia: Kiitoksia paljon! (Haistaa kukkasia.) Voi kuinka ne ovat ihania!
Ruusa: Sinä tahdoit tietää jotakin kesästämme. Se on minun mielestäni
ihanin vuodenaika. Silloin on metsä pukeutunut juhlapukuunsa, ja niitty
monivärisine kukkineen on kaunis kuin morsian. Järvillä on liikettä
ja elämää. Höyrylaivat puhaltavat rannoilla. Poimitaan mansikoita
niityllä, mustikoita ja muita marjoja metsän rinteillä. Me nuoret
oleskelemme silloin niityllä, järvillä ja metsissä ja saamme silloin
haaveilla rakkaudesta, toivosta ja uskosta. Humise vastaukseni, Suomeni
metsä, ja laula Pohjolan kesästä!
Metsä laulaa:
Kun kesä saapui sitten,
Ja niitty vihannoi,
Maa kaunis kukkasitten
Puvussa purppuroi.
Me saariin soutelimme,
Juoksimme metsihin,
ja marjaan kiiruhdimme,
Kyll' lysti olikin.
(Ruusa menee).
Nilia: Kesä oli lapsen mielestä ihanin vuodenajoista. Nuori Pohjolan
tyttö uneksi mieluimmin aikansa kesän pitkinä päivinä. Tuolla tulee
nuori parhaassa ijässä oleva mies. (Nilia vetää hunnun kasvoilleen).
Ehkä hän kertoo minulle Pohjolan syksystä.
Matti Syksy (astuu esiin kantaen olkilyhdettä olallaan ja omena- ja
perunakoria kädessään).
Nilia (menee Mattia vastaan): Nimeni on Nilia Egypta.
Matti (murrimaisesti): Minun nimeni on Matti Syksy. Näen sinun olevan
vieraan täällä, voinko millään tavoin olla avuksesi?
Nilia: Kertokaa minulle, hyvä herra Syksy, jotakin siitä vuodenajasta,
jolla on sama nimi kuin Teilläkin.
Matti (hymyillen): Sen tahdon tehdä. Minä puolestani luulen että syksy
on paras Pohjolan vuodenajoista. Minä olen nyt päässyt niin pitkälle,
että olen saanut jalkani oman pöydän alle, kuten sanotaan, ja nyt siis
minulla täytyy olla jotain pöydälle pantavaa myöskin. Sitä, mitä siihen
tarvitaan, saadaan syksyllä. Silloin leikataan ruis pellolta, riihitään
se, jauhetaan myllyssä ja jauhoista leivotaan sitte mitä kauneinta
ruisleipää. Syksyllä antavat hedelmäpuut aarteensa talouden hyväksi.
Perunat otetaan maasta ja pannaan talvikorjuuseen kellareihin. Syksy
ei olekaan niitä aivan ikäviä. Kun on ehtinyt, kuten minä, miehuuden
täyteen ikään, ei silloin enää lapsen tavoin eletä keväästä ja lintujen
laulusta, eikä kuten nuoruuden ijässä kesästä ja auringon paisteesta.
Silloin täytyy ajatella, millä elättää itsensä ja perheensä. Syksy
antaa elannon, ja siksi sitä rakastaa jok’ainoa, joka ajattelee vähän
pitemmälle eteensä. Hyvästi, Nilia Egypta. (Nostaa lakkiaan.)
Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan syksystä!
(Menee.)
Metsä laulaa:
Syys pimeät toi päivät
Ja myrskyt pauhuisat,
Pois lintuset ne veivät,
Pois kukat tuoksuvat;
Kynnettiin maita, soita
Ja viljaa puitihin,
Me söimme puolukoita,
Kyll' lysti olikin.
Nilia (vetää hunnun silmiltään): Vielä on vuodenaika, joka minun täytyy
saada tuntea. Kukahan kertonee minulle jotakin talvesta!
Liisa Talvi (tulee puhkuen puettuna turkkeihin, nahkalakkiin ja
muhiviin): Huh huh, miten on lämmin! Kuulehan, pikku näpykkä! Sinä
tahdot tietää jotain talvesta. Kyllä sinulle kerron tästä ihanasta
vuodenajasta, kunhan ensin autat minua saamaan turkin yltäni. (Nilia
riisuu turkin eukon päältä.) Hoh hoh! Nyt on vähän viileämpi. Mikä
sinun nimesi on, lapsonen? Sinä näytät niin kiltiltä.
Nilia: Nimeni on Nilia ja olen kotoisin Egyptistä.
Liisa Talvi: Egyptistä! Sen maan kyllä tunnen. Siitähän saa lukea
raamatussa. Minun pienet lapsenlapsen! Jussi ja Antti käyvät koulua ja
he ovat siellä lukeneet semmoisista kirjoista, jotka sisältävät pelkkiä
harhaoppeja, että Egyptissä on pyr-mii-tiä, op-liskoja ja kata-pommeja.
Onko se totta, Nilja.
Nilia (oijaisten): Nimeni on Nilia. Kyllä siellä löytyy pyramideja,
obeliskeja ja katakombeja, jos rouva niitä tarkoitti.
Liisa Talvi: No, niinhän ne tais’ olla. Kun tulee vanhaksi, ei sitä
enää semmoisia ymmärrä. Eihän sitä minun lapsuuteni aikana kaikki
saaneet koulua käydä kuten nykyajan lapset. Mutta talvestahan minun
pitikin kertoa sinulle. Sinulla ei voi olla aavistustakaan siitä,
kuinka talvipäivä Pohjolassa on ihana. Maa on lumen peittämä. Kulkuset
kilisevät niin kauniisti, kun jouluaamuna ajetaan kirkkoon. Puut
näyttävät kuin olisivat ne täynnä jalokiviä, kun aurinko paistaa
niihin. Ohhoh!
(Liisa hypähtää askeleen eteenpäin)
Tulen ihan nuoreksi uudelleen ajatellessani, kuinka nuoret
luistimillaan pyörähtelevät kirkkaalla selällä, tahi laskevat
suksillaan huimaavaa vauhtia lumipeitteisiä mäkiä alas. Mutta jos
ulkona on rattoisata, kun myrsky vinkuu kooten ylipääsemättömiä
lumivalleja nurkkiin, ei ole sisällä tuvassakaan vähemmän rattoisata.
Siellä saisit kuulla takkavalkean räiskinää, rukin surinaa ja vanhojen
ukkojen ja poikien laulelevan iloisia lauluja höyläpenkkiensä ääressä.
Humise vastauksen, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan talvesta.
(Menee.)
Metsä laulaa:
Niin talvi tulee, tiuku
Soi silloin helisten,
Lystisti sukset liukuu
Pääll’ lumikinosten.
Ja tuli takassansa
Sulosti leimuaa;
Näin talvellakin kanssa
Kyll’ lapset lystin saa.
Nilia: Nyt ymmärrän, miksi Suomen kansa on niin kestävää ja karaistua,
ja kuitenkin niin lämmintä ja uskollista. Ilmanala on sen muodostanut.
Se on onnellinen kansa, sillä jokainen on tyytyväinen osaansa. Nuoriso
ei enää ikävöi lapsuuden iloihin. Miehuuden ikään tullut ei anna elämän
huolien masentaa itseään, ja vanhuksen sydän lämpenee ajatellessaan
nuorten huvituksia. Onnelliset ne kansat, jotka ovat saaneet asuntonsa
näin korkealle pohjoiseen! Hyvästi Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy
ja Liisa Talvi! Hyvästi sinä, Suomeni metsä! Laula kauniita laulujasi
monille, monille Suomen kansan tuleville polville.
(Menee.)
Metsä laulaa:
Kun hanki kyynelehtii,
Niin ole riemuinen,
Taas kevät kaunis ehtii
Iloa antaen.
Ain ylistele Luojaa:
Kaikk’ ajat hauskat on;
Hän eloamme suojaa,
Sen saattaa valohon.
(Metsä juoksee ulos.)