Kotona! Niin olemme siis kotona tutuilla paikoilla, rakkaitten omaisten
luona. Koskaan eivät ole nämä suuret vanhanaikaiset huoneet tuntuneet
niin hauskoilta, ei koskaan puutarha niin runollisen kauniilta tuuheine
lehdiköineen ja kirjavine kukkaiskenttineen kuin nyt, kun saan näyttää
hänelle kaikki, puhella hänen kanssaan kaikista, kaikista rakkaista
muistoista, joita niihin liittyy. Me olemme nauttiva täysin siemauksin
näistä päivistä, jotka me saamme viettää täällä yhdessä. Monta niitä
tosin ei ole. Eva tahtoo pian palata töihinsä, jotka häntä odottavat.
Me olemme sentähden päättäneet olla julkaisematta kihlaustamme,
ennenkuin olemme palanneet kaupunkiin. Muutoin olisi vanhempieni
yhteiskunnallinen asema tuottanut meille vaivaloisia velvoituksia.
Meidän olisi silloin pitänyt tehdä vierailuja ihmisten luo, joista en
välitä ja morsiameni vielä vähemmän. Meidät olisi kutsuttu niinkuin
Altenhof ja Marga, meitä olisi tarkasteltu ja arvosteltu niinkuin
heitä, vaikkemme olisikaan käyttäytyneet niinkuin he. Tänä aamuna,
kun kävelin Evan kanssa puutarhassa, näin Margan ikkunassa. Hän näki
meidät, mahdollista että oli pitänyt silmällä meitä. Onhan tunnettua
miten nuorilla tytöillä on tapa säilyttää salaisuuksia ja sisareni
Lotte on Margan hyvä ystävä. — Onneksi pysyi hän verhon takana, niin
ettei meidän tarvinnut tervehtiä.
Evan pelko että vanhempani olisivat olleet kihlaustamme vastaan oli
aivan turha. Äitini kohteli häntä mitä ystävällisimmin. Hän on hyvin
tyytyväinen, että Eva osaa myöskin laittaa ruokaa. Lotte sisareni on
aivan hurmaantunut uuteen kälyynsä. Hän tahtoo heti laitattaa itselleen
samankuosisen ja värisen puvun kuin Evalla on. En tiedä liekö se toisin
tehty kuin muitten. Tiedän vain, että vaaleat värit soveltuvat hyvin
Evalle ja hän pukeutuukin nyt aina vaaleihin pukuihin, sentähden että
hän tietää minun pitävän siitä ja sentähden että hän on onnellinen.
Isästäni on hän hyvin miellyttävä ja pirteä. Siitä olin jo edeltäpäin
vakuutettu. Yleensä ovat he kuitenkin vielä jokseenkin vieraita
toisilleen. Tuttavuus on toistaiseksi vielä pintapuolista laatua. Se ei
tee mitään. Monessa suhteessa eivät omaiseni tule olemaan samaa mieltä
Evan kanssa. Onkin parasta ettei ainakaan vielä kosketella semmoisia
asioita. Pääasia on että me kaksi ymmärrämme toisemme.
Täksi illaksi ovat he, arvatenkin vaitiolon vaatimuksella, kutsuneet
erään ystäväni ja opintotoverini, Max Hertwigin, joka nyt on tuomarina
täällä. Hän näyttää seurustelevan paljon vanhempieni kanssa, ja minä
epäilen, että hänen käyntinsä vähemmin koskee minua kuin sisartani.
Minä puolestani en ollenkaan välittäisi nähdäkseni häntä. Minä
sanoinkin sen aivan suoraan, mutta kaikki kokivat uskotella minulle,
että tulisin suuresti iloitsemaan hänen tapaamisestaan. Sitäpaitsi
antavat he minun aavistaa jotakin odottamatonta olevan tekeillä, niin
että minun tulee aivan paha olla. Olisi ollut niin hauskaa saada olla
aivan häiritsemättä kotona, Eva ja minä ja ne muut — ilman Hertwigiä.
* * * * *
Mikä ilta! Johan siitä on aikoja kulunut. Muutoin olisi minun
mahdotonta siitä kirjoittaa. Mutta niinkuin se olisi ollut eilen,
näkyy kaikki vielä elävästi silmieni edessä. Me olimme kokoontuneet
arkihuoneeseen, vanhemmat, Lotte, Eva ja minä. Silloin astui sisään
Hertwig ja samalla kertaa myös Altenhof ja Marga. Altenhof oli
sattumalta tullut tervehtimään morsiantansa, jonka syntymäpäivä oli
näihin aikoihin, ja vanhempani, jotka luultavasti liioittelivat
ystävyyttämme, olivat luulleet toimittavansa meille kummallekin aivan
erityisen ilon tällä odottamattomalla tapaamisella. He katselivat
iloisina ja ilostumista odottaen toisesta toiseen ja luultavasti
pitivät sitä kohtausta, joka nyt seurasi, valmistamansa yllätyksen
ylenpalttisena menestyksenä: sillä ensi hetkenä seisoivat kaikki
mykkinä, molemmat, joita asia koski, kivettyneinä sanomattomasta
tuskastuksesta ja hämmästyksestä, muut siitä syystä että he heti
aavistivat jotakin ikävää taikka etteivät he ollenkaan ymmärtäneet
arvoitusta. Näihin en kuitenkaan minä kuulunut. Altenhof, jolla muutoin
on joka jännes vallassaan, seisoi kuin lamautuneena, kylmät silmät,
piirteikäs suu aivan ilmeettöminä. Hertwig kääntyi pois kömpelöllä
tavallaan. "Tämäpä perhanaa!" Näitä sanoja ei hän lausunut, mutta hänen
ilmeensä lausui ne selvemmin kuin sanat. Vähän myöhemmin muuttuivat
Margan kauniitten kasvojen piirteet, johtuen hänen hitaammasta
käsityksestänsä ja hänen vähemmästä asiantuntemuksestaan Hän katsoi
puoleksi ummistunein silmin sulhaseensa ja otti tiedottomasti askeleen
taapäin.
Kuinka tarkkaan minä tämän kaiken havaitsin.
Sattuu hetkiä elämässämme, peloittavia, muistorikkaita hetkiä, jolloin
aistimme ovat luonnottoman herkät, ja katsauksella näemme enemmän
kuin muutoin moneen minuuttiin, jolloin vähäisinkin pikkuseikka
kiintyy mieleemme, joka tavallisissa oloissa olisi jäänyt meiltä
aivan huomaamatta. Sellainen oli se hetki, jona Altenhof äkkiä seisoi
morsiameni edessä. Minä ymmärsin heti, että nämä kolme, jotka astuivat
sisään, tiesivät jotakin, jota minä en ollut tiennyt, jotakin, mikä
koski Evaa — niin, enemmänkin: minä tiesin, mitä se oli.
Syvä hiljaisuus vallitsi, ainakin minuutin ajan. Silloin huudahti
sisareni iloisesti, tosissaanko vai teeskennellen, sitä en uskalla
päättää, minusta tuntui kuitenkin kaikki onnistumattomalta
näyttelemiseltä: — "Olipas tämä yllätys! Ja nyt, kun kaikki ovat
toipuneet ensi hämmästyksestään, tahdon minä sikäli kun tarvitaan
toimittaa esittelyn: herra tohtori Altenhof, neiti Marga Döhren, hänen
morsiamensa ja minun ystäväni, tuomari Hertwig ja tässä rakas kälyni
neiti Eva Keller."
"Kummankin herran tunnen minä vanhastaan, siitä kuin me olemme
tavanneet Strassburgissa, me olemme vanhoja tuttuja."
Eva näin puhui, aivan levollisesti; täytyy tuntea hänet hyvin
huomatakseen, että hänen äänensä hieman vapisi. Vasta, kun hän
hämmentymättä ojensi kätensä sisään tuleville katsoin minä häneen. Hän
oli aivan kalpea, silmät näyttivät kuoppiinsa painuneilta, ja huulet
vapisivat, vaikka hän väkisin puri niitä yhteen.
"Minusta tuntuu, että olen kerran ennen nähnyt Teidät, neiti Keller",
alkoi Marga venyttävällä tavallaan. "Silloin olin D:ssä, sulhaseni
keralla, eikö niin?"
"Sinä erehdyt", sanoi Altenhof sukkelaan. "Eikö mitä!" korjasi
Eva. "Kyllä se on oikein. Me tapasimme toisemme kadulla ja vieläpä
tervehdimme. Oletteko jo unohtaneet sen?"
Oi, Eva! Tiesitkö sinä? Sitä sinun ei olisi pitänyt sanoa.
Altenhof nykäytti olkapäitään ja mutisi epäkohteliaasti joitakin
kohteliaita sanoja katsomatta Evaan.
"Muistatko? Sehän oli samana päivänä kuin sinä sitten menit tohtori
Escherin luo", jatkoi Marga. "Minä muistan sen vielä aivan hyvin,
sillä Te olitte ensimäinen tuttava, jonka me tapasimme siinä vieraassa
kaupungissa. Minä kysyin, kuka oli se nuori nainen, ja Konstantin, sinä
vastasit, että sinä olit asunut hänen äitinsä luona Strassburgissa.
Eikö se ollut niin?"
Altenhof katseli vältellen sivulle. Eva vastasi.
"Ei aivan, mutta jokseenkin niin; eihän ole ihmeellistä, jos ette
muista niin vähäpätöistä asiaa. Äitini oli jo aikoja sitten kuollut,
eikä hän olekaan koskaan pitänyt huoneita vuokralle. Mutta me asuimme
samassa talossa, vieläpä samassa kerrassa, herra tohtori oli silloin
ylioppilas ja minä valmistauduin opettajattareksi."
"Ja Te asuitte myös siellä?" kysyi sisareni tuomarilta.
Hertwig ei ollut asunut siellä, mutta kun hän niin paljon seurusteli
Altenhofin kanssa oli hän tullut tuntemaan myös neiti Kellerin.
"Ja maailma on niin pieni, että samat ihmiset usein tapaavat toisensa
silloinkin, kun he vähimmän ovat sitä odottaneet", lausui äitini. Ei
hän tiennyt, miten totta hän puhui.
Mitenkä se ilta kului, sitä en voi ollenkaan sanoa. Tiedän vain, että
joka kerta kun minua puhuteltiin, täytyi minun ponnistaa antaakseni
järkevän vastauksen. Minulla oli semmoinen tunne, että kaikki puhuivat
vain sentähden, ettei olisi aivan, hiljaista, tietämättään mitä he
sanoivat ja erottamatta, että kukaan kuulisi heitä. Altenhof ja hänen
morsiamensa olivat yhtä vaiteliaita kuin jo kerran ennen olin nähnyt
heidät seurassa, mutta tällä kerralla, eivät he olleet vajonneet
toisiinsa, niinkuin he hänen sanansa mukaan näyttelivät sen osan, jota
tahdottiin nähdä. Marga katsoi silloin tällöin kaihoisasti sulhaseensa,
mutta tämä tuskin huomasi sitä eikä vastannut hänen hellyyteensä.
Hertvig ja sisareni pitivät huolen ettei keskustelu aivan kokonaan
rauennut, niinkuin minusta näytti, luonnottomalla vilkkaudella ja
teennäisellä leikillisyydellä, varsinkin Hertwigin puolelta. Evakin
puheli jokseenkin paljon, mutta vain suullaan. Tuon tuostakin katsoi
hän Altenhofiin, mutta tämä vältti hänen katseitaan eikä puhutellut
häntä suoraan kertaakaan koko iltana. Illallinen ei tahtonut koskaan
loppua. Kun me vihdoinkin nousimme ylös, kuiskasi Eva minulle: "Tule
sitten ulos puutarhaan. Minun täytyy puhua sinulle kahden kesken."
"Milloinka?" — "Kun toiset ovat lähteneet." — He jättävätkin pian
hyvästi. Poislähtiessä sanoi Hertwig Altenhofille: "Kunhan olet
saattanut morsiamesi kotiin, niin menemme yhdessä juomaan lasin olutta."
Tämä sopimus ei tietysti ollut tarkoitettu isäntäväen kuultavaksi.
Vanhempani olivat sen kuitenkin kuulleet ja se oli heille, joilla
oli niin korkea käsitys vierasvaraisuudesta, hyvin loukkaavaa, että
kukaan, joka oli ollut heidän luonaan ruoalla, menisi sitä jatkamaan
muualle. He eivät voineet sallia, että herrat joisivat oluensa muualla
kuin heidän luonaan. Nämä puolestaan eivät tietysti tahtoneet kuulla
siitä puhuttavan: "olihan jo liian myöhäistä, isäni tarvitsi lepoa", ja
mitä kaikkea he keksivätkään esteeksi. Mutta vanhempani, jotka eivät
käsittäneet koko illan kiusallisuutta ja vain arvaten tunsivat, että
kutsut eivät olleet onnistuneimpia; koettivat kilpaa olla kohteliaita.
He eivät hellittäneet, ennenkuin Hertvig ja Altenhof olivat luvanneet
tulla takaisin, ja nämät tekivät sen kaiketi saadakseen kursailemisen
vihdoinkin loppuun. Portti jätettiin panematta lukkoon, sillä
naapuritaloon, missä Marga asui oli vain muutamia askeleita, ja me
olimme tuskin ennättäneet järjestää kaikki kuntoon, ennenkun jo
molemmat herrat palasivat.
Vanhempani olivat antaneet kantaa oluen puutarhasaliin, erääseen
suureen huoneeseen alakerrassa, jossa meillä oli tapa olla ruoalla
kuumana kesäaikana, ja josta oli käytävä puutarhaan. Tämä puutarhasali
vaaleiksi maalattuine huonekaluineen, suurine kirjavanvärisine
majolikamaljakoineen, hyvinhoidettuine korkeine lehtikasvineen, oli
minusta aina tuntunut erinomaisen hienolta ja kodikkaalta. Sinä
iltana tuntui se minusta kellarimaisen kostealta valkoväriseltä
hautakammioita. Kylmä väristys kävi ruumiiseeni, kun astuin sinne
sisälle Altenhofin ja Hertwigin kanssa. Isäni saattoi meidät sinne,
mutta vetäytyi pian takaisin. Turhaan olin minä katsellut ympärilleni
Evaa nähdäkseni. Hän oli jäänyt sisähuoneisiin eikä ollut kuullut
mitään jälki-istunnosta. Luulin hänen sentähden menneen ulos puutarhaan
ja odottavan minua siellä. Sillä erästä syrjäporraskäytävää myöten
voi sinne päästä hänen huoneestaan kulkematta puutarhasalin kautta,
vaikka tavallisesti mieluummin tätä tietä käytettiin. Sitten kun olin
tarjonnut vierailleni olutta ja sikaareja ja turhaan yrittänyt saada
keskustelua vireille, poistuin minä jonkun tekosyyn nojalla ja etsin
läpi puutarhan.
Puolikuu loisti kirkkaana taivaalla, mutta se ei riittänyt valaisemaan
yön hämäryyteen verhouneita tuuheita puuryhmiä, jotka taivasta vastaan
häämöittivät kuin aavemaiset suuret tuhot. Askel askeleelta etsin minä
kaikki tiet ja käytävät ja haparoin läpi puistikkojen. Huutaa minä en
uskaltanut, vain silloin tällöin puoliääneen kuiskata: Eva — Eva! Ei
vastausta. Eva ei ollut puutarhassa.
Varovainen etsintäni oli kaiketi kestänyt kauvemmin kuin olin luullut,
sillä Altenhof ja Hertwig, jotka istuivat niin väsyneinä ja vaiteliaina
poislähtiessäni, puhelivat nyt innokkaasti keskenään, niin innokkaasti,
etteivät he huomanneet minun tulevan. He puhuivat matalalla äänellä ja
näyttivät olevan niin kiintyneinä aineeseensa, etten tahtonut heitä
häiritä, vaan vetäydyin taapäin. Minä epäilin heidän puhuvan itsestäni
ja tahdoin — tuomittakoon minua siitä — tahdoin tietää, mitä heillä oli
puhumista minusta ja morsiamestani.
"Ajatteles mikä ikävä yllätys", sanoi Hertwig, nähtävästi kooten
tuloksen keskustelustansa. "Luulin kerrassaan näkeväni unta, kun niin
yhtäkkiä näin tuon tytön täällä ilmestyvän eteeni. Olen iloinen,
etten nähnyt naamaani peilistä silloin kun hänet esitettiin meille
Escherin morsiamena. Hitto vieköön!" Tällä kertaa hän lausui kyllä nämä
sanat. Altenhof karisti hitaasti poron sikaaristaan ja alkoi syvällä
sointuvalla äänellään:
"Minun täytyy sanoa, että minun käy Escheriä sääli. Hän on
luonnollisesti huomannut, että jotakin on vinossa — minun syyni se ei
ole. Nyt hän käy tutkimaan asiaa. Jos neiti Keller ei olisi suoraan
pakoittanut minua, niin en olisi tietysti ollut tuntevanani häntä.
Jonkun syyn seurustelun keskeyttämiseen olisi aina keksinyt, sillä
seurustella hänen kanssaan olisi mahdotonta — jo Margankin tähden." —
Hertwig nyökkäsi myöntävästi. — "Kuinkahan Escher on joutunut hänen
seuraansa!"
Altenhof hymyili. "Escher on viime aikoina harrastanut naisasiaa.
Tällä alalla ovat he luultavasti joutuneet toistensa yhteyteen.
Mutta kaikissa tapauksissa ei mennä naimisiin semmoisen kanssa.
Hauska seurakumppani hän on ja kaunis hän on myös, vaikkakin mennyt
vähän alaspäin siitä kuin hänet viimeksi näin. Siihen aikaan oli
hän tosiaankin kaikista omituisista aatteistaan huolimatta vietävän
suloinen tyttö."
"Kelvoton!"
Oliko se oma ääneni, joka kaikui salissa? Vai kuka oli lausunut sen
sanan, jonka olin huutamaisillani? Se oli hän, Eva itse. Vastapäisestä
ovesta syöksyi hän säihkyvin silmin, huulet kalpeina, vavisten. Odotin
vain että hän tarttuisi Altenhofia kurkkuun niinkuin juuri olin ollut
aikeessa tehdä.
"Kelvoton!" Hän löi nyrkillänsä Altenhofia kasvoihin. "Sillä tavallako
sinä minusta puhut? — Minä en ollut sinulle enemmän kuin mikä tahansa
renkutusiaulajatar tahi katutyttö, joka on seurannut minun jäljestäni.
Mikä häpeä että on antanut itsensä pois tuolla tavalla!"
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä, suuttumuksen, katumuksen ja
häpeän kyyneleet. — Sillä välin oli Altenhof tointunut tyrmistyksistään.
"Neiti Keller", alkoi hän hitaasti ja tasaisesti, "minä valitan
syvästi, että Te olette kuulleet nämä loukkaavat sanat ja minä kadun,
että olen ne lausunut. Minä en luonnollisesti voinut tietää, että Te
kuulitte ne." Hänen äänessään oli kuin kova metallisointu, jonka hän
osasi siihen saada, milloin katsoi tarpeelliseksi, joka sana kuin
vasaranisku. "Syy siihen omituiseen ja kerrassaan kestämättömään
asemaan, mikä Teillä täällä on, on kuitenkin Teidän omanne, yksinomaan.
Vaikka olisinkin menetellyt valheellisesti ystävääni kohtaan, olisin
kuitenkin säilyttänyt sen salaisuuden, mikä oli välillämme — kun Te
ette itse olleet katsoneet sopivaksi ilmoittaa sitä hänelle."
Hän nauroi kimakasti. "Olettepa tosiaankin jalomielinen. Saanko
kysyä, oletteko Te katsoneet sopivaksi ilmoittaa morsiamellenne tämän
salaisuuden?" Ivallisista sanoista huokui hillitön katkeruus. Altenhof
liikahti. "Älkäämme nyt puhuko minun morsiamestani, ja tehkää hyvin,
älkää verratko toisiinsa asioita, joita ei voi toisiinsa verrata."
"Minä en voi huomata mitään eroitusta. Sen minkä minä olen velvollinen
sulhaselleni, olette Te morsiamellenne."
"Mutta olkaahan nyt, neiti Keller!" huudahti Hertwig sanomattoman
hämmästyneenä, niinkuin tavallinen ihminen silloin kuin joku toinen ei
saata käsittää että kaksi kertaa kaksi on neljä. Altenhof, joka oli
ojentautunut täyteen pituuteensa, katsoi syvimmällä ylevämmyydellä alas
Evaan ja nykäytti olkapäitään.
"Sinä saat vastata minulle tästä" — sähisin minä. Minä seisoin äkkiä
Altenhofin edessä. Kuinka olin tullut sisään, sitä en tiedä; minusta
tuntui, niinkuin olisin aina seissyt siinä. Toisetkin huomasivat
läsnäoloni aivan luonnolliseksi.
Altenhof kumarsi myöntävästi ja läksi, Hertwig seurasi häntä. Minä olin
yksin Evan kanssa. Hän tuijotti mykkänä eteensä ja odotti varmaan että
minä puhuttelisin häntä. On mahdotonta kuvailla kaikkia niitä tunteita,
jotka silloin syöksyivät päälleni: suuttumuksen, katkeroittumisen,
surun, säälin, mutta eräs äärettömän vastenmielinen tunne sai
ylivoiman. Se kylmä, halveksiva katse, jolla Altenhof oli katsonut
Evaa, tuntui minusta kuin olisi se tarttunut minuunkin, ja missä se
sattui ruumiiseeni, jähmettyi se jääksi. Minä vihaan häntä, minä vihaan
häntä! — enkä yksin häntä. Jos minä tahdon olla täysin rehellinen, niin
täytyy minun tunnustaa, ettei vastenmielisyyteni ja inhoni tunteet
kohdistuneet yksin häneen — ne kohdistuivat Evaankin, ainakin hetkeksi,
hänen seistessään siinä odottaen ja peläten, mitä minä sanoisin. Enkä
minä löytänyt muita sanoja kuin nuo julmat, vääryydelliset: "Mikset
sanonut sitä minulle?"
Hän kohousi ylpeänä. Nyt hän oli voittanut takaisin omanarvontunteensa.
Ei että hän oli antautunut miehelle, vaan sen että hän oli antautunut
tälle miehelle, tunsi hän äärettömäksi nöyryytykseksi.
"Minkätähden?" kysyi hän ja katsoi minua suoraan silmiin. "Oletko sinä
koskaan kysynyt minulta sitä? Oletko sinä tunnustanut minulle, mitä on
ollut tunnustamista. Ne olivat omat sanani, joilla minä kerran olin
väistänyt hänen epäilyksensä sankarittareni menettelystä. Minä muistin
sen hyvin." — "Ja tiesithän sinä kuitenkin!"
Niin, tiesinhän minä. Olihan hän puhunut kyllin selvään. Ja minähän
olin toisella kannalla kuin nuo muut. Siitä syystä täytyi minun
antaa hänelle anteeksi, eli oikeammin — minulla ei ollut mitään
anteeksiannettavaa. — Kaikkihan oli niin kuin tuli ollakin. Äkkiä
teki mieleni nauraa, nauraa itselleni — mutta ei. Mitä ajattelisi hän
silloin?
Minunhan täytyi sanoa hänelle jotakin — mitä tahansa — mutta missä
hän oli? Oliko tämä nyt niinkuin satunäytelmissä, missä ihmiset äkkiä
ilmestyvät esiin ja yhtä äkkiä katoavat. Hänen paikkansa oli tyhjä.
Minä seisoin yksinäni. — Luukku lattiassa, nelikulmainen lankku
sovitettu löyhästi lattiaan, ohjaaja antaa merkin — rrr — se on
tiessään — rrr — ah, jospa minäkin voisin vajota maahan! —
Minä tuijotin tosiaankin lattiaan. Olinkohan tullut hulluksi. Missähän
minä lienen? Onko tämä kaikki tosiaankin tapahtunut? Koko ympäristöni
tuntui minusta vieraalta.
Uusi kohtaus. — Näyttämöllä seuraavat muutokset nopeasti.
Täällähän minä vielä seison puutarhasalissa. Tuossahan on suuri
sinikukkainen majolikamaljakko — se on maksanut 160 markkaa — joutavaa
tuhlausta! — ja tuossahan on pöytä tyhjine olutpulloineen ja puoleksi
tyhjennettyine lasineen, jotka löyhkäävät niin inhoittavilta,
porovadeissa puoleksi poltetut savuavat sikaarit, jotka myöskin
tuoksuvat epämiellyttäviltä — ja lampunlasilla pikku kärpäsiä ja
yöperhosia, jotka ovat siihen kärventyneet — nekin inhoittavia ja
kamalan ilkeitä nähdä — kaikki niin vastenmielistä ja ilettävän
yököttävää.
Vieläkin voin minä tuntea saman hajun, nähdä koko ympäristön, koko
tämän pitkän ajan kuluttua. Kaikkia mitä minä olen ajatellut ja
tuntenut niinä kauhean kiduttavina päivinä, jotka sitten seurasivat,
muistan minä yksityiskohtia myöten.
Eipä että minä usein ajattelisin tätä asiaa. Saattaa kulua viikkoja,
jolloin elän ainoastaan työtäni varten enkä ensinkään ajattele koko
asiaa: Mutta sitten voi seurata unettomia öitä, jolloinka nämä muistot
kerrassaan vainoavat minua; minä en pääse niistä erilleni. Jos
kirjoittaisin kaiken tämän, ehkä sitten saisin paremmin lepoa. Tämä on
syy, minkätähden tänään olen ottanut esille muistiinpanopäiväkirjani.
Seuraavana aamuna tuli Hertwig luokseni. Altenhof oli antanut hänelle
toimeksi sanoa minulle, että hän vilpittömästi katui mitä oli
tapahtunut ja että voin olla vakuutettu siitä, ettei hän koskaan eikä
kellekään enää lausuisi sillä tavalla kuin me valitettavasti olimme
kuulleet hänen sanovan. Hän tahtoi päinvastoin noudattaa täydellistä
vaikenemista tapahtuneesta. Jos minä kuitenkin olisin järkähtämätön
vaatimuksessani, niin pyysi hän minun määräämään paikan, ajan ja aseet.
Hän oli valmis vaikka mihin hyvitykseen.
Tämä olikin oikeastaan kaikki mitä minä voin pyytää, ja tarjous
oli tehty parhaassa aikomuksessa, sillä pelkuruutta ei Altenhof
tuntenut. Mitäpä hän sitäpaitsi olisi pelännyt, olihan hän erinomainen
miekkailija ja tarkka ampuja, minä sitä vastoin harjaantumaton
kummassakin taidossa. Tiesimme kumpikin, ettei hän voisi joutua
tappiolle. Mutta minuun oli tullut ikäänkuin murhanhalua, valtava
kostonhimo. Minä en olisi voinut nähdä häntä antamatta hänelle
korvapuustia, lyömättä häntä, pahoinpitelemättä häntä. Minä en
suostunut hänen anteeksipyyntöönsä, vaan selitin, että minä lähettäisin
taistelutodistajani hänen luokseen sopimaan taistelusta. Minä menin
heti erään toverini luokse, jolla oli virka kotikaupunkini kymnaasissa,
ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet: pistooleilla, kolmikertainen
luodin vaihto, kovennetut ehdot. Käyköön kuinka tahansa, elämä oli
minusta kumminkin kadottanut kaiken viehätyksensä. Pyysin vain yhtä
asiaa, että taistelu omaisteni vuoksi ei tapahtuisi täällä, vaan D:ssä.
Sunnuntai aamu määrättiin siksi. Oli enään kaksi päivää jälellä siihen.
Altenhof viettäisi sitä ennen morsiamensa syntymäpäivää.
Kun palasin kotiin, kuulin ettei Eva ollut vielä tullut alas
aamiaiselle. Hän ei ollut nukkunut hyvin ja hänellä oli kova
päänsärky. Sisareni hyväntahtoisuudessaan koetti tehdä parhaansa hänen
toipumisekseen. Hän tarjosi Evalle kaikenmoisia pulvereita ja tippoja
ja juoksi myötäänsä ylös kysymään, eikö hän voisi auttaa häntä jollakin
tavoin. Mutta Eva kieltäytyi kaikesta. Hän oli sulkenut oven eikä
päästänyt ketään sisälle.
Ketään? Minut hän varmaan sentään päästäisi ja on kaiketi jo kauvan
odottanut minua. Eilisestä vasta nyt oikein tunsin kuinka olin ollut
sydämetön häntä kohtaan ja syvä säälintunne häntä kohtaan valtasi nyt
minut. Koputukseeni avasi hän oven kohta. Siinä hän seisoi edessäni,
kalpeana, totisena, suruisena — "Eva, Eva-parkani!" kuiskasin minä ja
suutelin hänen kylmää otsaansa.
"Kiitos että sinä vielä kerran tulit", sanoi hän hiljaa.
"Että minä vielä kerran tulin", toistin minä hämmästyneenä.
"Niin, kaikki on loppunut meidän välillämme. Minä tiesin sen jo
eilen, kun näin Altenhofin täällä. Minä tahdoin olla ensimäinen, joka
sanoisi sinulle kaiken, sentähden pyysin minä sinua tulemaan luokseni
puutarhaan. Minä olin menossa sinne, minä en tiennyt kenenkään olevan
puutarhasalissa. Nyt on toinen ennättänyt ennen minua. Se voi olla
yhdentekevä, tulos on kuitenkin sama. Sinä et voi enää kunnioittaa
minua, sentähden et sinä enää rakasta minua."
"Eva, mitä sinä ajattelet!" huudahdin minä kauhistuneena. Ei
hetkeksikään ollut mennyt mieleeni, että minä voisin jättää hänet.
"Sinä olet minun, ainiaaksi, ijäksi. Älä ajattele sitä, mitä eilen
illalla sinulle sanoin. Se tapahtui ensi hämmästyksessä."
"Se oli sinun sisällisin ajatuksesi", hän vastasi. "Yöllä olet sinä
sitten ajatellut kaikkea tätä, sinä olet vakuutellut itsellesi, että
on velvollisuutesi kunniallisena miehenä pysyä minussa, esiintyä
puolustuksekseni, sitä enemmän kun sinun on oltava uskollinen
periaatteillesi. Mutta periaatteet ja käytäntö eivät, rakas Lothar,
ole samaa. Sen huomasin minä eilen. Älä sitä sure. Niin voisi käydä
monelle, joka julistaa uutta totuutta, niinkuin sinä, kun on itsensä
annettava todistus oppinsa pätevyydestä."
Hieno ivan väre hänen äänessään muistutti sitä tapaa, jota hän käytti
keskustellessaan kanssani tuttavuutemme ensi aikoina. Mutta ilakoiva
leikillisyys oli poissa. Ääni tuntui suruiselta, sortuneelta.
Että sen pitikin olla Altenhof! Kaiken muun minä olisin voinut sietää,
mutta että sen piti olla Altenhof, ylpeän itsetietoinen, sietämättömän
vastustamaton Altenhof. Toiselta puolen oli kuitenkin tämä, kun
puolueettomasti asiaa arvosteli, niin sanoakseni lieventävä asianhaara.
Kuinkapa hän yksin olisi voinut vastustaa Altenhofia! Miksikä täytyisi
naisten yksin olla tuomitut vastustamaan ja taistelemaan aistillisuuden
houkutuksia vastaan, kun me sitävastoin saamme rentonaan antautua
niihin?
"Ah, ei niin", vastasi hän, "sen olet sinä käsittänyt väärin. Minä
olisin voinut koko ikäni asua hänen läheisyydessään, seinä väliä
ystävällisellä kannalla hänen kanssaan, mutta minä en olisi voinut olla
vailla ajatusten vaihtoa hänen kanssaan, vailla niitä opetuksia, joita
häneltä sain niin monessa asiassa, joka oli minun henkinen ravintoni
siihen aikaan. Se oli näet sen jälkeen kuin minua oli kohdannut suuri
vastoinkäyminen romaanini suhteen, kirjailijatoimeni suhteen. Ololtani
oli riistetty kaikki sisällys, elämäni oli vain syömistä, nukkumista,
opetustuntien pitämistä. — Siihen aikaan ei Altenhof ollut sellainen
kuin hän nyt on, sen voit uskoa sanallani. Hän pyrki vakavasti korkeita
päämääriä kohti, hän oli ehkä vain liian harras — ja että huomioon
että hän oli ensimäinen arvokkaampi mies, jonka opin tuntemaan. Me
seurustelimme ensin kauvan aikaa pelkästään ystävyyden kannalla. Sitten
hän äkkiä muuttui, ensin siten, että hän tuli huomaavaisemmaksi,
ystävällisemmäksi, sydämellisemmäksi. Se teki minulle hyvää, enkä minä
aavistanut mitään. Kun hän sitten alkoi olla kiihkeä, pyytää, rukoilla
— niin oli se säälistä hänen himoansa kohtaan, kiitollisuudesta, kuin
minä myönnyin. Ihmisten tuomiosta en välittänyt, hänen ystävyytensä oli
minulle kaikki."
Miten tuskallista kertoa tätä! Miten tuskallista kuulla!
"On kylliksi, jo riittää! Älä puhu siitä, Eva."
"Sinä tiedät, että minä olen lohduttautunut hänen menettämisestään,
että minä olen aivan toinen. Minulla on päämaali, jota varten elää,
ja minä olen taistelemalla saavuttanut itselleni oikean sielunrauhan.
Sellaista rauhaa, jonka on niin katkeralla taistelulla saavuttanut, ei
enää kadota. Eikö niin Lothar?"
Tämä viimeinen lause koski minua. Sitä ei voinut väärin käsittää. Se
merkitsi, että voisin olla levollinen. Hän lohduttautuisi minunkin
menetyksestäni. "Tiedätkö, mitä en voinut olla ajattelematta viime
yönä?" alkoi hän aivan toisella äänellä. "Sanotaan, että jokainen
tosirunoilija on myöskin ennustaja, heissä on jotakin profeetallista.
Sinä olet tosirunoilija. Näytelmässäsi olet jo kerran elänyt sen, mikä
nyt on kohdannut sinua. Loppu vain on toisenlainen."
"Eipähän", vastasin minä pontevasti. "Jos minun on oltava ennustaja,
niin tahdon olla todellinen ennustaja. Silloin on loppukin oikea, ja
minä syleilin häntä niin lämpimästi ja sydämellisesti, että onnellinen,
kiitollinen hymy kuvastui hänen kasvoiltaan.
"Mutta sinähän olet jo pannut tavarasi kokoon, rakkaani!" jatkoin minä
katsellen huonetta. "Niin, emmehän voi viipyä täällä. Me emme kumpikaan
kestä päivät pitkät puhella jonninjoutavista asioista."
"Eivätkö vanhempasi vielä tiedä mitään tästä?" kysyi hän äkkiä.
Sitä en minä tiennyt. Että jotakin oli tapahtunut, lienee heidän
täytynyt arvata. Mutta asian oikeata laitaa eivät he voineet
varmaankaan aavistaa.
"Sinä et saa taistella Konstantinin kanssa", rukoili hän vielä. "Hän on
pyytävä sinulta anteeksi tahi lähettävä pyytämään anteeksi."
"Se on jo tapahtunut."
"Anna sen riittää."
Minä en vastannut, ja hän käsitti sen myöntymykseksi.
Iltapäivällä me matkustimme pois. Emme välittäneet siitä, uskottiinko
meidän selittelyjä vai ei. Me tahdoimme päästä sieltä — pois —
ikäänkuin kaikki olisi ollut sillä autettu.
Seuraavat kaksi päivää olivat kauheita. Minä olin kuin lyöty ihminen,
joka on saanut ankaran iskun, ei kuitenkaan kyllin kovan kaataakseen
hänet maahan, mutta kuitenkin vienyt tasapainon ja kyvyn pysyä pystyssä
Sellainen oli minun sieluntilani. Minä olin kadottanut mieleni
tasapainon. Ahdistava levottomuus vaivasi minua, ja vähäisinkin aihe
oli kylliksi saattamaan minut suunniltani. Kotona oli minun mahdotonta
olla. Ja kadulla pelkäsin tapaavani tuttavia, varsinkin sellaisia,
jotka myös olivat tahi vielä pahemmin olivat olleet Altenhofin tuttavia.
Minut valtasi epäileväinen uteliaisuus. Jospa hän tietää tämän! Minä
tunsin vastustamatonta halua selittää hänelle asian, puhdistautua,
ja unohdin samalla aivan, ettei täällä vielä kukaan tiennyt
kihlauksestani. Älä luule, tahdoin minä huutaa jokaiselle erikseen —
älä luule, että minä olen se petetty tyhmeliini, jona sinä minua pidät!
— näinhän minä hänen päältään, että hän piti minua tyhmeliininä — minä
tiedän kaikki, mutta minä katson asiaa toiselta kannalta kuin sinä.
Sama oikeus kaikille, ei ainoastaan miehille, seuraus on siis aivan
yksinkertaisesti — —
Kuinka usein pidinkään tämän puheen, pitemmin, seikkaperäisemmin,
tietenkin itsekseni. Oikeastaan onhan se turhaa, että minä näin
yksityisesti käsittelen asiaa, oikaisin minä itseäni — kirjanihan
puhuvat puolestani, varsinkin ne, joita vielä tulen kirjoittamaan;
jos ei ensi sunnuntain aamuna — — Onhan kuitenkin näytelmäni valmis
ja tulee esitettäväksi ensi talvena; se on oleva jonkinlainen
testamenttini, niin sanoakseni viimeinen tahtoni.
Olin tuskin ennättänyt D:n kaupunkiin, kun jo tapasin Nordaun kadulla.
Hän oli aikalailla hämmästynyt nähdessään minut täällä, sillä minä
olin sanonut hänelle, että minä loma-ajaksi matkustaisin vanhempieni
luokse. "Minä luulin sinun viipyvän siellä ollaksesi Altenhofin
häissä. Nehän tulevat muhkeat? Vai kuinka? Sunnuntaina kahden viikon
päästä. Jo toissapäivänä lähetettiin kutsukortit. Sinä kai tulet
olemaan sulhaspoikana. — Etkö? Tehän olitte niin hyviä tuttavia.
Oletko kuullut, mitä on ajateltu panna toimeen. Kaikki hänen hyljätyt
rakastajattarensa tulevat seuraamaan hääkulkuetta puettuna surupukuun
ja sitten kirkonovella laulamaan: 'Stirb durch uns du Ungeheuer!'
"Hän nauroi ääneen omalle sukkeluudelleen ja minä olin tuntevinani
kuinka piirteeni jäykistyivät.
"Pahinta oli kuitenkin olla yhdessä Evan kanssa. Ja me olimme melkein
aina yhdessä. Se tuntui minusta melkein velvollisuudeltani. Ikäänkuin
yhteisestä sopimuksesta emme kosketelleet ensinkään sitä, mikä oli
tapahtunut ja kuitenkin tiesimme kumpikin, että me herkeämättä sitä
ajattelimme. Syyttäjän ankaruudella olisin tahtonut vetää hänet tilille
jokaisesta hetkestä, mitkä hän oli viettänyt Altenhofin kanssa, ja
kuitenkin olin minä toiselta puolen kiitollinen siitä, että tiesin niin
vähän.
"Minä en ollenkaan tiedä, mitä me puhelimine toisillemme ja minä olen
vakuutettu ettei hänkään sitä tiedä. Kumpikin tiesimme, että ne olivat
vain sanoja, sanoja, sanoja, joita tulvi huuliltamme, aivoilla ei ollut
niiden kanssa mitään tekemistä.
"Ainoastaan yksi ajatus oli minulle selvä. Onko tällä tavalla aina
jatkuva? Läpi koko elämän? Sehän on sietämätöntä. Ja minä odotin aikaa,
jolloin kaikki oli toisenlaista. Tämän täytyy muuttua toisenlaiseksi.
Eva huomasi sen kyllä. Silloin minä uskoin, että nämä tarkoituksettomat
sanani voisivat peittää mielentilani häneltä.
"Nyt minä muistan kuinka hän vähitellen muuttui. Ensin oli hän usein
puhunut siitä kuinka menetettyäni kunnioitukseni häntä kohtaan en voisi
rakastaa häntä, mutta sitten ei hän enää virkkanut mitään siitä. Ei
sentähden että hän olisi uskonut vakuuttelujani, vaan sentähden että
hän oli varma asiastansa. Hän näki että minun rakkauteni jäähtyi,
herkeämättä, peruuttamattomasti. — — Ei, Eva, ei ja taas ei! Minä en
ole kadottanut kunnioitustani sinua kohtaan. Minä tiedän, että sinä
olet hyvä, jalo ja uljas nainen, yksi parhaita. Minä pidän sinua
suuressa arvossa, paljoa korkeammalla kuin noita hienoston tyhmiä
hanhia, jotka tuntevat elämää vain kertomusten mukaan. Sinussa on
luonnetta, persoonallisuutta. Sinä olet muodostanut elämäsi oman
mielesi mukaan, sinä teet työtä, sinä olet hyödyksi toisille ja kaiken
tämän omilla voimillasi. Niin, minä kunnioitan sinua, uskollinen, minä
tahtoisin olla sinun ystäväsi, samoin ajatteleva ystävä. Ystävyyttä,
toveruutta niinkuin miesten kesken. Mutta se suloinen, sanomaton
'jokin', mikä vastustamattomasti kiehtoo meitä, mikä taikavoimatpa
kietoo meidät teihin — se on kadonnut.
"Minä pidän sinua suuressa arvossa, ja kun minä nään sinun totiset,
kalpeat pikku kasvosi, valtaa minut sanomaton sääli. Minä säälin sinua
Mutta sääli, Eva, on rakkauden kuolema. Teissä naisissa, sanotaan, voi
säälistä syntyä rakkautta, se on hitunen äidillisyyttä, mikä sekoittuu
teidän rakkauteenne. Meidän miesten ei ole niin; varsinkaan ei minun.
Siellä missä sääli ilmestyy, siellä kuolee rakkaus. Mutta sitä sinä et
koskaan ole kokeva — Eva. Se olisi julmaa, se olisi vääryyttä. Minä
rakastan sinua, rakastan sinua!
"Minun täytyy vielä mainita jotakin aivan omituista. Kuta lähemmä
sunnuntai joutui — nämä kaksi päivää tuntui minusta kahdelta viikolta —
sitä enemmän haihtui vihani Altenhofia kohtaan. Voin jo ajatella häntä
tuntematta vastenmielisyyttä. Eikö hänellä pohjaltaan ollut oikein?
Olinko minä ehkä asettanut Evan liian korkealle? — Hyi, mikä ruma
ajatus! Mutta ajatus oli kuitenkin ajateltu. — Se sopii kuitenkin hyvin
niihin mielipiteisiin ja pyrkimyksiin, joita minä harrastan. Voidaan
taistella olevien lakien ja tapojen muuttamiseksi, mutta käytännössä
asettaudutaan niitten mukaan vasta sitten kuin on tämä muutos
saavutettu. Muutoin ei olisi ihmeteltävää, jos asetettaisiin samalle
tasalle, kuin ne, jotka toimivat samoin ilman erityistä vakaumusta.
"Minä en tahdo tuomita Altenhofia. Ajatteles, jos minä ampuisin hänet
vaivaiseksi niin vähää ennen häitä — taikka hän minut. Mieluummin hän
minut. Silloin olisin kaikesta päässyt. Tahi olisi se ainakin lepohetki
päiväin kulussa. Kulussa? Ei kuin tuntien hitaassa matamisessa,
käännekohta, loppu — kaikkein mieluimmin kuolla kerralla.
"Hän minut. Senhän voi edeltäpäin arvata. Tunnottomana kannettiin minut
asuntooni, tunnottomana makasin minä siellä kauvan. Kuinka kauan, sitä
en tiedä — mutta hyvin kauan sen on täytynyt olla. Ensimäinen tunne,
minkä muistan, on epäselvä, mutta suloinen tunne. Niin suloista saada
oikein levätä! Ei ajatella mitään, ei puhua mitään, — saada ajatuksia
ja sanoja ulkoapäin, nähdä asioita, joita ei ole olemassa, jotka ovat
olleet, jotka tulevat tapahtumaan. Nähdä nykyinen sukukunta kuin
loppuun palanut kynttilä. Ja kylmiä kääreitä ja viileitä käsiä kuumalla
otsallani.
"Oletko se sinä, Eva? Minä rakastan sinua. Usko minua — minä rakastan
sinua — minä tahdon unohtaa kaikki — sehän on jotakin kun minun piti
unohtaa? Me unohdamme sen ja me tulemme sitten onnellisiksi. Saat olla
varma siitä. Minä kunnioitan sinua niin suuresti. Ja sitten voin minä
taas suudella sinua. Sinullahan on musta puku, Eva. Niin tänäänhän
lienee Altenhofin häät, sinähän menet surusaattoon. 'Stirb durch mich,
du Ungeheuer!' Älä itke, Eva. Mutta älä pidä mustaa pukua päälläsi,
minä pyydän!"
"Olenkohan minä uneksinut kaiken tämän? Olenko minä lausunut tämän
ääneen? Herra tohtori, oliko minun morsiameni täällä, kun minä olin
sairaana?
"Hän ei ollut huoneessa, kun minä virkistävän unen perästä ensin aukasin
silmäni. Ainoastaan lääkäri istui vuoteeni ääressä, ystävällinen vanha
herra, ei Nordau. Hän olisi nähnyt enemmän, kuin mitä halusin hänen
näkevän, ja hän tunsi Altenhofin liiankin hyvin.
"Kyllä hän oli täällä. Hän läksi pois vasta eilen, kun minä vakuutin
hänelle, ettei Teillä ollut mitään vaaraa. Hän sai kirjeen, missä häntä
pyydettiin sukulaistensa luo."
"Mutta hänellähän ei ole ketään sukulaisia väitin minä hieroen silmiäni.
"On kyllä! Kun mitä tarvitaan, niin on meillä kaikilla sukulaisia,
jotka muistuttavat olostaan."
Iltapäivällä sain kortin häneltä, joka vahvisti lääkärin sanan; sen
ohessa jäähyväistervehdykseksi mitä kauneimpia valkoisia ruusuja.
Valkoisia ruusuja! Hautajaiskukkia — minä en voi sietää valkoisia
ruusuja. Kuinka voi hän valita juuri sellaisia? Kalpea valkeus, iloton
tuoksu — pelkkää surua ja menettämistä —
Minä hätkähdin. Hän oli tahallaan valinnut nämä valkoiset ruusut, jotka
niin surumielisesti katsoivat minuun värittömine silmineen. Minä sanon
hyvästi, hyvästi ainiaaksi.
"Tuleehan hän takasin — morsiameni?"
"Aivan varmaan. Luonnollisesti", vakuutti tohtori. Hän oli varmasti
vakuutettu siitä.
"Tehän ette kuitenkaan saisi kirjoittaa hänelle." Kunnon kelpo vanha
mies. Kaikki selvisi hänestä mitä luonnollisimmalla tavalla.
Niin pian kuin sain lähteä ulos, menin minä Evan asunnolle.
Aavistukseni eivät olleet minua pettäneet. Hänen huoneensa oli
poisvuokrattavana. Hän oli poissa ja on ottanut kaikki kapineensa
mukaansa.
Minä olin kauhean vihainen. Niin omituiselta kuin se kuuluukin, en
ensiksi tuntenut tuskaa tahi ikävöimistä, vaan suuttumusta. Hän oli
pettänyt minut, jättänyt minut, suomatta minulle tilaisuutta puhua mitä
minä itse ajattelin — tulevaisuudestamme.
Mitähän minä oikeastaan ajattelin tulevaisuudestamme? Muutaman viikon
kuluttua sain minä kirjeen Evalta. Se poisti kaikki epäilykseni. Sen
kuoressa oli Kasselin postileima ja kuului näin:
Rakas Lotharini!
Kun sinä saat nämä rivit, on sinun suuttumuksesi ennättänyt haihtua;
— kuinka voi hän aavistaa sen? — ja sinä olet käsittänyt että minä
olen menetellyt oikein. Sinä et rakasta minua enää, vaikka sinä
rehellisesti olet koettanut sitä tehdä. Rakkautta ei voida pakoittaa.
Mutta sitä ei voida myöskään väkisin temmata pois sydämestä, sentähden
on viipynyt näin kauvan ennenkuin olen voinut kirjoittaa sinulle. — Ei
vielä silloinkaan ollut helppoa hänelle, tässä oli kätensä vavissut.
Eva-parkani! — Ei niin että olisin ollut kahden vaiheilla siitä
tiestä, jota minun tuli kulkea, päätökseni oli jo tehty vanhempiesi
kotona. Sairautesi aikana sain minä vain vahvistusta siitä, mitä minä
jo tiesin.
Minä olen rakastanut sinua niin paljon Lothar! Onnellinen olen siitä,
että kuulun niihin naisiin, joilla on muutakin elämässä, kuin vain
rakkautta. Elämälläni on sisällystä sitäkin ilman. Älä sentähden
soimaa itseäsi minun tähteni. Kaksinkertaisilla voimilla antaudun minä
toimintaani, ja yhä hartaammin olen minä huutava sukusisarelleni:
Heretkää olemasta toisen sukupuolen tahdottomana, toimettomana
lisäkkeenä. Olkaa jotakin omasta voimastanne ja te olette tunteva
itsenne onnellisiksi ja tyytyväisiksi.
Ja minun esimerkkini, Lothar, on puhuva selvemmin, kuin mitkään sanat.
Etkö sinäkin usko sitä?
Eva.
Tähän kirjeeseen en ole koskaan vastannut, enkä minä ole ryhtynyt
mihinkään toimeen saadakseni tietää hänen asuntopaikkaansa, koska hän
ilmeisesti tahallaan on jättänyt ilmoittamatta minulle osoitteensa. Hän
ei tarvitse minua. Jääköön siis silleen.
Talven kuluessa sain tiedon, että Neue Freie Bühne on tehnyt
vararikon ja sentähden ollut pakoitettu lähettämään minulle takaisin
käsikirjoitukseni. Minä panin sen katsomatta syrjään — minulta oli
kerrassaan mennyt halu ajatella sitä. Kenties minä vielä jonkun kerran
ryhdyn kirjoittamaan uudestaan lopun.