Tuskan jälkeen pidot joko kiihoittavat tuskaa tai sammuttavat sen.
Kahden tunnin päästä Pitou huomasi, ettei hänen tuskansa ollutkaan
kasvanut.
Hän nousi, vaikka kukaan tovereistaan ei enää jaksanut nousta.
Hän piti puheen spartalaisten raittiudesta, vaikka he olivat
tukkihumalassa, ja kehoitti kaikkia lähtemään kävelemään, vaikka he
kuorsasivat pöydän alla.
Haramontin nuorien tyttöjen kunniaksi on sanottava, että he olivat
poistuneet ennen jälkiruokaa, eikä heidän päänsä, jalkansa tai
sydämensä olleet millään tavalla häiriintyneet.
Urhoollisista urhoollisin Pitou ei voinut olla tekemättä muutamia
johtopäätöksiä.
Kaikesta rakkaudesta, kauneudesta ja rikkauksista ei hänen sieluunsa
eikä mieleensä ollut jäänyt muuta kuin Catherinen viimeinen katse ja
viimeiset sanat.
Muistinsa puolihämärässä valossa hän ajatteli Catherinen monta
kertaa koskettaneen hänen käteensä, tytön olkapään ystävällisesti
koskettaneen hänen olkapäähänsä, ja väittelyn keskelläkin olivat
muutamat neidon tuttavallisuudet ilmaisseen viehkeyttä ja erikoista
kauneutta.
Silloin hän vuorostaan huumaantui siitä, minkä kylmäverisenä oli
lyönyt laimin; hän etsi ympäriltään jotakin kuin heräävä mies.
Hän kysyi, miksi hän oli niin ankara nuorta tyttöä kohtaan, jossa oli
rakkautta, suloa ja armautta; naista kohtaan, jolla elämänsä alussa
hyvinkin saattoi olla harhakuvansa. Olihan jokaisella unelmansa!
Pitou ihmetteli myös, miksi hän, karhu, ruma ja köyhä, olisi heti
voinut herättää rakkauden tunteita nuoressa tytössä, kun ihan hänen
lähellään kaunis aatelismies, koko seudun riikinkukko, vaivautui
levittelemään pyrstöänsä. Silloin hän huomasi itselläänkin olevan
joitakin ansioita. Ja hän vertasi itseään orvokkiin, joka salassa ja
muiden huomaamatta tuoksuu.
Vertaus tuoksumisesta oli kyllä melkein liiankin tosi, mutta onhan
totuus viinissä, vaikkapa vain Haramontin viinissä.
Kun Pitou tällä tavalla oli voittanut huonot ajatuksensa, tunnusti
hän menetelleensä sopimattomasti, jopa moitittavastikin, nuorta
tyttöä kohtaan. Hän myönsi, että tällä tavalla hän voi herättää
suoranaista inhoa itseään kohtaan ja että siis menettely oli ollut
perin väärä. Jos Pitou osoittaa huonoja luonteen ominaisuuksia,
niin Catherine tietysti herra Charnyn lumoamana saa siitä tekosyyn,
jonka nojalla hän ei tahdo huomatakaan Pitoun loistavia, hyviä
ominaisuuksia.
Hänen oli siis osoitettava Catherinelle, kuinka oivallinen luonne
hänellä oli. Mutta miten?
Tavallinen mielistelijä olisi sanonut: Tuo tyttö pettää minua ja
ilvehtii kanssani; minä saatan hänet häpeämään lemmenseikkailujaan
kuin kelvottomia tekoja. Minä teen hänet araksi, syöksen hänet
häpeään, teen hänen tiensä lemujenkohtauspaikalle ohdakkeiseksi.
Mutta Pitou, jolla oli hyvä ja kaunis sielu, viinin ja onnen
kuumentama, päätti saada Catherinen siihen määrään häpeämään
haluttomuuttaan rakastaa hänen kaltaistaan oivallista nuorukaista,
että hän joskus voisi tunnustaa ajatelleensa toisella tavalla.
Meidän täytyy tunnustaa, että puhdasajatuksinen Pitou ei voinut
otaksua, että kaunis, siveä, ylpeä Catherine voisi herra
Isidorille olla muuta kuin keikaileva tyttö, joka hymyili hänen
pitsikaulukselleen, nahkahousuilleen ja kannussaappailleen.
Mutta mitäpä välitti juopunut Pitou siitä, että Catherine oli
mieltynyt kaulukseen ja kannuksiin?
Jonakin päivänä herra Isidor menisi kaupunkiin, naisi jonkun
kreivittären, ei katsoisikaan Catherineen, ja koko romaani olisi
unohtunut.
Viini herätti urhoollisessa Haramontin kansalliskaartin päällikössä
kaikki nämä ajatukset, joista vanha mies olisi voinut ylpeillä.
Todistaakseen Catherinelle, että hän oli kunnon mies, hän päätti sana
sanalta peruuttaa kaikki tänään lausumansa pahat sanat. Sitä varten
oli ensiksi tavattava Catherine.
Eiväthän tunnit merkinneet mitään humaltuneelle miehelle, jolla ei
ollut kelloa. Astuttuaan muutaman askeleen talosta hän oli yhtä
humaltunut kuin Bacchus tai tämän rakas poika Thespis.
Hän ei muistanut eronneensa Catherinen seurasta kolme tuntia sitten
ja Catherinen ehtineen kotiinsa vajaassa puolessa tunnissa.
Hän riensi metsän halki suoraan puiden lomitse oikaistakseen tien
mutkat.
Jättäkäämme hänet menemään puiden lomitse, pensaitten ja
orjantappuroiden läpi, jolloin hän kepillään lyömällä ja potkimalla
pilasi Orleansin herttuan metsää, joka antoi joka iskun korkojen
kanssa takaisin.
Palatkaamme Catherinen luo, joka mietteissään ja epätoivoissaan
palasi äitinsä jäljestä kotiin.
Muutaman askeleen päässä talosta on suo, ja siinä rinnakkain
tulleiden hevosten täytyi kulkea perätysten.
Muori Billot ajoi edellä. Catherine aikoi vuorostaan mennä, kun kuuli
hiljaisen vihellysmerkin.
Hän kääntyi, näki siimeksessä Isidorin lakeijan lakin kultakoristeen
ja antoi äitinsä yksinään jatkaa matkaansa, kuten tämä tekikin
rauhallisesti, sillä oltiinhan vain sadan askeleen päässä talosta.
Lakeija tuli Catherinen luo.
"Neiti", sanoi lakeija, "herra Isidorin täytyy saada tavata
teitä vielä tänä iltana. Odottakaa kello yhdentoista aikaan itse
määräämällänne paikalla."
"Hyvä Jumala!" sanoi Catherine. "Onko onnettomuus kohdannut häntä?"
"En tiedä, neiti. Mutta hän sai tänä iltana Pariisista mustalla
sinetillä suljetun kirjeen. Olen täällä odottanut jo kokonaisen
tunnin."
Kello löi kymmenen Villers-Cotteretsin kirkontornissa, ja lyönnit
kiitivät perätysten pronssisiivillään ilman halki.
Catherine katsoi ympärilleen.
"Tämä paikka on syrjäinen ja hämärä. Odotan täällä isäntäänne", sanoi
Catherine.
Lakeija nousi hevosen selkään ja läksi täyttä laukkaa ajamaan.
Voiko Isidor tulla sellaiseen aikaan ilmoittaman muusta kuin
onnettomuudesta? Rakkauskohtaus valitsee aina hymyilevämmät muodot.
Mutta eihän nyt ollut puhe siitä. Isidor pyysi saada tavata häntä
yöllä mihin aikaan tahansa ja missä tahansa. Hän olisi odottanut
Isidoria vaikka Villers-Cotteretsin hautuumaalla keskellä yötä.
Hän ei siis tahtonut edes ajatella; hän suuteli äitiään, sanoi hyvää
yötä ja meni huoneeseensa muka nukkumaan.
Äiti ei epäillyt mitään, riisui yltään ja meni levolle.
Ja vaikka naisparka olisikin jotakin epäillyt, niin eihän hän voinut
tehdä mitään, koska Catherine kerran oli määrätty emännäksi.
Tultuaan huoneeseensa Catherine ei riisunut yltään eikä mennyt
levolle. Hän odotti.
Hän kuuli kellon lyövän puoliyksitoista ja sitten neljännestä vaille
yksitoista. Silloin hän sammutti lamppunsa ja laskeutui portaita alas
ruokasaliin.
Ruokasalin ikkunat olivat maantielle päin. Hän avasi ikkunan ja
hyppäsi ulos.
Hän jätti ikkunan auki voidakseen palata, työntäen vain luukkua
paremmin kiinni.
Sitten hän yön pimeydessä juoksi kohtaamispaikalle, ja siellä hän
sykkivin sydämin, vapisevin jaloin, käsi polttavalla otsallaan,
toinen povellaan odotti.
Hänen ei tarvinnut odottaa pitkää aikaa. Kuului kavioiden kopsetta.
Catherine astui askeleen eteenpäin.
Isidor oli hänen luonaan. Lakeija pysytteli loitompana.
Laskeutumatta ratsun selästä Isidor ojensi käsivartensa, nosti hänet
satulaan ja suuteli häntä sanoen:
"Catherine, veljeni Georges tapettiin eilen Versaillesissa.
Catherine, veljeni Olivier kutsuu minua luokseen. Minä lähden."
Kuului tuskainen huudahdus, Catherine painoi lujasti Isidoria
rintaansa vasten.
"He ovat tappaneet veljenne Georgesin", huudahti hän; "he tappavat
teidätkin."
"Catherine, käyköön miten tahansa, vanhin veljeni odottaa minua.
Catherine, tiedättehän, että rakastan teitä."
"Jääkää, jääkää", huudahti Catherine, joka Isodorin sanoista ei
käsittänyt muuta kuin että hän läksi pois.
"Mutta kunnia, Catherine! Ja veljeni Georges! Ja kosto!"
"Kuinka minä olen onneton", vaikeroi Catherine.
Ja hän vaipui kalpeana ja läähättäen rakastajansa syliin.
Kyynel valui Isidorin silmästä ja putosi tytön kaulalle.
"Te itkette", sanoi Catherine. "Kiitos, te rakastatte minua!"
"Rakastan, rakastan, Catherine. Vanhin veljeni kirjoittaa minulle:
Tule! Minun täytyy totella."
"Menkää siis", sanoi Catherine, "minä en teitä pidätä."
"Viimeinen suudelma, Catherine."
"Hyvästi!"
Ja nuori tyttö alistui kohtaloonsa, sillä hän tiesi, että mikään
ei voinut Isidoria estää täyttämästä vanhemman veljensä käskyä.
Catherine liukui satulasta maahan.
Isidor käänsi kasvonsa poispäin, huokasi, epäröi hetkisen. Mutta hän
oli saanut ehdottoman lähtömääräyksen. Hän kannusti hevosensa täyteen
laukkaan ja huusi kerran vielä Catherinelle hyvästi. Lakeija seurasi
häntä vainioiden poikki.
Catherine jäi siihen paikkaan, mihin oli pudonnut sulkien ruumiillaan
kaidan tien.
Melkein samassa ilmestyi Villers-Cotteretsin puolelta mies pienelle
kukkulalle. Hän astui nopeasti taloa kohden, ja hänen jalkansa osui
tiellä viruvaan elottomaan olentoon.
Hän menetti tasapainonsa, horjahti, kaatui ja tunnusteli taintunutta
kädellään.
"Catherine!" huudahti hän. "Catherine kuollut!"
Hän huusi niin kamalasti, että talon koirat alkoivat ulvoa.
"Voi", jatkoi hän, "kuka on surmannut Catherinen?"
Ja hän istui maassa vavisten, kalpeana, jähmettyneenä, pitäen
polviensa varassa tätä hengettömältä tuntuvaa ruumista.
* * * * *