Catherine oli järjestänyt niin, että hän saattoi olla kahdenkesken
Pitoun kanssa, vaikka muori Billot olikin läsnä.
Kunnon muori Billot oli tavannut muutamia tuttavia, jotka seurasivat
hänen hevostaan pitäen keskustelua yllä. Catherine oli yhdelle näistä
luovuttanut oman hevosensa ja palasi kotiin metsän kautta Pitoun
seurassa, joka oli karannut voittojuhlastaan.
Tämänlaatuiset järjestelyt eivät hämmästytä maaseudulla ketään,
siellä kun kaikki salaisuudet kadottavat merkityksensä siksi, että
kaikki ovat suvaitsevaisia toisia kohtaan.
Olihan luonnollista, että Pitou tahtoi keskustella rouva ja neiti
Billotin kanssa. Ehkä ei sitä kukaan tullut huomanneeksikaan.
Tänä päivänä oli kaikilla omat harrastuksensa metsän hiljaisuudessa
ja varjossa. Metsäisillä seuduilla kaikki, mikä koskee kunniaa tai
onnea, etsii suojaa vuosisatoja vanhojen tammien suojasta.
"Tässä minä olen, neiti Catherine", sanoi Pitou jouduttuaan toisista
erilleen.
"Miksi ette pitkään aikaan ole käynyt meillä?" kysyi Catherine.
"Siinä olette tehnyt rumasti."
"Mutta, neiti", lausui Pitou hämmästyksissään, "tiedättehän varsin
hyvin itse..."
"Minä en tiedä mitään... siinä olette tehnyt väärin."
Pitou puristi huulensa yhteen. Häntä vaivasi Catherinen
valehteleminen.
Catherine huomasi sen. Katsoihan Pitou tavallisesti suoraan silmiin.
Nyt hän katsoi syrjään.
"Minulla olisi teille muutakin asiaa, herra Pitou", sanoi Catherine.
"Vai niin!"
"Tässä eräänä päivänä näitte minut metsämajassa..."
"Näinkö minä teidät siellä?"
"Kyllähän te tiedätte."
"Kyllä tiedänkin."
Catherine punastui.
"Mitä te siellä teitte?" kysyi hän.
"Tunsitteko siis minut?" kysyi Pitou ystävällisesti moittivalla
äänellä.
"En ensiksi, mutta kyllä sitten myöhemmin."
"Mitä tarkoitatte tuolla: myöhemmin?"
"Ihminen on toisinaan hajamielinen, kävelee ajattelematta mitään,
mutta ajattelee vasta myöhemmin."
"Se on kyllä totta."
Catherine vaikeni, Pitou samoin. Molemmilla oli siksi paljon
ajateltavaa, että he eivät olisi voineet puhella oikein vapaasti.
"Te se siis olitte?" sanoi Catherine.
"Niin olin, neiti."
"Mitä siellä teitte? Olitteko piilossa?"
"Piilossako? En. Miksi olisin ollut piilossa?"
"No, uteliaisuudesta..."
"Neiti, minä en ole utelias."
Catherine polki kärsimättömänä maata pienellä jalallaan.
"Se on ainakin totta, että olitte siellä, ettekä tavallisesti oleile
niillä tienoin."
"Neiti, näittehän minun lukevan."
"En tiedä."
"Koska näitte minut, pitäisi teidän se tietää."
"Näin kyllä teidät, mutta ohimennen. Ja... te luitte siis?"
"_Täydellisiä kansalliskaartilaista_."
"Mitä se on?"
"Kirja, josta opin taktiikkaa opettaakseni sitten sotilailleni. Ja
jotta voisi huolellisesti tutkia, täytyy mennä syrjäiseen paikkaan."
"Se on kyllä totta. Ja tuolla metsänreunassa ei teitä siis mikään
häirinnyt?"
"Ei mikään."
Taas he olivat vaiti. Muori Billot ja hänen seuralaisensa menivät yhä
eteenpäin.
"Kun tuolla tavalla tutkitte, meneekö siihen pitkäkin aika?" kysyi
Catherine.
"Toisinaan päiväkausia, neiti."
"Siis", huudahti Catherine, "olitte ollut siellä jo kauan?"
"Hyvin kauan."
"Kummallista, etten tullessani nähnyt teitä", sanoi nuori tyttö.
Ja hän valehteli niin rohkeasti, että Pitou oli melkein
uskomaisillaan hänen sanojaan. Mutta samalla hän häpesi Catherinen
vuoksi; hän oli rakastunut, siis arka. Näiden omituisuuksien vuoksi
hän kävi varovaiseksi.
"Minä kai nukuin", sanoi hän. "Sellaista sattuu toisinaan, kun on
tehnyt paljon ajatustyötä."
"Ja nukkuessanne minä menin metsään etsimään varjoisaa paikkaa. Minä
menin... huvihuoneelle asti."
"Vai niin", lausui Pitou, "huvihuoneelle... mille huvihuoneelle?"
Catherine punastui taas. Tällä kertaa oli Pitoun kysymys liian
teennäisen tyyni.
"Charnyn huvihuoneelle", sanoi Catherine koettaen puolestaan olla
rauhallinen. "Siellä kasvaa parasta rabarberia."
"Vai niin."
"Olin polttanut käteni pyykinpesussa ja tarvitsin rabarberia."
Ange loi katseensa hänen käsiinsä niinkuin olisi koettanut uskoa
Catherinen sanoja.
"Jalkani... jalkani... minä poltin", sanoi Catherine nopeasti.
"Ja löysittekö?"
"Oikein erinomaista. Näettehän, etten onnu vähääkään."
-- Hän ontui vielä vähemmän silloin, -- ajatteli Pitou; -- hän juoksi
pakoon kuin hirvi kanervakankaalla.
Catherine kuvitteli onnistuneensa selittelyssään ja uskoi, ettei
Pitou ollut mitään nähnyt eikä tiennyt mitään.
Hänet valtasi ilo, joka ei ollut laisinkaan sovelias hänen
kaltaiselleen puhtaalle olennolle.
"Herra Pitou oli siis minulle vihainen", sanoi hän. "Herra Pitou
ylpeilee uudesta asemastaan. Herra Pitou halveksii meitä talonpoikia
päästyään upseeriksi."
Pitou loukkaantui. Hän oli tehnyt suuren uhrauksen, ja sellainen,
vaikkakin se salataan, vaatii palkkansa. Mutta kun sensijaan
Catherine näytti koettavan pettää häntä, tekevän pilkkaa, epäilemättä
vertailemalla häntä Isidor de Charnyhyn, silloin kaikki Pitoun hyvät
aikeet haihtuivat. Itserakkaus on nukkuva käärme, jonka päälle on
vaarallista astua, ellei sitä samalla murskaa.
"Neiti", lausui Pitou, "minusta tuntui, että pikemmin te olitte
minulle vihainen."
"Miksi?"
"Ensiksi ajoitte minut pois talosta kieltäytyen antamasta minulle
työtä. En ole siitä ilmoittanut mitään herra Billotille. Onhan
minulla, Jumalan kiitos, kädet ja sydän, joiden avulla voin tulla
toimeen."
"Minä vakuutan teille, herra Pitou..."
"Jo riittää, neiti. Tehän olette emäntä talossanne. Te olette ajanut
minut pois. Mutta kun menitte Charnyn huvimajaan ja koska olin
lähettyvillä ja näitte minut, olisi teidän pitänyt puhutella minua
eikä juosta pakoon kuin omenavaras."
Käärme oli purrut. Catherine oli menettänyt kaiken turvallisuutensa.
"Juosta pakoon?" sanoi hän. "Juoksinko minä pakoon?"
"Niinkuin talonne olisi ollut ilmitulessa, neiti. Tuskin ennätin
panna kirjani kiinni, kun te jo olitte Cadetin selässä, jonka olitte
piilottanut puiden suojaan ja joka oli kalvanut kuoren eräästä
pyökistä ja siis pilannut sen kokonaan."
"Pilannut puun? Mitä te nyt kerrottekaan, herra Pitou?" sopersi
Catherine, joka tunsi varmuutensa alkavan haihtua.
"Onhan se luonnollista", jatkoi Pitou; "sillä aikaa kun te etsitte
rabarberia, kalvoi Cadet puuta, ja tunnissa hevonen ehtii kalvaa
hiton paljon."
Catherine huudahti:
"Tunnissa!"
"Hevonen ei mitenkään ennätä sillä tavalla kalvaa puut vähemmässä
ajassa kuin tunnissa. Poimitte kai rabarberia niin montaa haavaa
varten kuin saatiin yhteensä Bastiljin valloituksessa. Sehän on
mainio kasvi haavahauteita varten."
Catherine oli kalpea ja avuton; hän ei osannut sanoa sanaakaan. Pitou
vaikeni myös vuorostaan. Hän oli jo saanut kylliksi.
Muori Billot oli pysähtynyt tienhaaraan ja sanoi tuttavilleen hyvästi.
Pitou kärsi itse, sillä hän oli iskenyt haavan, jonka tuottaman
tuskan hän varsin hyvin käsitti. Hän seisoi vuoroin kummallakin
jalallaan kuin lentovalmis lintu.
"No, mitä upseeri sanoo?" huusi muori Billot.
"Hän sanoo haluavansa lausua teille hyvästi, muori Billot."
"Ei vielä, jääkää", sanoi Catherine melkein epätoivoisella äänellä.
"Hyvästi sitten", sanoi muori Billot. "Tuletko, Catherine?"
"Sanokaahan minulle totuus", kuiskasi nuori tyttö.
"Mikä, neiti?"
"Ette siis olekaan ystäväni?"
"Oi!" lausui onneton nuorukainen, joka rakkaudessa kokemattomana
oli joutunut hoitamaan uskotun onnetonta tehtävää; siitä toimesta
ainoastaan ovelat osaavat hankkia itselleen hyötyä itserakkautensa
kustannuksella.
Pitou tunsi salaisuuden olevan huulillaan. Hän tunsi, että yhdellä
ainoalla sanalla Catherine voisi saada hänet kokonaan valtaansa.
Mutta samalla hän tiesi olevansa hukassa, jos hän puhuisi. Hän tunsi
kuolevansa sinä päivänä, jona Catherine ilmaisisi sen mitä hän tähän
asti ainoastaan aavisti. Tämän tähden hän oli vaiti kuin roomalainen.
Hän kumarsi Catherinelle niin kunnioittavalla tavalla, että se koski
nuoren tytön sydämeen. Hän kumarsi kohteliaasti hymyillen muori
Billotille ja katosi metsään. Catherine ei voinut hillitä itseään,
vaan astui askeleen kuin hyökätäkseen hänen jälkeensä.
Muori Billot sanoi tyttärelleen:
"Hän on kunnon poika. Hän on oppinut, ja hänellä on hyvä sydän."
Yksin jäätyään alkoi Pitou tuumia itsekseen.
"Tätäkö sanotaan rakkaudeksi? Toisinaan se on hyvin suloista,
toisinaan hyvin katkeraa."
Poikaparka oli niin kokematon, ettei tiennyt rakkaudessa olevan sekä
hunajaa että marunaa ja että herra Isidor oli ottanut hunajan.
Tästä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kamalasti kärsinyt, tunsi
Catherine Pitouta kohtaan jonkinlaista pelkoa, jota tunnetta hänellä
ei ollut muutamaa päivää aikaisemmin tätä vaaratonta ja hullunkurista
olentoa kohtaan.
Kun ei voi herättää rakkautta, on pelonkin herättäminen mieluista.
Ja Pitou, joka pani suuren painon mieskohtaiselle arvolleen, olisi
ollut jokseenkin mielissään, jos olisi tiennyt, millaisia tunteita
Catherinen sielussa liikkui.
Mutta kun hän ei voinut aavistaa naisen ajatuksia puolentoista
penikulman päästä, itki hän vain ja lauloi suuren joukon
kansanlauluja, joissa oli murheelliset sanat ja hyvin surullinen
nuotti.
Hänen armeijansa olisi hyvinkin pian tuntenut pettymystä, jos olisi
kuullut kenraalinsa laulavan näin haikeita lauluja.
Itkettyään, laulettuaan ja käveltyään paljon Pitou palasi asuntoonsa,
jonka ovelle hänen haramontilaiset ihailijansa olivat panneet
asestetun vartijan, sillä tavalla kunnioittaakseen häntä.
Vahdilla ei ollut enää pyssyä olallaan, sillä hän oli aika humalassa.
Hän nukkui kivipenkillä, pyssy polvien välissä.
Pitou herätti hänet hämmästyneenä.
Hän sai silloin kuulla, että nuo kolmekymmentä miestä olivat panneet
toimeen pidot Haramontin ravintoloitsijan Tellierin luona, että
kaksitoista kaikkein innostuneinta naista siellä seppelöi voittajat
ja että kunniapaikka oli pidätetty Haramontin Turennelle, joka oli
voittanut naapurikylän Condén.
Pitoun sydän oli siksi paljon kärsinyt, että hän tunsi vatsassaan
tyhjyyttä. "On ihmetelty", sanoo Chateaubriand, "kuinka paljon
kyyneliä juoksee kuninkaan silmistä, mutta ei koskaan ole mitattu
sitä tyhjyyttä, jonka kyyneleet jättävät täysikasvuisen vatsaan."
Kun Pitou kunniavahtinsa saattamana saapui juhlahuoneeseen, otettiin
hänet vastaan sellaisilla hurraa-huudoilla, että seinät tärisivät.
Hän kumarsi ääneti, istuutui ja rauhallisesti kuten aina hyökkäsi
vasikanpaistin ja salaatin kimppuun.
Tätä hän jatkoi siksi, kunnes sydän rauhoittui ja vatsa täyttyi.