Ukko Clouis sai kiväärinsä, sillä olihan Pitou rehellinen poika; kun
hän kerran jotakin lupasi, piti hän myös sanansa.
Käytyään kymmenen kertaa ukko Clouisin luona Pitousta oli tullut
täydellinen krenatööri.
Pahaksi onneksi ukko Clouis ei osannut marssiliikkeitä yhtä
hyvin kuin asetemppuja. Kun hän oli selittänyt käännöksen ja
puolikäännöksen, olivat hänen tietonsa lopussa.
Pitou turvautui silloin _Käytännölliseen ranskalaiseen sotilaaseen_
ja _Kansalliskaartin käsikirjaan_, jotka juuri silloin olivat
ilmestyneet, maksaen niistä ecun. Päällikkönsä jalomielisten
uhrauksien kautta oppi Haramontin kansalliskaarti liikkumaan
jokseenkin hyvin harjoituskentällään.
Kun Pitou huomasi harjoitusten käyvän monimutkaisemmiksi, matkusti
hän Soissonsiin, missä oli sotilasmajoitus. Siellä hän näki oikeiden
upseerien johtavan oikeita pataljoonia, ja yhdessä päivässä hän oppi
enemmän kuin kirjoista lukemalla kahdessa kuukaudessa.
Tällä tavalla oli kaksi kuukautta kulunut -- kaksi kuukautta työssä
ja kuumeessa.
Pitou oli kunnianhimoinen, lisäksi rakastunut, vieläpä onnettomasti
rakastunut. Ja kuinka pienen korvauksen hän saikaan! Saadessaan
runsaasti kunniaa Pitou oli samalla tuntenut, miten hänessä eli
väkevänä se, mitä psykologit nerokkaasti sanovat _eläimeksi_.
Pitoussa oli eläin saanut säälimättä uhrautua sielulle. Tämä
mies juoksi niin paljon, liikutti niin paljon jäseniään, terästi
niin paljon ajatuksiaan, että sopi ihmetellä hänen vielä etsivän
sydämelleen lohdutusta. Ja kuitenkin hän niin teki.
Kuinka monta kertaa hän harjoitusten jälkeen, jotka seurasivat
melkein aina yöllisiä oppitunteja, menikään Largnyn ja Nouen
vainioiden poikki, sitten koko metsän halki, päästäkseen Boursonnen
maiden rajalle vaanimaan Catherinea, joka aina uskollisesti tuli
sinne.
Catherine jätti talon työt tunniksi tai pariksi ja meni pieneen
huvihuoneeseen, joka oli keskellä Boursonnen linnaan kuuluvaa
kaniinitarhaa, tapaamaan rakasta Isidoriaan, onnellista kuolevaista,
joka oli yhä ylpeämpi ja kauniimpi nyt, kun kaikki kärsivät ja
rumenivat hänen ympärillään.
Mitä tuskaa Pitou kärsikään, mihin alakuloisiin päätelmiin
hän tulikaan ajatellessaan, kuinka epätasaisesti onnen lahjat
jakaantuivat!
Hän, jota Haramontin, Taillefontainen ja Vivièresin tytöt etsivät,
joka myös olisi voinut tavata näitä metsässä, komeilla kuin
onnellinen rakastaja ainakin, tulikin mieluummin itkemään kuin piesty
lapsi herra Isidorin huvihuoneen suljetun oven taakse.
Pitou rakasti Catherinea, rakasti intohimoisesti, sitä enemmän, kun
piti häntä itseään parempana. Hän ei enää ajatellutkaan sitä, että
Catherine rakasti toista. Isidoria kohtaan hän ei enää tuntenut
mitään mustasukkaisuutta; Isidor oli ylhäinen herra, kaunis,
rakkauden arvoinen. Mutta Catherinen, rahvaan tyttären, ei olisi
pitänyt tuottaa häpeää suvulleen eikä ainakaan saattaa Pitouta
epätoivoon.
Ja miettiessään tätä kaikkea hän tunsi katkeraa kipua ja julmia
pistoksia.
-- Hänellä ei ollut laisinkaan sydäntä, -- tuumi Pitou itsekseen, --
sillä hän päästi minut menemään. Ja kerran lähdettyäni hän ei ole
edes tiedustellut, olenko ehkä kuollut nälkään. Mitähän ukko Billot
sanoisi, jos tietäisi tyttärensä lyövän tällä tavalla laimin hänen
ystävänsä ja asiansa? Mitähän hän sanoisi, jos kuulisi, että talon
emäntä, sen sijaan että valvoisi väen töitä, meneekin rakastelemaan
herra Isidoria, aristokraattia! Ukko Billot ei sanoisi mitään. Hän
tappaisi Catherinen.
-- Onhan se edes jotakin, -- jatkoi hän itsekseen, -- että sellainen
koston mahdollisuus on vallassani.
Mutta ei ollut hyvä sitä käyttää.
Sen Pitou oli kuitenkin tullut huomaamaan, että tietämättä jääneistä
hyvistä töistä ei ole mitään hyötyä niiden tekijöille.
Eikö hän jollakin tavalla voisi saattaa Catherinen tietoon tehneensä
hyviä töitä?
Hyvä Jumala, sehän oli helppoa! Voisihan hän jonakin sunnuntaina
puhutella Catherinea tanssissa ja ilmaista kuin sattumalta kamalan
totuuden, saattaa syyllisen siihen tietoon, että kolmas tunsi hänen
salaisuutensa.
Eikö kannattaisi sitä tehdä, vaikkapa ei muun vuoksi kuin nähdäkseen
ylpeän tytön kärsivän?
Mutta mennessään tanssiin hänen täytyisi esiintyä komean
aatelisherran rinnalla, eikä kilpailijan kannattanut mennä
vertailtavaksi niin kauniin miehen kanssa.
Niinkuin kaikki ne, jotka osaavat keskittää tuskansa, keksi Pitou
toisen keinon.
Sen huvihuoneen ympärillä, jossa Catherine ja herra Isidor kohtasivat
toisensa, oli tiheä viidakko, joka kuului Villers-Cotteretsiin.
Oja vain oli ilmoittamassa rajaa kreivin maiden ja yhteisten maiden
välillä.
Kun Catherinen piti tavantakaa käydä lähikylissä, kun hänen täytyi
ehdottomasti mennä tämän metsän halki, kun kellään ei ollut mitään
sanottavaa, niin kauan kuin hän oli tässä metsässä, ei hänen
tarvinnut muuta kuin mennä ojan yli tullakseen rakastajansa alueelle.
He olivat ottaneet tämän asian huomioon paikkaa valitessaan.
Huvihuone kohosi niin paljon viidakon yläpuolelle, että sen
viheriällä lasilla varustetusta ikkunasta voi nähdä kaiken lähistöllä
olevan, ja huvihuoneen ovi oli niin täydellisesti viidakon peitossa,
että sieltä lähtevä henkilö saattoi parilla kolmella hyppäyksellä
olla metsässä, siis turvassa.
Mutta Pitou oli tullut tänne niin usein päivällä ja yöllä, oli niin
tarkoin tutkinut seudun, että tiesi, miltä kohtaa Catherine tulee
pois, samoin kuin salametsästäjä tietää polun, mistä tulee hirvi,
jonka hän aikoo ampua piilopaikastaan.
Catherine ei koskaan tullut metsään Isidorin seurassa. Isidor
jäi vielä vähäksi aikaa huvihuoneeseen, tarkastaakseen, ettei
Catherinelle tapahtunut mitään pahaa kotimatkalla, sitten hän meni
päinvastaiseen suuntaan, eikä kukaan tiennyt mitään.
Sinä päivänä, jona Pitou oli aikonut toimia, hän piiloutui Catherinen
käyttämän tien varrelle suureen lehmukseen, jonka kolmesataa vuotta
vanhoilta oksilta saattoi nähdä sekä huvihuoneen että viidakon.
Tunnin päästä hän näki Catherinen tulevan. Tämä sitoi ratsunsa metsän
piiloon ja yhdellä hyppäyksellä, pelästyneen hirven tavoin loikkasi
ojan yli, kadoten huvihuonetta ympäröivään viidakkoon.
Catherine meni juuri sen lehmuksen alta, jonka oksille Pitou oli
lymynnyt. Pitoun ei tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua puusta
ja nojautua sen runkoa vasten. Hän otti taskustaan _Täydellisen
kansalliskaartilaisen_ ja koetti lukea.
Tunnin päästä Pitou kuuli, että ovi suljettiin. Sitten hame kahisi
lehtiä vasten. Oksien välistä tuli esiin Catherinen pää, kun hän
säikähtyneenä katseli ympärilleen, oliko kukaan nähnyt häntä.
Hän oli nyt kymmenen askeleen päässä Pitousta, joka pysyi liikkumatta
paikallaan ja piti avointa kirjaansa polvillaan. Mutta hän ei ollut
lukevinaan, vaan katsoi suoraan Catherineen, jolloin tyttökin huomasi
tämän katseen.
Hän päästi tukahtuneen huudahduksen, tunsi Pitoun, kalpeni
kuin kuolema olisi kulkenut hänen ohitseen koskettaen häneen.
Hetkisen epäröityään, kuten huomasi hänen kätensä vapisemisesta ja
olkapäittensä nytkähdyksistä, hän syöksyi suinpäin metsään, etsi
hevosensa ja pakeni. Pitoun laatima ansa oli onnistunut, ja Catherine
oli mennyt siihen.
Pitou palasi Haramontiin puoliksi onnellisena, puoliksi kauhuissaan.
Sillä heti tultuaan tietoiseksi siitä, mitä hän oli tehnyt, hän
näki tässä yksinkertaisessa menettelyssään joukon kauhistuttavia
yksityiskohtia, joita hän alussa ei ollut ajatellutkaan.
Seuraavana sunnuntaina piti Haramontissa olla suuri sotilaallinen
juhlallisuus. Koska he olivat tarpeeksi harjaantuneet tai ainakin
luulivat olevansa, pyysivät kylän kansalliskaartilaiset päälliköltään
lupaa julkiseen näytteeseen.
Muutamien lähikylien, jotka kilpailu-innossaan olivat myöskin
perustaneet kaartinsa, piti saapua Haramontiin pannakseen toimeen
jonkinmoisen kilpailun vanhimman joukon kanssa. Eri kylien lähetystöt
olivat neuvotelleet Pitoun esikunnan kanssa. Heitä johti eräs
maatyöntekijä, entinen kersantti.
Näin suurenmoisen juhlan näkeminen houkutteli ison joukon
sunnuntaipukuisia henkilöitä Haramontin Mars-kentälle. Ensiksi tuli
aamulla joukko nuoria tyttöjä ja lapsia, joihin myöhemmin liittyi
hitaammin, vaikka yhtä uteliaina, kilpailevien isät ja äidit.
Ensiksi syötiin nurmikolla hedelmiä ja leivoksia, joiden paineeksi
juotiin lähdevettä.
Pian kuului rummutusta neljältä eri taholta, Largnystä, Vezistä,
Taillefontainesta ja Vivièresistä. Haramontista oli tullut keskus.
Viides rumpu soi uljaasti johdattaen Haramontin kylästä sen
kolmekymmentäkolme kansalliskaartilaista.
Katselijain joukossa oli Villers-Cotteretsin tienoon aatelisia ja
porvareita, jotka olivat saapuneet nauramaan. Suuri joukko lähiseudun
maanviljelijöitä oli tullut katsomaan. Viimeksi tuli Catherine
äitinsä kanssa, kumpikin ratsastaen omalla hevosellaan.
Juuri sinä hetkenä Haramontin kansalliskaarti saapui kentälle
kylästä huilunsoittajineen, rummuttajineen, päällikkönsä Pitoun
ajaessa komealla, valkoisella hevosella, jonka luutnantti Maniquet
oli lainannut Pitoulle, jotta yhdenkaltaisuus Pariisin kanssa olisi
täydellinen ja kenraali Lafayette voitaisiin näyttää Haramontille
ilmielävänä.
Säteillen kunnianhimoa ja ylpeyttä Pitou ratsasti miekka kädessään
jykevällä kultaharjaisella hevosellaan, ja vaikkei hän näyttänytkään
sirolta ja ylimykselliseltä, näytti hän ainakin voimakkaalta ja
urhoolliselta, mitä oli hauska katsella. Iloisin kättentaputuksin
otettiin vastaan Pitou ja hänen joukkonsa, jotka olivat panneet
maakunnan liikkeelle.
Kaikilla Haramontin kansalliskaartilaisilla oli samanlaiset hatut,
joissa oli kansalliskokardi; heidän kiväärinsä loistivat, ja he
astuivat kahdessa rivissä niin hyvin kuin saattoi toivoa.
Kun he saapuivat manööverikentälle, olikin Haramont jo voittanut
kaikkien suosion puolelleen.
Pitou huomasi Catherinen vilkaistessaan sivulle ja punastui.
Catherine kalpeni.
Tästä hetkestä alkaen merkitsi yleisharjoitus hänelle enemmän kuin
kellekään muulle. Hän antoi miestensä ensin tehdä yksinkertaisia
liikkeitä kivääreillä, ja jokainen liike tehtiin niin täsmällisesti,
että hyvä-huudot täyttivät ilman.
Mutta samoin ei käynyt toisten kylien. He olivat velttoja ja
epäsäännöllisiä. Toiset, joilla oli osaksi aseet ja jotka jo osasivat
puoliksi temput, pelkäsivät jäävänsä vertailussa tappiolle; toiset
tekivät liioitellen kaiken sen, niitä eilen olivat suorittaneet
moitteettomasti. Tulos oli epätyydyttävä.
Mutta aseharjoituksista siirryttiin manööveriin. Ja tässä aikoi
kersantti voittaa Pitoun.
Vanhemmuuden perustuksella piti kersantin saada johtaa, ja hänen
tehtävänään oli saada nämä sataseitsemänkymmentä miestä yhtaikaa
marssimaan ja tekemään liikkeensä. Siitä ei tullut mitään.
Miekka kainalossa ja uskollinen kypärä päässä Pitou katseli tätä
hymyillen, niinkuin ainakin etevä henkilö.
Kun kersantti näki kolonnansa alkupään katoavan metsään, loppupään
mennessä Haramontin tietä pitkin, kun hän näki eri ryhmien
hajaantuvan eri tahoille, kun hän näki eri joukkojen sekaantuvan
toisiinsa ja eksyvän johtajistaan, joutui hän perin ymmälle, ja hänen
omat kaksikymmentä sotilastaan ilmaisivat paheksumistaan mutinalla.
Silloin kuului huuto haramontilaisten puolelta:
"Pitou! Pitou! Pitou!"
"Niin, niin, Pitou!" huusivat toisten kylien miehet, vimmoissaan
omasta kykenemättömyydestään, josta he syyttivät opettajiaan.
Pitou nousi uudelleen valkoisen hevosensa selkään, asettui omien
miestensä eteen, jotka hän asetti armeijan etunenään, ja lausui
komentosanan niin kovalla ja kaikuvalla äänellä, että tammet
tärähtivät.
Samassa kuin ihmeen voimasta rivit järjestyivät. Kaikki määrätyt
liikkeet tehtiin säännöllisesti, ja Pitou toteutti niin täydellisesti
ukko Clouisilta ja _Täydellisestä kansalliskaartilaisesta_ saamansa
opetukset, että hänen menestyksensä oli tavattoman suuri.
Yhteisen innon valtaamana armeija nimitti hänet _imperaattoriksi_
taistelukentällä.
Pitou laskeutui hikisenä ja ylpeydestä huumaantuneena valkoisen
hevosensa selästä ja päästyään maahan otti vastaan onnitteluja. Mutta
samalla hän katseillaan etsi joukosta Catherinea.
Äkkiä kaikui nuoren tytön ääni hänen korvansa juuressa.
Pitoun ei tarvinnut mennä Catherinen luo, sillä tämä oli tullut hänen
luokseen! Menestys oli täydellinen.
"No!" sanoi tyttö nauraen, vaikka hänen kasvonsa olivat kalman
kalpeat, "no, herra Ange, ettekö sano meille mitään? Olette käynyt
ylpeäksi päästyänne suureksi kenraaliksi..."
"En suinkaan!" sanoi Pitou. "Hyvää päivää, neiti!"
Sitten hän lausui rouva Billotille:
"Minulla on kunnia tervehtiä teitä, rouva Billot."
Hän kääntyi uudelleen Catherinen puoleen sanoen:
"Erehdytte, neiti, en ole mikään suuri kenraali, vaan köyhä
poikaparka, jolla on palava halu palvella isänmaataan."
Tämä lause levisi joukkoon, ja yleisten kättentaputusten puhjetessa
se julistettiin yleväksi lauseeksi.
"Ange", sanoi Catherine hiljaa, "minun täytyy saada puhella
kanssanne."
"Ahaa", tuumi Pitou, "siinä nyt ollaan."
Ääneen hän sanoi:
"Niinkuin käskette, neiti Catherine."
"Tulkaa heti meille."
"Kyllä."