UKKO CLOUIS JA CLOUIS-KALLIO, TAI MITEN PITOUSTA TULEE TAKTIKKO JA
HÄN ESIINTYY RYHDIKKÄÄSTI
Pitou juoksi noin puolen tunnin ajan metsän viileintä ja synkintä
osaa kohden.
Kolmensadan vuoden ikäisten puiden suojassa, suuren kallion kyljessä
ja korkeiden orjantappurapensasten keskellä oli maja, joka oli
rakennettu noin kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä vuotta sitten.
Tässä mökissä asui olento, joka omaa etuaan silmälläpitäen oli
osannut luoda salaperäisyyden verhon ympärilleen.
Tähän majaan, joka oli osaksi maan sisässä, osaksi maan päällä ja
laadittu oksista ja kuorimattomista rungoista, ei päivä päässyt
muualta kuin katossa olevasta aukosta. Se muistutti paljon Albaycinin
mustalaisten majoja. Sen olemassaolon huomasi siitä, että toisinaan
nousi sinistä sauhua sen kattoaukosta.
Ellei tätä sauhua olisi näkynyt, ei kukaan muu kuin metsänvahdit,
metsänkävijät, salametsästäjät ja seudun talonpojat olisi tienneet
ihmisen asuvan täällä.
Ja kuitenkin oli täällä neljäkymmentä vuotta asunut muuan vanha
virastaan eronnut metsänvartija, jolle Orleansin herttua, Ludvig
Filipin isä, oli antanut luvan jäädä metsään ja ampua kerran päivässä
jäniksen tai kaniinin. Lintuja ja hirviä hän ei saanut ampua.
Tämä mies oli nyt kuudenkymmenenyhdeksän vanha. Aluksi häntä oli
nimitetty Clouisiksi, sitten ukko Clouisiksi, sitä mukaa kuin hän
vanheni.
Suuri kallio, jonka kyljessä maja oli, sai hänestä nimen. Sitä
sanottiin Clouisin kallioksi.
Hän oli haavoittunut Fontenoyn taistelussa, ja tämän haavan tähden
oli täytynyt häneltä leikata toinen sääri. Tästä johtui, että virasta
erottuaan hän oli Orleansin herttualta saanut äsken mainitsemamme
etuoikeudet.
Ukko Clouis ei koskaan käynyt kaupungissa eikä tullut
Villers-Cotteretsiin kuin kerran vuodessa. Hän osti silloin ruutia ja
kuulia 365:ttä laukausta varten, karkausvuosina 366:tta varten.
Samana päivänä hän vei turkkuri Cornulle Soissons-kadun varrelle
365 tai 366 puoliksi jäniksen- ja puoliksi kaniininnahkaa, joista
hattukauppias maksoi hänelle 75 livreä.
Ja kun sanomme, että nahkoja tavallisina vuosina oli 365 ja
karkausvuosina 366 emme erehdy vähääkään, sillä kun ukko Clouis oli
saanut oikeuden ampua yhden laukauksen päivässä, oli hän järjestänyt
niin, että hän tappoi joka laukauksella joko jäniksen tai kaniinin.
Ja kun hän ei koskaan ampunut enempää eikä vähempää kuin mihin
hänellä oli lupa, 365 laukausta tavallisina vuosina ja 366
karkausvuosina, tappoi hän tavallisina vuosina täsmälleen 183 jänistä
ja 182 kaniinia, ja karkausvuosina 183 jänistä ja 183 kaniinia.
Hän eli näiden eläinten lihasta, joko hän sitten itse söi ne tai myi
toisille. Nahat hän myi ja osti rahalla ruutia ja kuulia sekä pani
loput säästöön.
Tämän lisäksi oli ukko Clouisilla kerran vuodessa erikoinen homma.
Siinä kivessä, johon hänen majansa nojasi, oli kalteva katon tapainen
päällys. Se saattoi korkeintaan olla kahdeksantoista jalan levyinen.
Kun pani jonkun esineen yläpäähän, liukui se hitaasti alapäähän asti.
Ukko Clouis levitti vähitellen kylässä jäniksiä ja kaniinia ostamaan
tulleiden akkojen välityksellä sen tiedon, että jos nuori tyttö pyhän
Ludvigin päivänä liukuu kolme kertaa tätä kiveä myöten ylhäältä alas,
pääsee hän vielä saman vuoden kuluessa naimisiin.
Ensimmäisenä vuonna tuli paljon nuoria tyttöjä, mutta kukaan ei
tahtonut liukua.
Seuraavana vuonna uskalsi kolme. Kaksi heistä joutui naimisiin vuoden
kuluessa, kolmas jäi naimattomaksi, ja silloin ukko Clouis rohkeasti
selitti, että hän ei ollut liukunut yhtä vahvasti uskoen kuin toiset.
Seuraavana vuonna kaikki seudun nuoret tytöt tulivat liukumaan.
Ukko Clouis selitti, että poikia ei koskaan riittäisi niin monelle
tytölle, vaan että ainoastaan kolmas osa, kaikkein uskovaisimmat,
pääsisivät naimisiin.
Suuri osa pääsi todellakin naimisiin. Tästä alkaen ukko Clouisin
kiven aviollinen voima oli taattu, ja kaikkina vuosina vietettiin
pyhän Ludvigin juhlaa sekä kylässä että metsässä.
Silloin ukko Clouis vaati itselleen etuoikeuden. Koska ei kukaan
jaksanut liukua koko päivää syömättä ja juomatta, täytyi hänen
saada tänä päivänä, elokuun 25:nä, yksinään myydä ruokaa ja
juomaa liukuville tytöille ja pojille. Sillä pojat olivat saaneet
vakuutetuiksi tytöille, että kallion voima säilyy vain silloin kun
liukuminen tapahtuu yhdessä, varsinkin yhtaikaa.
Tällä tavalla ukko Clouis oli elänyt kolmekymmentäviisi vuotta. Seutu
kohteli häntä kuin arabialaiset tietäjiään. Hän oli saanut tarinan
hohteen ympärilleen.
Mutta muuan seikka pani metsästäjät miettimään ja herätti kateutta
metsänvartijoissa, nimittäin se, että todistettavasti ukko Clouis ei
ampunut vuodessa enempää kuin 365 laukausta ja että hän niillä tappoi
183 jänistä 182 kaniinia.
Monta kertaa olivat pariisilaiset ylhäiset herrat, tullessaan
Orleansin herttuan kutsusta viettämään muutamia päiviä linnassa,
kuulleet kerrottavan juttuja ukko Clouisista. He pistivät silloin
louisdorin tai ecun, riippuen kunkin anteliaisuudesta, hänen suureen
käteensä ja koettivat päästä sen suuren salaisuuden perille, miten
hän voi 365:llä laukauksella osua 365 kertaa. Siihen ukko Clouis
ei osannut antaa muuta selitystä kuin tämän: hän oli armeijassa
ollessaan tottunut tällä samalla pyssyllä ampumaan joka kuulalla
miehen kuoliaaksi. Hän oli sittemmin huomannut, että jos hän kuulalla
saattoi tappaa miehen, paljoa helpommin voi haulilla tappaa jäniksen
tai kaniinin.
Ja niille, jotka nauroivat kuullessaan hänen näin puhuvan, ukko
Clouis sanoi:
"Miksi te laukaisette, ellette ole varma osumisesta?"
"Mutta", kysyttiin häneltä, "miksi Orleansin herttuan isä, joka ei
suinkaan ollut saita, ei antanut teille lupaa ampua useammin kuin
kerran päivässä?"
"Siksi, että se olisi ollut liikaa, ja hän tunsi minut varsin hyvin."
Kummallisen ukon seura ja hänen merkillinen oppinsa tuottivat
vuosittain tälle vanhalle erakolle kymmenkunnan louisdoria.
Kun hän ansaitsi saman verran jäniksennahoilla ja itse keksimällään
juhlalla ja kun hän tarvitsi parin sääryksiä, oikeammin sanoen
yhden sääryksen, joka viides vuosi, ja takin joka kymmenes, ei ukko
Clouis suinkaan ollut huonossa asemassa. Tiesipä huhu kertoa, että
hänellä oli aarre kätkettynä ja että perijä saisi jokseenkin kauniin
rahamäärän.
Tätä merkillistä olentoa tapaamaan meni Pitou keskellä yötä, kun
hänessä oli herännyt ajatus, miten hän pääsisi hirveästä ahdingostaan.
Mutta ukko Clouisin löytämiseen tarvittiin oveluutta. Clouis oli
samanlainen kuin Neptunuksen karjan paimen: häntä ei ensi hetkellä
tavannut. Hän erotti varsin hyvin häiritsevän tungettelijan
hyödyllisestä huvittelijasta, ja koska hän kohteli jälkimäisiäkin
kohtalaisen halveksivasti, arvaa kyllä, kuinka kiukkuisesti hän
torjui luotaan edelliseen luokkaan kuuluvat. Hän nukkui oivallisella,
hyvätuoksuisella kanervavuoteellaan, jonka hän valmisti syyskuussa ja
jota ei tarvinnut uusia ennenkuin vasta seuraavassa syyskuussa.
Kello oli yhdentoista tienoissa; ilma oli kirkas ja raikas.
Tullessaan ukko Clouisin asunnolle täytyi kulkea niin sakean
tammimetsän kautta ja niin tiheän orjantappurapensaikon läpi, että
erakko aina kuuli tulokkaan saapumisen.
Pitou sai neljä kertaa kovemman kahinan aikaan kuin tavallinen
ihminen. Ukko Clouis kohotti päätänsä ja katsoi, sillä hän ei
nukkunut.
Ukko Clouis oli tänään kiukkuisella tuulella. Hänelle oli
tapahtunut kamala onnettomuus, jonka vuoksi hän oli tyly kaikkein
herttaisimmillekin ihmisille.
Onnettomuus oli todellakin kamala. Pyssy, jolla hän viisi vuotta oli
ampunut kuulia ja kolmekymmentäviisi vuotta haulia, oli haljennut
hänen ampuessaan kaniinia. Se oli ensimmäinen, johon hän ei osunut
kolmenakymmenenäviitenä vuotena.
Mutta kaniinin pelastuminen ei ollut pahin kiusa ukko Clouisille.
Räjähdyksessä oli kaksi vasemman käden sormea vikaantunut. Hän oli
kyllä parantanut sormensa pureskelluilla yrteillä ja lehdillä, mutta
ei ollut osannut korjata pyssyään.
Ostaakseen uuden täytyisi kuluttaa raha-aarretta, ja vaikka
hän sieltä ottaisikin paljon ostaakseen uuden, vaikka kaksikin
louisdoria, niin kuka takaisi, että hän sillä osaisi joka kerta,
niinkuin tällä nyt haljenneella?
Niinkuin näemme, Pitou saapui pahaan aikaan.
Kun Pitou tarttui ovenripaan, murahti Clouis niin pahasti, että
Haramontin kansalliskaartin päällikkö peräytyi.
Olisikohan susi vai poikiva metsäsika asettunut ukko Clouisin majaan?
Pitou, joka oli lukenut sadun Punahilkasta, epäröi.
"Hoi, ukko Clouis!" huusi hän.
"Mitä!" murahti ihmisvihaaja.
Pitou rauhoittui: hän oli tuntenut erakon äänen.
"Hyvä, olette siis kotona", sanoi hän.
Sitten hän astui askeleen eteenpäin ja kumarsi majan asukkaalle.
"Päivää, ukko Clouis", sanoi hän kohteliaasti.
"Kuka siellä?" kysyi haavoittunut.
"Minä."
"Kuka minä?"
"Minä, Pitou."
"Kuka Pitou?"
"Minä, Ange Pitou Haramontista. Kyllä te minut tunnette."
"Häh? Mitä se minuun kuuluu, vaikka olettekin Ange Pitou
Haramontista?"
"Oho!" sanoi Pitou, "ukko Clouis ei näykään olevan hyvällä tuulella.
Taisin herättää unesta sopimattomaan aikaan", lisäsi Pitou
leikillisesti.
"Todellakin sopimattomaan aikaan, siinä olette oikeassa."
"Mitä minä siis teen?"
"Mitäkö teette? Menette tiehenne."
"Enkö saa ensin vähän puhella?"
"Mistä puhella?"
"Eräästä palveluksesta, jota pyydän teiltä."
"Minä en tee ilmaiseksi palveluksia."
"Minä maksan niistä."
"Se voi olla mahdollista. Mutta minä en enää voi tehdä palveluksia."
"Miksi ette?"
"Minä en ammu enää."
"Ettekö ammu enää? Te, joka osasitte joka laukauksella? Eihän se ole
mahdollista, ukko Clouis!"
"Menkää tiehenne, sanon minä."
"Hyvä ukko Clouis!"
"Te häiritsette minua."
"Kuunnelkaahan minua, ettekä kadu sitä."
"Pois siis turhat sanat... Mitä tahdotte?"
"Olettehan entinen sotilas?"
"Entä sitten?"
"Entäkö sitten? Ukko Clouis, minä tahtoisin..."
"Puhukaa suunne puhtaaksi, narri!"
"Minä tahtoisin teiltä saada opetusta aseharjoituksissa."
"Oletteko patahassu?"
"En, päinvastoin, pääni on ihan kunnossa. Opettakaa minulle
aseharjoitukset: kyllä sovimme maksusta."
"Vai niin! Tuo elukka on ihan varmasti hullu", sanoi vanha sotilas
kohottautuen kuivilta lehdiltä.
"Ukko Clouis, opetatteko vai ettekö minulle, miten sotatemput
tehdään? Minä lupaan maksaa mitä tahansa pyydättekään."
Vanhus nousi toiselle polvelleen ja loi Pitouhun terävän katseen.
"Mitä tahansa pyydän?" sanoi hän.
"Niin."
"Mitä minä pyydän, on pyssy."
"Sehän sopii mainiosti, minulla on niitä kolmekymmentäkolme."
"Onko sinulla kolmekymmentäkolme pyssyä?"
"On, ja neljäsneljättä, jonka varasin itseäni varten, sopii teille
erinomaisesti. Se on kaunis kersantin kivääri, ja sen tukissa on
kultaiset kuninkaan kirjaimet."
"Ja millä tavalla olet sen pyssyn saanut? Ethän vain ole sitä
varastanut?"
Pitou kertoi kaikki suoraan, rehellisesti ja eloisasti.
"Hyvä on!" sanoi vanha metsänvartija. "Kyllä minä opetan sinulle
asetemput, mutta sormeni ovat kipeät."
Ja hän kertoi vuorostaan Pitoulle, mitä hänelle oli tapahtunut.
"Älkää enää surko pyssyänne, sillä te saatte uuden sen sijaan",
sanoi Pitou. "Mitä tulee sormiinne... no, niitä minulla ei ole
kolmeakymmentäneljää."
"Vähät niistä! Pääasia on, että lupaat tuoda minulle huomenna pyssyn.
Tule!"
Ja hän nousi heti.
Kuu loi kirkkaita säteitään aukealle paikalle, joka oli majan
edustalla. Pitou ja ukko Clouis astuivat tälle aukealle paikalle.
Jos joku olisi nähnyt näiden kahden mustan varjon tekevän liikkeitä,
olisi hän vannaan tuntenut salaperäistä kauhua.
Ukko Clouis tarttui pyssynsä tynkään ja näytti sitä huoaten Pitoulle.
Ensiksi hän näytti, miten on seisottava sotilaallisessa asennossa.
Omituista oli nähdä, miten tämän kookkaan vanhuksen vartalo äkkiä
oikeni. Hänhän oli tottunut aina kulkemaan kumarassa pensaikossa,
mutta nyt sotilaallisten muistojen ja sotaharjoitusten elvyttämänä
hän ravisti valkohapsista päätään leveillä ja vahvoilla hartioillaan.
"Katso tarkoin", sanoi hän Pitoulle, "katso tarkoin! Katsomalla
oppii. Kun olet tarkasti nähnyt kuinka minä teen, koeta sitten, ja
minä katselen sinua vuorostani."
Pitou koetteli.
"Polvet yhteen, olkapäät taakse, pää vapaana. Seiso tanakasti, hitto
vie! Seiso tanakasti: onhan sinulla kyllin leveät jalat!"
Pitou totteli parhaansa mukaan.
"Hyvä on", sanoi vanhus; "sinä näytät jokseenkin ryhdikkäältä."
Pitou oli kovasti mielissään ryhdikkyydestään. Näin paljoa hän ei
ollut odottanut.
Jos hän näytti ryhdikkäältä tunnin ajan kestäneen harjoituksen
jälkeen, niin miltähän hän näyttäisikään kuukauden päästä! Vähintäin
majesteetilliselta. Hän tahtoikin sen vuoksi jatkaa.
Mutta jo riitti täksi kertaa. Ukko Clouis ei tahtonut opettaa
liikoja, ennenkuin oli saanut pyssynsä.
"Ei", sanoi hän, "jo riittää täksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla
riittää varsin hyvin tämän opettaminen. Sitä he eivät kuitenkaan opi
neljässä päivässäkään. Ja sillä välin ennätät käydä täällä kaksi
kertaa."
"Neljä kertaa!" huudahti Pitou.
"Ahaa!" sanoi ukko Clouis kylmäkiskoisesti, "sinulla näyttää olevan
sekä innostusta että hyvät sääret. Samapa se, neljä kertaa siis,
tule neljä kertaa. Mutta minä huomautan sinulle, että nyt on kuun
viimeinen neljännes ja että huomenna ei enää näe oikein selvästi."
"Silloin harjoitamme tuvassa", sanoi Pitou.
"Sinä tuot siis kynttilöitä."
"Koko naulan, vaikka kaksi."
"Hyvä. Ja pyssyni?"
"Sen saatte huomenna."
"Tuon varmasti. Katsokaamme, muistatko mitä opetin?"
Pitou teki parastaan saadakseen kuulla kiitosta. Iloissaan hän olisi
luvannut ukko Clouisille vaikka kanuunan.
Tämän toisen harjoituksen jälkeen, kun kello jo oli noin yksi
aamulla, hän jätti opettajalleen hyvästi ja palasi kylläkin
hitaammin, mutta yhä vielä joustavasti Haramontiin, missä kaikki,
sekä kansalliskaartilaiset että tavalliset paimenet, nukkuivat sikeää
unta.
Pitou näki unessa komeiltavansa monen tuhannen miehen suuruista
armeijaa ja oli opettavinaan Josafatin laaksoon asti yhteen riviin
asetettua ihmiskuntaa astumaan tahdissa ja nostamaan kiväärin olalle.
Seuraavana päivänä hän opetti tai oikeammin kertasi saamansa
opetuksen sotilailleen niin varmana ja häikäilemättömänä, että hänen
suosionsa nousi ihan äärettömiin.
Oi kansansuosio, sinä saavuttamaton tuulenpuuska!
Pitou herätti yleistä ihastusta; miehet, lapset ja vanhukset
jumaloivat häntä. Naisetkin pysyivät vakavina, kun hän heidän
läsnäollessaan jyrisevällä äänellä huusi riviin asettuneille
kolmellekymmenelle sotilaalleen:
"Perhana vieköön! Eihän teillä ole ryhtiä. Katsokaa minua!"
Ja hän oli ryhdikäs.