Olemme nähneet, miten Pitou putosi toiveittensa kukkuloilta.
Putous oli syvä. Taivaan tulen iskemä saatanakaan ei voinut
pudotessaan syöksyä korkeammalta. Ja saatanasta oli pudottuaan
sattunut tulemaan kuningas, mutta Pitousta oli apotti Fortierin
kukistamana tullut vain jälleen Pitou.
Millä tavalla hän nyt saattoi esiintyä valitsijoittensa edessä?
Kuinka hän nyt, osoitettuaan heille ajattelematonta luottamusta,
uskaltaisi sanoa, että heidän päällikkönsä oli vain kerskuri,
komeilija, joka kypärä päässä ja miekka kupeella salli vanhan apotin
tanssittaa ruoskaansa hänen selässään.
Hän oli kerskaillut onnistuvansa toimessaan apotti Fortierin luona ja
sitten epäonnistunut: mikä virhe!
Pitou istuutui lähimmän ojan reunalle, nojasi päänsä käsiin ja
mietti. Hän oli uskonut hellyttävänsä apotti Fortierin puhumalla
latinaa. Hän oli lapsellisen hyväntahtoisessa itserakkaudessaan
kuvitellut houkuttelevansa vanhan Kerberoksen puolelleen kauniiden
puheenparsien hunajalla, ja sitten tämä hunaja olikin ollut katkeraa,
ja Kerberos oli purrut häntä käteen makeisia maistamattakaan. Täten
olivat kaikki hänen suunnitelmansa menneet myttyyn.
Apotti Fortier oli siis tavattoman itserakas. Pitou ei ollut
ottanut tätä itserakkautta laisinkaan lukuun. Apotti Fortieria oli
Pitoun tietävyys ärsyttänyt paljoa pahemmin kuin vaatimus saada ne
kolmekymmentä pyssyä hänen asevarastostaan. Hyväntahtoiset nuoret
miehet, silloin kun he ovat hyviä, tekevät aina tämän virheen --
uskovat, että toiset ovat täydellisiä.
Apotti Fortier oli siis hurja kuningasmielinen ja erittäinkin ylpeä
kielimies. Pitou katui katkerasti, että oli herättänyt hänessä
kaksinkertaisen suuttumuksen. Se oli todellakin hänen vikansa, ja hän
katui sitä liian myöhään, niinkuin ihminen aina tekee.
Oli siis keksittävä, mitä olisi pitänyt tehdä.
Hänen olisi pitänyt käyttää kaunopuheisuuttaan kuningasmielisyyden
ylistämiseksi ja ennen kaikkea jättää sikseen kieliviisautensa.
Hänen olisi pitänyt vakuuttaa, että Haramontin kansalliskaarti oli
vastavallankumouksellinen, ja luvata, että tämä armeija aikoi auttaa
kuningasta.
Ennen kaikkea hänen ei olisi sopinut osoitella, että apotti oli
arvostellut hänen koulunkäyntinsä tuloksia liian vähäisiksi.
Epäilemättä apotti olisi silloin avannut aarreaittansa ja
asevarastonsa, hankkiakseen kuninkaalle voimakkaan sotajoukon ja
sankarillisen päällikön avustuksen.
Tämä valheellisuus on valtioviisautta. Pitou kertasi päässään kaikki
entisajan valtiolliset kertomukset.
Hän muisti Makedonian Filippoksen, joka vannoi suuren määrän vääriä
valoja ja jota sanotaan suureksi mieheksi.
Brutus teeskenteli mielipuolta pettääkseen vihollisensa, ja häntä
sanotaan suureksi mieheksi.
Themistokles petti kansalaisiaan koko elämänsä ajan palvellakseen
heitä, ja häntäkin sanotaan suureksi mieheksi.
Sitävastoin hän muisti Aristideen, joka ei koskaan suvainnut vääriä
keinoja, ja jota myöskin sanotaan suureksi mieheksi.
Tämä viimeinen seikka sai hänet pahaan pulaan. Mutta hän huomasi
tarkemmin asiaa harkittuaan, että Aristides eli onnekseen sellaisena
aikana, jolloin persialaiset olivat niin typeriä, että heidät saattoi
voittaa sanassaan pysymiselläkin.
Sitten hän vielä muisti, että Aristides loppujen, lopuksi ajettiin
maanpakoon. Ja tätä maanpakoa muistellessa, niin epäoikeutettu
kuin se olikin, painui vaaka Makedonian Filippoksen, Brutuksen ja
Themistokleen puolelle.
Siirtyessään nykyaikaisiin esimerkkeihin, tuumi Pitou, mitä Gilbert,
Bailly, Lameth, Barnave, tai Mirabeau olisi tehnyt, jos olisi ollut
Pitou ja Ludvig XVI olisi ollut apotti Fortier? Kuinka olisi pitänyt
menetellä, että olisi saanut kuninkaan antamaan aseet kolmelle- tai
viidellesadalle tuhannelle kansalliskaartilaiselle?
Juuri päinvastoin kuin Pitou oli tehnyt.
Ludvig XVI:lle olisi pitänyt vakuuttaa, että ranskalaiset eivät
tahtoneetkaan mitään mieluummin kuin pelastaa ja säilyttää itselleen
Ranskan isän, ja jotta ranskalaiset voisivat täydellä tarmolla näin
tehdä, tarvitsivat he kolme- tai viisisataa tuhatta pyssyä. Ja
epäilemättä Mirabeau olisi onnistunut.
Pitou muisti myös vanhan sananlaskun: "Jos tahdot lemmolta jotakin,
sano häntä herraksi."
Hän tuli tästä kaikesta siihen lopputulokseen, että hän, Ange Pitou,
oli ollut vain nelijalkainen elukka, ja jotta hän kunnialla olisi
voinut palata valitsijoittensa luo, olisi hänen pitänyt toimia juuri
päinvastoin kuin hän oli tehnyt.
Kaivellen tätä uutta malmisuonta Pitou päätti joko viekkaudella tai
väkivallalla hankkia itselleen aseet, jotka oli luvannut toimittaa
suostuttelun avulla.
Yksi keino tuli ensin hänen mieleensä, nimittäin viekkaus. Voisihan
salaa tunkeutua apotin asevarastoon ja sieltä siepata aseet,
jotka toverien avulla vietäisiin pois. Mutta se oli varkautta
eikä kaikunut hyvältä rehellisen Pitoun korvissa. Mitä taas tulee
tavaroiden viemiseen, oli Ranskassa epäilemättä vielä hyvin paljon
entisiin lakeihin tottuneita ihmisiä, jotka olisivat sitä sanoneet
ryöväykseksi tai aseelliseksi varkaudeksi.
Kaikki nämä mietteet saivat Pitoun hylkäämään molemmat mainitsemamme
keinot.
Muuten tämä asia koski Pitoun itserakkautta, ja jotta tämä ominaisuus
pelastuisi pelistä, ei Pitou saanut käyttää kenenkään apua hyväkseen.
Hän alkoi etsiä keinoa, hiukan, itsekin ihaillen sitä uutta suuntaa,
johon hänen mietteensä ja henkensä alkoivat kääntyä.
Viimein hän huudahti kuten Arkimedes: _Eureka!_ mikä merkitsee: _Olen
löytänyt!_
Ja tässä se keino, jonka Pitou omin päin löysi varastoistaan.
Lafayette oli Ranskan kansalliskaartien ylipäällikkö. Haramont oli
Ranskassa. Haramontissa oli kansalliskaarti. Siis Lafayette oli
Haramontinkin kaartin ylikomentaja.
Lafayette ei siis voinut suvaita, että Haramontin kaartilta puuttui
aseet, koska kaikkialla muualla oli saatu aseet tai aiottiin niitä
miehille hankkia.
Päästäkseen Lafayetten luo oli olemassa -- Gilbert. Päästäkseen
Gilbertin luo -- Billot.
Pitou kirjoitti siis kirjeen Billotille. Koska Billot ei osannut
lukea, lukisi Gilbert kirjeen hänelle, ja tällä tavalla olisi
luonnollisesti päästy toiseen välittäjään.
Tehtyään tämän päätöksen Pitou odotti yötä, palasi salaperäisesti
Haramontiin ja tarttui kynään.
Vaikka hän olikin tullut varovasti, niin Claude Tellier ja Désiré
Maniquet olivat hänet huomanneet.
He poistuivat hiljaa, salaperäisesti, sormi suullaan, katse
kirjeeseen kiinnitettynä.
Pitou ui keskellä käytännöllisen politiikan virtaa.
Tällainen oli kirje, joka valkeaan paperineliöön suljettuna oli
tehnyt syvän vaikutuksen Claudeen ja Désiréehen.
'Rakas ja kunnioitettava herra Billot!
Vallankumouksen asia voittaa seudullamme joka päivä yhä enemmän
alaa. Aristrokraatit menettävät aluetta, isänmaanystävät etenevät.
Haramontin kunta liittyy kansalliskaartiin toimivana
joukko-osastona. Mutta sillä ei ole aseita.
Eräällä keinolla ne voitaisiin hankkia. Muutamilla yksityisillä
on hallussaan joukko sota-aseita, jotka voisivat säästää yleisiä
varoja, jos ne joutuisivat kansan haltuun.
Pyytäkäähän kenraali Lafayettea määräämään, että nämä laittomat
asevarastot luovutetaan kuntien haltuun, suhteellisesti
aseistettavien miesten lukumäärään, ja minä lupaan omasta
puolestani toimittaa kolmekymmentä pyssyä Haramontin asevarastoon.
Tämä on ainoa keino, millä voidaan estää aristokraattien ja
kansan vihollisten vehkeitä vastavallankumouksen hyväksi.