SAAMME NÄHDÄ APOTTI FORTIERIN EDUSTAVAN KUNINGASVALTAISTA JA PITOUN
VALLANKUMOUKSELLISTA PERIAATETTA
Tänä yönä Pitou ajatteli niin paljon osakseen tullutta kunniaa, että
hän unohti käydä kokemassa pyydyksiään.
Seuraavana päivänä hän otti kypäränsä ja miekkansa ja lähti
Villers-Cotteretsiin.
Kello oli kuusi aamulla, kun Pitou saapui linnan torille ja varovasti
koputti apotti Fortierin puutarhaan johtavalle pienelle portille.
Pitou oli koputtanut kylliksi kovaa, rauhoittaakseen omantuntonsa,
mutta kuitenkin niin hiljaa, ettei sitä talossa kuultaisi. Hän toivoi
tällä tavalla voittavansa neljännestunnin aikaa, jotta ennättäisi
sillä välin koristaa muutamilla kaunopuheisuuden kukkasilla sitä
puhetta, jonka hän aikoi pitää apotti Fortierille.
Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun portti aukeni, vaikka hän oli
kolkuttanut hiljaa. Mutta se haihtui, kun hän tunsi avaajan Sébastien
Gilbertiksi.
Poika käveli puutarhassa tutkien aamulla varhain läksyään tai ollen
sitä tutkivinaan, sillä kirja roikkui hänen kädessään ja pojan
ajatukset harhailivat sinne tänne kaikkea sitä kohden, mitä hän
rakasti maailmassa.
Sébastien huudahti ilosta nähdessään Pitoun. He syleilivät toisiaan.
Pojan ensimmäinen kysymys oli:
"Tiedätkö uutisia Pariisista?"
"En, tiedätkö sinä?" kysyi Pitou.
"Kyllä. Isä kirjoitti minulle herttaisen kirjeen."
"Ahaa!" sanoi Pitou.
"Ja siinä on lause sinuakin varten", jatkoi poika.
Hän otti kirjeen poveltaan ja ojensi sen Pitoulle. Jälkikirjoitus
kuului näin:
'Billot pyytää Pitouta olemaan häiritsemättä tai ikävystyttämättä
maatilan asukkaita.'
"Tämä pyyntö oli todella tarpeeton", huokasi Pitou. "Minä en voi enää
talossa häiritä enkä huvittaa ketään."
Sitten hän lisäsi hiljaa, huoaten vielä syvempään:
"Näin olisi pitänyt kirjoittaa herra Isidorille."
Mutta pian hän tuli ennalleen, ojensi kirjeen Sébastienille ja sanoi:
"Missä apotti on?"
Poika kuulosteli, ja vaikka koko pihamaa ja osa puutarhaa erotti
hänet portaista, jotka narisivat apotin astuessa niitä alas, sanoi
hän:
"Tuolla hän juuri tulee portaita alas."
Pitou meni puutarhasta pihaan, mutta vasta silloin hän kuuli apotin
raskaan astunnan. Arvokas opettaja tuli portaita alas lukien
sanomalehteään. Uskollinen pamppu riippui hänen vyöllään kuin miekka
kapteenin kupeella.
Nenä sanomalehdessä kiinni, sillä hän muisti portaitten lukumäärän ja
vanhan talonsa jokaisen kulmauksen ja kolon, hän saapui Ange Pitoun
eteen, joka asettui kaikkein mahtavimpaan asentoon valtiollisen
vastustajansa eteen.
Ja nyt tilanteesta muutamia sanoja, jotka olisivat pitkittäneet
kertomusta muualla, mutta ovat tässä paikallaan. Ne selittävät, miksi
apotti Fortierilla oli useita kymmeniä pyssyjä luonaan, joita Pitou
ja molemmat hänen toverinsa Claude ja Désiré halusivat.
Apotti Fortier, joka oli entinen linnan kirkkoherra, niinkuin meillä
on ollut tilaisuus kerran aikaisemminkin mainita, oli ajan mittaan ja
kärsivällisesti odotellen, kuten kirkonmiehet voivat odottaa, tullut
linnan tavaroiden ainoaksi hoitajaksi.
Paitsi kirkkoesineitä, kirjastoa, huonekaluja, hän oli myös saanut
hoitoonsa Orleansin herttuan, Ludvig-Filipin, sen Ludvig-Filipin
isän, joka sittemmin sai nimekseen Egalité (yhdenvertaisuus),
kaikki vanhat metsästysvälineet. Muutamat näistä olivat Ludvig
XIII:n ja Henrik III:n ajoilta. Kaikki nämä esineet hän oli
taiteellisesti järjestänyt erääseen linnan galleriaan, joka tätä
tarkoitusta varten oli hänelle luovutettu. Ja jotta kaikki näyttäisi
erikoisemmalta, oli hän näiden ympärille koonnut pyöreitä kilpiä,
piikkinuijia, tikareita, pitkiä puukkoja ja pyhän liigan aikuisia,
norsunluukoristeilla varustettuja musketteja.
Tämän gallerian ovea puolustamassa oli kaksi hopeapronssista
kanuunaa, jotka Ludvig XIV oli lahjoittanut sedälleen. Lisäksi siellä
oli noin viisikymmentä muskettia, jotka Ludvig Filip oli tuonut
voittosaaliina Ouessantin taistelusta. Hän antoi ne valtuustolle.
Valtuusto taas, niinkuin olemme kertoneet, antoi asunnon ilmaiseksi
apotti Fortierille ja vuorostaan sijoitti nämä musketit muun paremman
säilytyspaikan puutteessa erääseen koulun huoneista.
Tätä aarretta vartioi Fortier-niminen lohikäärme, ja sitä uhkasi Ange
Pitou-niminen Jason.
Linnan pieni asevarasto oli siksi kuuluisa seudulla, että teki kyllä
mieli anastaa se kustannuksitta. Mutta olemmehan sanoneet, että
apotti Fortier oli valpas lohikäärme, eikä hän ollut halukas helposti
luovuttamaan millekään Jasonille Hesperidien kultaisia omenoita.
Näiden selityksien jälkeen palatkaamme Pitouhun.
Hän kumarsi hyvin kohteliaasti apotti Fortierille liittäen
tervehdykseensä pienen rykäisyn, sellaisen, jolla koetetaan herättää
hajamielisten tai muihin töihin vaipuneiden huomiota.
Apotti Fortier kohotti nenänsä sanomalehden ylitse.
"Kas, sehän on Pitou", sanoi hän.
"Palvelukseksenne, jos vain jotenkin voin, herra apotti", lausui
Pitou kohteliaasti.
Apotti käänsi sanomalehtensä kokoon, oikeammin sanoen painoi sen
kiinni kuin salkun, sillä tähän aikaan eivät sanomalehdet vielä
olleet muuta kuin pieniä kirjasia. Sanomalehden suljettuaan hän pisti
sen vyöhönsä pampun vastaiselle puolelle.
"Kiitos vain, mutta pahaksi onneksi sinä et pysty siihen millään
tavalla", sanoi apotti naljaillen.
"Mutta, herra apotti!"
"Kuuletko, herra teeskentelijä?"
"Mutta, herra apotti!"
"Kuuletko, herra vallankumouksellinen?"
"Tämäpä vasta on jotakin. Tehän yllytätte itsenne vihaan minua
kohtaan, jo ennen kuin olen puhunutkaan mitään. Tämä on huono alku,
herra apotti."
Sébastien katosi, sillä hän tiesi, mitä apotti viimeisinä päivinä
oli lausunut Pitousta jokaiselle ihmiselle, ja oli mieluummin
sekaantumatta riitaan, jonka ehdottomasti täytyi kohta puhjeta hänen
ystävänsä ja opettajansa välillä. Pitou katseli hieman surumielisesti
Sébastienin katoamista. Eihän Sébastien ollut erikoisen voimakas
liittolainen, mutta hän kuului kuitenkin samaan valtiolliseen ryhmään.
Kun poika siis katosi oviaukosta, huokasi hän syvään ja kääntyi
apotin puoleen sanoen:
"Sanokaahan, herra apotti, miksi nimitätte minua
vallankumoukselliseksi? Olenko minä ehkä syypää vallankumoukseen?"
"Sinä olet elänyt sen toimeenpanijoiden seurassa."
"Herra apotti", sanoi Pitou hyvin arvokkaasti, "jokaisella on
ajatuksen vapaus."
"Vai on?"
"_Est penes hominem arbitrium et ratio_."
"Vai osaat sinä latinaakin, jolppi?"
"Te, herra apotti, vaivauduitte sitä minulle opettamaan."
"Niin kai, mutta olenko neuvonut sinua tuolla tavalla rääkkäämään
roomalaisten kieltä? Sanoppa muuten, mistä johtuu, ettet koskaan
koulussa ollessasi puhunut tuolla tavalla?"
"Siksi, että koulussa ollessani te, herra apotti, nujersitte minut;
siksi, että te itsevaltiudessanne sekoititte ajatuksissani ja
muistissani kaikki, mikä nyt vapaudessa on päässyt esiin. Niin,
vapaudessa, kuuletteko", sanoi Pitou kohottaen päätään, "vapaudessa!"
"Senkin heittiö!"
"Herra apotti", sanoi Pitou ja hänen huomautuksensa ei ollut ihan
vailla uhkaa, "herra apotti, älkää solvaisko minua. _Contumelia non
argumentum_, sanoo muuan puhuja; solvaus ei ole mikään todistus."
"Näyttää siltä", sanoi apotti kiukuissaan, "että tuo narri uskoo
olevan tarpeellista kääntää minulle latinaansa."
"Se ei ole minun latinaani, herra apotti, vaan Ciceron latinaa, joka
varmastikin olisi huomannut teidän tekevän hänen kuultensa yhtä
paljon virheitä, kuin minä teen teidän kuullenne."
"Ethän toki otaksu", sanoi apotti Fortier, joka tunsi jäävänsä hiukan
alakynteen, "ethän toki otaksu minun tässä rupeavan väittelemään
sinun kanssasi?"
"Miksi ette, jos väittelystä syntyy valkeus: _Abstrusum versis
silicum_. Tehän kohtelette minua kuin typerää olentoa ja unohdatte,
että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia."
Apotti ärtyi uudelleen.
"Minä en koskaan salli tuollaisia solvauksia lausuttavan kuulteni",
sanoi hän. "Sinäkö olisit miehen vertainen, jota Jumala ja työ ovat
kehittäneet kuusikymmentä vuotta! Ei koskaan, ei koskaan!"
"Kysykäähän Lafayettelta, joka on julistanut ihmisen oikeudet."
"Niin, vetoa vielä häneen, kuninkaan uskottomaan alamaiseen, kaikkien
epäjärjestyksen soihtuun, petturiin!"
"Mitä!" huudahti Pitou kiivastuen, "Lafayetteko olisi kuninkaan
uskoton alamainen, Lafayette epäjärjestyksen soihtu, Lafayette
petturi! Mutta tehän solvaisette, herra apotti! Oletteko elänyt
nämä kolme kuukautta laatikossa? Ettekö tiedä, että tämä kuninkaan
uskoton alamainen on ainoa, joka palvelee kuningasta? Että tämä
epäjärjestyksen soihtu on yleisen rauhan takeena? Että tämä petturi
on parhain ranskalainen?"
"Minä en koskaan olisi uskonut", lausui apotti, "että kuninkaan
arvovalta voisi vaipua näin alas, että tuon kaltainen heittiö" --
ja hän osoitti Pitouta -- "vetoaa Lafayetteen samoin kuin ennen
vedottiin Aristoteleesen tai Phokioniin!"
"Saatte kiittää onneanne, herra apotti", sanoi Pitou
ajattelemattomuudessaan, "ettei kansa nyt kuule teitä."
"Ahaa", huudahti apotti riemuiten, "sinä paljastat viimeinkin itsesi!
Sinä uhkailet! Kansa! Niin, kansa, se, joka raukkamaisesti on
tappanut kuninkaan upseereita, joka on penkonut uhriensa sisälmyksiä!
Niin, Lafayetten kansa, Baillyn kansa, Pitoun kansa! No, miksi et
heti anna minua ilmi Villers-Cotteretsin vallankumouksellisille?
Miksi et laahaa minua pitkin Pleuxia? Miksi et kääri hihojasi
iskeäksesi minuun nyrkilläsi? Pitou, _macte animo_, Pitou! _Sursum,
sursum_, Pitou! Missä on köytesi? Missä on hirsipuusi? Tässä on
pyöveli: _Macte animo, generose Pitoue_!"
"Sitä en sano", huudahti Pitou kauhistuen suuntaa, johon keskustelu
meni.
"Vai tarjoat sinä minulle onnettoman Foulonin ja säälittävän
Berthierin kohtaloa!"
"En suinkaan, herra apotti."
"Sinulla on jo silmukka valmiina, sinä verenhimoinen pyöveli. Sinä
kai kaupungintalon torilla nousit lyhtytolpan poikkipuulle ja
hirveillä hämmähäkinkäsivarsillasi vedit uhrit hirteen."
Pitou karjaisi suuttumuksesta ja inhosta.
"Niin, sinä se olet, ja minä tunnen sinut", jatkoi apotti,
haltioissaan muistuttaen Jobia; "kyllä minä sinut tunnen, Catilina!
Se sinä olet!"
"Kuulkaahan", sanoi Pitou, "huomaatteko lausuvanne minulle julkeita
syytöksiä, herra apotti! Huomaatteko, että kaiken lopuksi solvaisette
minua!"
"Entä sitten?"
"Tiedättekö, että jos tätä jatkuu, teen valituksen
kansalliskokoukselle! Niin juuri!"
Apotti alkoi ivallisesti nauraa.
"Valittakaa vain", sanoi hän.
"Ja että hyviä kansalaisia solvaisevat huonot kansalaiset saavat
rangaistuksensa."
"Pääsevät lyhtytolppaan!"
"Te olette huono kansalainen."
"Hirteen, hirteen!"
Sitten hän äkkiä sai uuden ajatuksen ja lausui suuren inhon
valtaamana:
"Nyt tiedän. Ahaa, kypäripäinen, se on hän!"
"Mikä minun kypärääni vaivaa?" kysyi Pitou.
"Miehellä, joka kiskaisi Berthierin höyryvän sydämen, hirviöllä, joka
vei sen ihan lämpöisenä valitsijoiden pöydälle, oli päässään kypärä.
Se kypäräpää olet sinä, Pitou. Se hirviö olet sinä. Pakene, pakene,
pakene!"
Ja jokaisella huudahduksella apotti astui askeleen eteenpäin, ja
Pitou väistyi askeleen.
Tiedämmehän, että Pitou oli syytön tähän rikokseen. Poikaparka heitti
päästään kypärän, joka kuparilla päällystetystä nahasta tehtynä
putosi kumahtaen maahan.
"Sinä tunnustat siis sen, onneton!" huusi apotti.
"Kuulkaahan nyt", sanoi Pitou, joka joutui epätoivoon kuullessaan
sellaisen syytöksen, "te liioittelette, herra apotti."
"Liioittelen, että siis muka et olekaan muuta kuin vähän hirttänyt,
et muuta kuin vähän halkonut ihmisiä; sinä heikko lapsi!"
"Herra apotti", sanoi Pitou, "tiedättehän varsin hyvin, etten minä
ole sitä tehnyt, vaan Pitt."
"Mikä Pitt?"
"Pitt toinen, Pitt ensimmäisen poika, lordi Chatham, joka on
jakanut rahaa sanoen: Tuhlatkaa, älkääkä tilittäkö. Jos osaisitte
englanninkieltä, sanoisin sen englanninkielellä, mutta te ette osaa
englanninkieltä."
"Osaatko sinä siis?"
"Herra Gilbert opetti minulle."
"Kolmessa viikossako? Kurja kerskailija!"
Pitou huomasi menneensä väärään suuntaan.
"Kuulkaahan, herra apotti", sanoi hän, "en väitä enää mitään teitä
vastaan; teillä on omat ajatuksenne."
"Todellako?"
"Onhan se totta."
"Tunnustat sen siis. Herra Pitou sallii minun pitää omat ajatukseni.
Kiitos, herra Pitou."
"Kas niin, nyt te taas suututte. Jos tällä tavalla jatkatte, en pääse
ilmoittamaan, minkä vuoksi olen tullut tänne."
"Sinä onneton! Sinä tulit siis tänne jossakin tarkoituksessa? Olit
ehkä edustamassa toisia?"
Ja apotti alkoi nauraa ivallisesti.
"Herra apotti", sanoi Pitou, apotin sanojen johtamana keskustelussa
sille tolalle, minne jo alusta oli pyrkinyt, "tiedättehän, kuinka
paljon aina olen kunnioittanut teidän luonnettanne."
"Ahaa, puhukaamme siitä."
"Ja ihaillut teidän tietojanne", lisäsi Pitou.
"Käärme!" sanoi apotti.
"Minäkö?" lausui Pitou. "Enhän suinkaan!"
"Mitä asiaa sinulla on minulle? Ettäkö otan sinut jälleen kouluun?
En, en, minä en tahdo pilata oppilaitani, en, sillä sinussa olisi
aina vahingollista myrkkyä. Sinä myrkyttäisit nuoret taimeni:
_Infecit pabula tabo_."
"Mutta, herra apotti!"
"Ei, älä pyydä sitä, jos ehdottomasti tahdot ruokaa, sillä otaksun
Pariisin julmien hirttäjien syövän kunnon ihmisten lavalla. Ja miten
he syövät, oi taivas! Jos tahdot, että heitän sinulle osuutesi
veristä lihaa, niin saat sen. Mutta portilla, luukun kautta, niinkuin
muinaisessa Roomassa annettiin klienteille."
"Herra apotti", sanoi Pitou oikaisten vartalonsa, "minä en vaadi
teiltä ruokaa. Minä ansaitsen kyllä ravintoni enkä tahdo olla
kenenkään taakkana."
"Vai niin!" sanoi apotti hämmästyen.
"Minä elän niinkuin kaikki olennot elävät, kerjäämättä ja niiden
lahjojen avulla, jotka luonto on minulle antanut. Elän työlläni enkä
kai ole kansalaisteni rasitukseksi, koska he ovat valinneet minut
päällikökseen."
"Hä?" sanoi apotti niin hämmästyen ja kauhistuen, että olisi luullut
hänen astuneen kyykäärmeen päälle.
"Niin, valinneet minut päällikökseen", toisti Pitou tyytyväisenä.
"Minkä päälliköksi?" kysyi apotti.
"Vapaiden miesten joukon päälliköksi", vastasi Pitou. "Hyvä Jumala!"
huudahti apotti. "Nyt tuo onneton on tullut hulluksi."
"Haramontin kansalliskaartin päälliköksi", jatkoi Pitou teeskennellen
vaatimattomuutta.
Apotti kumartui Pitoun puoleen nähdäkseen hänen kasvoistaan, puhuiko
hän totta.
"Onko Haramontissa kansalliskaarti?" huudahti hän.
"On, herra apotti."
"Ja sinäkö olet sen päällikkö?"
"Niin olen, herra apotti."
"Sinä, Pitou?"
"Minä, Pitou."
Apotti kohotti kätensä taivasta kohti kuin ylimmäinen pappi Phineus.
"Voi hävityksen kauhistusta!" huusi hän.
"Tiedättehän", sanoi Pitou lempeästi, "että kansalliskaarti on
perustettu suojelemaan kansalaisten henkeä, vapautta ja omaisuutta."
"Oh!" sanoi vanhus vaipuen yhä suurempaan epätoivoon. "Ja että
varsinkin maaseudulla sen tulee olla hyvin varustettu kuljeksivien
rosvojen lähden", jatkoi hän.
"Rosvojenko tähden, joiden päällikkö sinä olet?" huudahti apotti. "Ja
nuo rosvot ryöstävät, polttavat ja murhaavat!"
"Älkää sekoittako, rakas herra apotti. Saatte kai nähdä sotilaani,
eikä milloinkaan ole ollut niin kunnon kansalaisia..."
"Ole vaiti, vaiti!"
"Ajatelkaa päinvastoin, että me olemme teidän luonnolliset
suojelijanne, ja sitä todistaa se, että tulin suoraa päätä teidän
luoksenne."
"Minkätähden?" kysyi apotti.
"Siinäpä se on!" sanoi Pitou raapien korvallistaan ja katsoen, minne
hänen kypäränsä oli pudonnut, nähdäkseen joutuisiko hän liian kauaksi
luonnollisesta pakotiestään, jos menisi ottamaan sen maasta.
Kypärä oli pudonnut vain muutaman askeleen päähän Soissons-kadulle
johtavasta portista.
"Minä kysyin, minkätähden?" kertasi apotti.
"Tämä on tuloni syy", sanoi Pitou astuen taaksepäin pari askelta
kypäräänsä kohden. "Herra apotti, sallitteko, että selvitän teille
asian?"
"Puhu", mutisi apotti.
Pitou astui vielä pari askelta kypäräänsä kohden. Mutta hän kävi
rauhattomaksi, sillä säilyttääkseen välimatkan samana apotti tuli
kaksi askelta Pitouta kohden.
"No niin!" sanoi Pitou päästyään lähelle puolustusasettaan; "jokainen
sotilas tarvitsee ehdottomasti pyssyjä, eikä meillä ole niitä."
"Vai ei teillä ole pyssyjä!" huudahti apotti hypellen ilosta. "Vai
ei teillä ole pyssyjä! Näillä sotilailla ei ole pyssyjä! Todella
kauniita sotilaita!"
"Mutta, herra apotti", sanoi Pitou, astuen vielä kaksi askelta
kypäräänsä kohden, "kun ei ole pyssyjä, etsitään niitä."
"Niin kai", sanoi apotti, "ja te siis etsitte niitä?"
Pitou oli nyt kypäränsä luona. Hän veti sen jalallaan luokseen eikä
tämän toimituksen vuoksi heti vastannut apotille.
"Te siis etsitte niitä?" kertasi apotti.
Pitou sieppasi kypäränsä.
"Niin, herra apotti", sanoi hän.
"Ja mistä?"
"Teidän luotanne", sanoi Pitou pannen kypäriin päähänsä.
"Pyssyjä minun luotani!" huudahti apotti.
"Niin. Onhan niitä teillä runsaasti."
"Minun museoni!" huudahti apotti. "Sinä tulet ryöstämään museoni.
Entisten ritariemme varustukset tuollaisten narrien käsissä! Almanzan
espanjalaisten miekat, Marignanin sveitsiläisten peitset Pitoun ja
hänen kaltaistensa aseina! Hahaha!"
Ja apotti alkoi nauraa niin uhkaavan pilkallisesti, että väreet
kävivät pitkin Pitoun ruumista.
"Ei, herra apotti, emme me tarvitse Marignanin sveitsiläisten peitsiä
eikä Almanzan espanjalaisten miekkoja. Niitä emme voi käyttää."
"Onpa onni, että sen tunnustat."
"Ei näitä aseita, herra apotti."
"Mitä siis?"
"Vaan hyviä meriväen pyssyjä, herra apotti, joita usein sain
laiskanläksyn sijasta puhdistaa ollessani luonanne koulussa. _Dum me
Galatea tenebat_", lisäsi Pitou kauniisti hymyillen.
"Todellako", sanoi apotti tuntien harvojen hiustensa nousevan Pitoun
hymyillessä pystyyn. "Todellako? Meriväen pyssyt?"
"Siis vain ne aseenne, joilla ei ole mitään historiallista arvoa ja
joita voi hyvin käyttää."
"Ahaa!" sanoi apotti tarttuen pamppunsa varteen, kuten kapteeni
tarttuu miekkansa kahvaan. "Ahaa! Nyt siis konna paljastaa aikeensa!"
"Herra apotti", sanoi Pitou vaihtaen uhkaavan äänensä rukoilevaksi,
"antakaa meille ne kolmekymmentä meriväen pyssyä."
"Mene pois!" sanoi apotti astuen askelen Pitouta kohden.
"Ja saatte sen kunnian", jatkoi Pitou astuen taas askeleen
taaksepäin, "saatte siten kunnian siitä, että olette ollut auttamassa
isänmaanne sortajien kukistamista."
"Ja hankkisin aseita itseäni ja kansalaisiani vastaan!" huudahti
apotti, "hankkisin aseita, joilla ammutaan minut."
Hän veti pampun vyöstään.
"Ei koskaan! Ei koskaan!"
Ja hän heilutti pamppua päänsä päällä.
"Herra apotti, nimenne joutuu Prudhommen sanomalehteen."
"Minun nimeni Prudhommen sanomalehteen!" huudahti apotti.
"Ja teitä kunnioitetaan kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä."
"Mieluummin otan kaularaudan ja kaleeriorjuuden!"
"Te siis kieltäydytte?" sanoi Pitou, vaikkakin lempeästi.
"Minä kieltäydyn ja ajan sinut pois."
Ja apotti osoitti sormellaan porttia.
"Mutta tästä voi olla huonot seuraukset", sanoi Pitou; "teitä
syytetään kansalaisvelvollisuuksien laiminlyömisestä, petoksesta.
Herra apotti, minä rukoilen, älkää menkö siihen vaaraan."
"Tee minusta marttyyri, senkin Nero, en minä muuta pyydäkään!" huusi
apotti säihkyvin silmin ja muistuttaen enemmän rankaisijaa kuin uhria.
Tämän vaikutuksen hän teki Pitouhun, sillä Pitou peräytyi taas.
"Herra apotti", sanoi hän astuen vielä askeleen taapäin, "olen
rauhallinen lähettiläs, sovun sanansaattaja; tulen..."
"Sinä tulet ryöstämään aseita minulta, niinkuin rikostoverisi
tyhjensivät Invalidin."
"Josta heitä Pariisissa paljon kiitettiin", sanoi Pitou.
"Mutta josta täällä saat palkaksesi pampusta", sanoi apotti.
"Mutta, herra Fortier", sanoi Pitou, joka varsin hyvin tunsi tuon
ruoskan entisten kokemuksiensa perustuksella, "ettehän toki näin
loukkaa ihmisen oikeutta."
"Sen saat nähdä, senkin konna! Odotahan."
"Herra apotti, minua suojaa lähettilään asema."
"Odotahan!"
"Herra apotti! Herra apotti!! Herra apotti!!!"
Pitou oli takaperoa joutunut portille asti, mutta tässä hänen täytyi
joko taistella tai paeta. Paetakseen täytyi hänen avata portti ja
avatakseen täytyi kääntyä.
Kääntyessään hän paljastaisi apotille sen ruumiinosansa, jota ei edes
asepaita olisi hänen mielestään kylliksi turvannut.
"Vai tahdot sinä pyssyjä!" sanoi apotti. "Vai tulet sinä noutamaan
pyssyjäni!... Ahaa, sinä sanot: Pyssyt tai henki!"
"Herra apotti", lausui Pitou, "enhän sano mitään sinne päinkään."
"Tiedäthän, missä pyssyt ovat. Tapa siis minut saadaksesi ne. Mene
ruumiini yli ne ottamaan."
"Sitä en voi tehdä, herra apotti, sitä en voi."
Ja Pitou, tarttuen kädellään salpaan, ei enää laskenut, kuinka monta
pyssyä oli apotin varastossa, vaan kuinka monta lyöntiä ennättäisi
tulla pampusta.
"Te ette siis tahdo, herra apotti, antaa minulle pyssyjä?"
"En, minä en tahdo niitä antaa sinulle."
"Ensimmäisen kerran, ette siis tahdo?"
"En."
"Toisen kerran?"
"En, en."
"Kolmannen kerran?"
"En! En! En!"
"Pitäkää ne siis", sanoi Pitou.
Ja kääntyen nopeasti hän livahti raollaan olevasta portista.
Mutta vaikka hän toimikin nopeasti, ennätti pamppu sijaista hänen
kylkiensä alapäätä sellaisella voimalla, että vaikka Bastiljin
valloittaja olikin hyvin urhoollinen, ei hän malttanut olla tuskasta
kirkaisematta.
Tämän kirkaisun kuullessaan riensi useita naapureita saapuville, ja
heidän hämmästyksekseen he näkivät Pitoun pakenevan kypäröineen ja
miekkoineen tulista vauhtia ja apotti Fortierin seisovan portilla
heiluttamassa pamppuaan kuin koston enkeli leimuavaa miekkaansa.