Mutta tullessaan Villers-Cotteretsiin kymmenen aikaan illalla,
lähdettyään kuusi tuntia aikaisemmin ja tällä välin tehtyään
kuvaamamme pitkän kiertomatkan Pitou ymmärsi, että vaikka se
tuntuikin ikävältä, niin parempi oli jäädä Dauphin-hotelliin
nukkumaan vuoteeseen kuin taivasalle jonkun jalavan tai tammen
suojaan.
Sillä eihän hän pääsisi mihinkään Haramontin taloon nukkumaan, jos
hän saapuisi sinne puoliyhdentoista aikaan illalla. Puolitoista
tuntia aikaisemmin olivat jo kaikki valot sammutetut ja kaikki ovet
suljetut.
Pitou jäi siis Dauphin-hotelliin, missä hän kolmellakymmenellä soulla
sai oivallisen vuoteen, neljä naulaa leipää, kappaleen juustoa ja
ruukullisen omenaviiniä.
Hän oli samalla kertaa sekä väsynyt että rakastunut, uupunut ja
epätoivoissaan. Ruumiin ja sielun välillä syntyi näin taistelu, missä
sielu, joka alussa oli ollut voitolla, viimein sortui.
Tämä merkitsi, että kello yhdestätoista kello kahteen Pitou
vuoteellaan huokasi, valitti ja vääntelehti. Mutta väsymys sai kello
kaksi voiton, ja hän nukkui heräten vasta kello seitsemän.
Samoin kuin puoliyhdentoista aikaan kaikki ihmiset ovat Haramontissa
levolla, samoin kaikki Villers-Cotteretsissa ovat seitsemän aikaan
aamulla valveilla.
Lähtiessään Dauphin-hotellista Pitou siis huomasi kypäränsä ja
miekkansa herättävän taas yleistä huomiota. Astuttuaan satakunta
askelta hän oli jälleen suuren joukon keskustana. Pitou oli kaikesta
päättäen tullut hyvin suosituksi kotiseudullaan.
Harvoja matkamiehiä kohtaa sellainen onni. Aurinko, jonka sanotaan
kaikille loistavan, ei loista yhtä suosiollisesti niille, jotka
palaavat kotiseudulleen profeetoiksi.
Mutta eihän kaikilla olekaan äreää ja julmuuteen asti ahnetta tätiä;
eihän jokainen, joka pystyy Gargantuan tavoin nielaisemaan riisissä
valmistetun kukon, pysty tarjoamaan vahingonkorvaukseksi kultarahaa.
Vielä harvemmin sattuu tällaisille kotiinpalaajille, joista varhaisin
on Odysseus, että heillä on päässään kypärä ja kupeella miekka,
vaikka muu asu ei ole laisinkaan sotilaallinen.
Sanokaamme suoraan, että Pitoun kypärä ja miekka herättivät hänen
kotikaupunkilaistensa huomiota.
Muutamat Villers-Cotteretsin asukkaat, jotka edellisenä päivänä
olivat saattaneet Pitouta apotti Fortierin ovelta Soissons-kadun
varrelta Pleuxiin täti Angéliquen ovelle, päättivät jatkaa
suosionosoitustaan ja saattaa hänet Villers-Cotteretsista
Haramontiin. Ja he panivat päätöksensä täytäntöön. Seurauksena tästä
olikin, että Haramontin asukkaat, nähdessään tämän, alkoivat oikealla
tavalla kunnioittaa kyläläistään.
Totta kyllä, maa-ala oli jo valmiina ottamaan siemenen vastaan.
Vaikka Pitou olikin nopeasti kulkenut kylän kautta, oli se tehnyt
sittenkin vaikutuksensa. Hänen kypäränsä ja miekkansa olivat jääneet
niiden mieleen, jotka olivat nähneet hänet koko loistossaan.
Kun siis Haramontin asukkaat näkivät Pitoun suovan heille uuden
käynnin, jommoista eivät olleet voineet toivoakaan, ottivat he hänet
hyvin kunnioittavasti vastaan; häntä pyydettiin laskemaan sotaiset
merkkinsä syrjään ja istumaan kylän torilla neljän kastanjan alle
varjoon, niinkuin pyydettiin Marsia tekemään Tessaliassa suurten
voittojensa vuosipäivänä. Pitou suostuikin tähän sitä mieluummin kun
hänen aikomuksensa oli jäädä asumaan Haramontiin. Hän suostui siis
ottamaan vastaan huoneen, jonka muuan kylän sotaintoisista vuokrasi
hänelle valmiiksi kalustettuna.
Kalustuksena oli puuvuode, siinä olkia ja patja, sekä kaksi tuolia,
pöytä ja vesiruukku. Tämän kaiken omistaja arvioi kuudeksi livreksi
vuodessa, jolla hinnalla olisi saanut kaksi vadillista kukkokeittoa.
Kun vuokrasta näin oli sovittu, otti Pitou haltuunsa uuden asunnon
ja tarjosi ryypyn kaikille saattajilleen; sitten, kun sekä tapaukset
että omenaviini olivat nousseet hänen päähänsä, piti hän heille
asuntonsa ovelta puheen. Se oli suuri tapaus: niinpä koko Haramont
kokoontui piiriin oven eteen.
Pitou oli ollut pappiskoulussa ja osasi siis puhua kauniisti. Hän
tunsi ne kahdeksan sanaa, joilla kansojen järjestäjät, kuten Homeros
heitä nimitti, osasivat tähän aikaan saada joukot liikkeelle.
Lafayettesta Pitouhun oli kyllä pitkä matka, mutta onhan Haramontista
Pariisiin myöskin pitkä matka! Tietysti moraalisesti tarkoitettuna.
Pitou alkoi johdannolla, johon apotti Fortier, vaikka olikin
vaativainen, olisi epäilemättä ollut tyytyväinen.
"Kansalaiset", sanoi hän, "kansalaiset, suloiselta tuntuu lausua
tämä sana! Olen sen jo sanonut toisille ranskalaisille, sillä kaikki
ranskalaiset ovat veljiä. Mutta täällä uskon sen sanovani oikeille
veljille, ja täällä kohtaan kokonaisen perheen haramontilaisissa
maanmiehissäni."
Naiset, joita oli mukana muutamia kuulijoiden joukossa ja jotka eivät
olleet hänelle kaikkein suosiollisimpia, koska Pitoun pohkeet olivat
vielä liian ohuet ja hänen polvensa liian paksut eikä hän siis voinut
ensi hetkessä vaikuttaa naispuolisiin kuulijoihinsa edullisesti, --
naiset, kuullessaan tämän sanan "perhe", ajattelivat Pitou-parkaa,
orpoa, joka äitinsä kuoltua ei vielä koskaan ollut saanut syödä
kyllikseen. Kun tämän sanan "perhe" lausui poika, jolla ei ollut
omaisia, sai se väräjämään heissä sen herkän hermon, joka avaa
kyynelten lähteet.
Alkulauseen jälkeen Pitou ryhtyi kertomukseen, joka oli hänen
esityksensä toisena osana.
Hän kertoi matkastaan Pariisiin, kuvapatsaiden vuoksi syntyneestä
kahakasta, Bastiljin valloituksesta ja kansan kostosta. Hän
kosketteli vain ohimennen omaa osuuttaan Palais-Royal-torin ja
Saint-Antoinen esikaupungin valloituksessa. Mutta mitä vähemmän hän
kehui itseään, sitä enemmän hän nousi kansalaistensa silmissä, ja
kertomuksen lopulla oli hänen kypäränsä suuri kuin Invalidi-kirkon
kupu ja hänen miekkansa pitkä kuin Haramontin kirkon torni.
Kertomuksensa päätettyään Pitou ryhtyi todisteluihin, arkaluontoiseen
tehtävään, josta Cicero tunsi oikean puhujan.
Hän todisti, että kansan intohimot olivat syystä heränneet anastajien
menettelyn vuoksi. Hän lausui pari sanaa isä ja poika Pittistä,
selitti vallankumouksen johtuneen siitä, että aatelisilla ja
kirkonmiehillä oli suuret määrät etuoikeuksia ja lopulta kehoitti
kaikkia Haramontin asukkaita tekemään samoin, kuin Ranskan kansa
kokonaisuudessaan oli tehnyt, liittymään yhteistä vihollista vastaan.
Sitten hän todisteluista siirtyi vakuutteluun, käyttäen mahtavaa
keinoa, joka on ominainen suurille puhujille. Hän antoi miekkansa
pudota ja nostaessaan sitä kuin sattumalta veti sen huotrasta ulos.
Täten hän sai puheeseensa kiihoittavan kohdan, jossa hän kehoitti
kunnan asukkaita pariisilaisten esimerkkiä noudattaen tarttumaan
aseisiin.
Haramontin asukkaat vastasivat puheeseen innokkain huudoin.
Vallankumous julistettiin siis hyvä-huutojen raikuessa kylässä
tapahtuneeksi.
Ne Villers-Cotteretsin asukkaat, jotka olivat olleet puhetta
kuulemassa, läksivät kotiinsa sydän täynnä isänmaallista innostusta,
laulaen mitä uhkaavimmalla tavalla ja hurjan raivoisasti:
Terve, Henrik neljäs!
Uljas kuningas!
Rouget de Lisle ei vielä ollut säveltänyt Marseljeesiaan, eivätkä
vuoden 1790 liittoutuneet vielä olleet herättäneet vanhaa suosittua
"Eespäin vaan"-laulua, sillä olihan nyt vasta vuosi 1789.
Pitou luuli pitäneensä ainoastaan puheen, mutta olikin pannut toimeen
vallankumouksen.
Hän astui asuntoonsa, söi palan leipää ja loput Dauphin-hotellista
saamaansa juustoa, jonka oli huolellisesti tuonut kypäränsä sisällä;
sitten hän meni ostamaan nuoraa ja yön tultua laati metsään ansoja.
Samana yönä Pitou sai ansoistaan kaniinin ja kaniininpojan. Hän olisi
tahtonut saada jäniksen, mutta ei tavannut jälkiä. Tämän selitti
hänelle vanha sananparsi: Koirat, kissat, jänikset ja kaniinit eivät
elä yhdessä.
Hänen olisi täytynyt mennä toiseen kyläkuntaan, joka oli neljän
penikulman päässä ja jossa oli runsaasti jäniksiä. Mutta Pitou oli
liian väsynyt; jalat olivat edellisenä päivänä tehneet kaiken sen,
mitä niiltä voi vaatia. Paitsi viittätoista penikulmaa hän oli neljän
viiden viimeisen penikulman matkalla ollut tuskan näännyttämä, eikä
mikään voi pitkiä sääriä uuvuttaa niin paljoa kuin se.
Kello yhden aikaan hän toi ensimmäisen metsästyssaaliinsa. Hän toivoi
saavansa toisen yhtä suuren aamupuolella.
Hän meni levolle, mutta hänessä oli vielä jäljellä niin suuri määrä
kirveltävää tuskaa, joka edellisenä päivänä oli uuvuttanut häntä,
ettei hän voinut nukkua kuin kuusi tuntia vuoteensa patjalla, jota
sen omistaja nimitti untuvaiseksi.
Pitou nukkui kello yhdestä kello seitsemään aamulla. Kun ikkunaluukku
oli jäänyt auki, yllätti aurinko hänet.
Tästä luukusta katseli pari-kolmekymmentä Haramontin asukasta hänen
nukkumistaan.
Hän heräsi kuin Turenne kanuunalavetillaan, hymyili kansalaisille ja
kysyi ystävällisesti, miksi he tulivat hänen luokseen niin suurella
joukolla ja niin varhain aamulla.
Eräs heistä ryhtyi puhumaan. Me toistamme tarkoin tämän keskustelun.
Puhuja oli halonhakkaaja Claude Tellier.
"Ange Pitou", sanoi hän, "olemme koko yön tuumineet. Kansalaisten
tuleekin, niinkuin eilen sanoit, tarttua aseisiin vapauden puolesta."
"Niin sanoinkin", lausui Pitou varmasti, valmiina vastaamaan
sanoistaan.
"Mutta aseistautumista varten puuttuu meiltä kaikkein tärkein."
"Mikä?" kysyi Pitou.
"Aseet."
"Sehän on totta", sanoi Pitou.
"Olemme kuitenkin miettineet, jotta emme menettäisi mietteitämme, ja
me aiomme hinnasta mistä tahansa hankkia aseet."
"Lähtiessäni", sanoi Pitou, "oli Haramontissa viisi pyssyä, kolme
kivääriä, yksipiippuinen metsästyspyssy ja yksi kaksipiippuinen."
"Jäljellä on vain enää neljä", vastasi puhuja. "Metsästyspyssy halkesi
vanhuuttaan kuukausi sitten."
"Se oli Désiré Maniquetin pyssy", sanoi Pitou.
"Niin olikin, ja haljetessaan se rikkoi kaksi sormeani", sanoi Désiré
Maniquet kohottaen murskaantuneen kätensä, "ja kun se tapahtui
aristokraatin, herra de Longprén kaniinitarhassa, saa hän sen maksaa
minulle."
Pitou nyökkäsi, hyväksyen tämän oikeutetun koston.
"Meillä on siis vain neljä pyssyä", jatkoi Claude Tellier.
"No, neljällä pyssyllä te voitte aseistaa ainakin viisi miestä",
sanoi Pitou.
"Millä tavalla?"
"Viides saa peitsen. Sillä tavalla Pariisissa tehdään: jokaista
neljää pyssyllä varustettua miestä kohti on yksi, jolla on peitsi.
Peitsi on hyvin mukava ase, sillä sen kärkeen voi panna katkaistun
pään."
"Oho!" huusi muuan iloinen ääni; "toivokaamme, ettemme sentään päitä
katko."
"Sitä emme teekään", sanoi Pitou vakavasti, "jos vain osaamme torjua
herra Pittien, sekä isän että pojan, kullan. Mutta mehän puhuimme
pyssyistä. Pysykäämme asiassa, niinkuin herra Bailly sanoo. Montako
asekuntoista miestä on Haramontissa? Oletteko laskeneet?"
"Olemme."
"Ja paljonko teitä on?"
"Meitä on kolmekymmentäkaksi."
"Puuttuu siis kaksikymmentäkahdeksan pyssyä."
"Niitä emme mistään saa", sanoi kookas, iloisen näköinen mies.
"Saammepa nähdä, Boniface", lausui Pitou.
"Kuinka niin, saammepahan nähdä?"
"Sanoin vain, että saammepahan nähdä, sillä minä tiedän jotakin."
"Mitä?"
"Tiedän, että niitä voi hankkia."
"Hankkiako?"
"Niin. Ei pariisilaisillakaan ollut aseita. No niin, herra Marat,
muuan hyvin oppinut, mutta hyvin ruma lääkäri sanoi missä aseita oli,
ja pariisilaiset menivät sinne, minne Marat käski, ja saivat aseita."
"Ja minne herra Marat käski menemään?" kysyi Désiré Maniquet.
"Hän käski menemään Invalidiin."
"Mutta eihän täällä Haramontissa ole Invalidia."
"Mutta tiedän erään paikan, jossa on toista sataa pyssyä", sanoi
Pitou.
"Ja missä se paikka on?"
"Ne ovat apotti Fortierin koulusalissa."
"Onko apotti Fortierilla sata pyssyä? Aikooko hän siis aseistaa
kuoripoikansa, ne kalottipäiset vekarat?" sanoi Claude Tellier.
Pitou ei tuntenut suurta hellyyttä apotti Fortieria kohtaan, mutta
tämä vihamielinen hyökkäys hänen vanhaa opettajaansa vastaan loukkasi
häntä.
"Claude!" sanoi hän. "Claude!"
"Mitä?"
"Minä en sanonut, että aseet kuuluivat apotti Fortierille."
"Jos ne ovat hänen luonaan, niin ne ovat hänen."
"Tämä päätelmä on väärä", sanoi Pitou. "Minä olen Bastien Godinetin
talossa, eikä kuitenkaan Bastien Godinetin talo ole minun."
"Se on totta", vastasi Bastien, ennenkuin Pitoun tarvitsi erikoisesti
vedota häneen.
"Pyssyt eivät siis ole apotti Fortierin omaisuutta", sanoi Pitou.
"Kenen ne siis ovat?"
"Kunnan."
"Jos ne ovat kunnan, niin kuinka ne ovat apotti Fortierin luona?"
"Ne ovat apotti Fortierin luona senvuoksi, että apotti Fortierin
talo kuuluu kunnalle, joka on sen hänelle antanut käytettäväksi,
koska hän opettaa ilmaiseksi köyhien kansalaisten lapsia. Koska siis
apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, niin kunnalla on oikeus omassa
talossaan ottaa huone pannakseen sinne pyssyt. Siinä se!"
"Se on totta", sanoivat kuulijat. "Kunnalla on se oikeus."
"Sanohan, millä tavalla me siis saamme aseita?"
Kysymys saattoi Pitoun ymmälle. Hän raapi korvallistaan.
"Niin, sanohan joutuin", lausui toinen ääni; "meidän pitää mennä
työhön."
Pitou hengähti syvään; viimeinen puhuja tarjosi hänelle keinon päästä
pulasta.
"Työhön!" huudahti Pitou. "Te puhutte aseistautumisesta isänmaan
hyväksi ja sitten puhutte töistä!"
Ja Pitou lausui nämä sanat nauraen niin ivallisesti ja halveksivasti,
että haramontilaiset katsoivat häpeissään toisiinsa.
"Kyllä me vielä voimme uhrata muutaman päivän päästäksemme vapaiksi,
jos se on välttämätöntä."
"Päästäksenne vapaiksi", sanoi Pitou; "sitä varten ei riitä yksi
päivä, vaan kaikki päivät pitää uhrata."
"Siis", sanoi Boniface, "kun tehdään työtä vapauden puolesta, niin
levätään."
"Boniface", vastasi Pitou ylpeästi kuin loukkaantunut Lafayette,
"ne eivät koskaan ansaitse vapauttaan, jotka eivät osaa polkea
jalkoihinsa ennakkoluuloja."
"Mielelläni minä olen työtä tekemättä", sanoi Boniface. "Mutta miten
on syömisen laita?"
"Kuka silloin syö?" kysyi Pitou.
"Haramontissa syödään vielä. Eikö Pariisissa syödä enää?"
"Siellä syödään sitten, kun on voitettu tyrannit", sanoi Pitou.
"Syötiinkö heinäkuun neljäntenätoista päivänä? Kuka sinä päivänä
ajatteli syömistä? Ei, siihen ei ollut aikaa."
"Ah!" sanoivat innostuneimmat; "varmaankin Bastiljin valloitus oli
ihanaa!"
"Syödä!" jatkoi Pitou halveksivaisesti. "Juoda kyllä. Silloin tuli
hiki, ja ruudin sauhu on kitkerää."
"Mutta mitä silloin juotiin?"
"Mitäkö juotiin? Vettä, viiniä, viinaa. Naiset pitivät siitä huolta."
"Naisetko?"
"Niin, suurenmoiset naiset, jotka tekivät lippuja hameittensa
etukaistoista."
"Todellako!" huudahtivat kuulijat ihastuneina.
"Mutta totta kai seuraavana päivänä syötiin?" kysyi muuan epäilevä
olento.
"Sen kyllä myönnän", sanoi Pitou.
"Siis", jatkoi Boniface riemuissaan, "jos kerran syötiin, niin totta
kai oli tehty työtäkin?"
"Herra Boniface", vastasi Pitou, "te puhutte näistä asioista
tuntematta niitä. Pariisi ei ole mikään pikku kylä. Siellä ei ole
asukkaina maalaisia, jotka ovat tottuneet palvelemaan vain vatsaansa:
_obedientia veniri_, niinkuin me oppineet sanomme latinankielellä.
Ei, Pariisi on, niinkuin sanoo herra de Mirabeau, kansakunnan pää,
siis aivot, jotka ajattelevat koko maailman puolesta. Aivot eivät
koskaan syö, hyvä herra."
"Se on totta", tuumivat kuuntelijat.
"Ja kuitenkin aivot, jotka eivät mitään syö, tulevat ravituiksi",
sanoi Pitou.
"Millä tavalla ne tulevat ravituiksi?" kysyi Boniface.
"Näkymättömästi, ruumiin ravinnon kautta."
Tässä haramontilaisten järki pysähtyi.
"Selitäpähän tuo, Pitou", sanoi Boniface.
"Sehän on helppoa", lausui Pitou, "Pariisi on aivot, niinkuin sanoin,
maakunnat ovat jäseniä; maakunnat saavat tehdä työtä, juoda ja syödä.
Pariisi ajattelee."
"Siinä tapauksessa minä jätän maaseudun ja menen Pariisiin", sanoi
Boniface. "Tuletteko te toiset minun kanssani Pariisiin?" Osa
kuulijakunnasta purskahti nauruun ja näytti liittyvän Bonifaceen.
Pitou huomasi tämän pilkantekijän saattavan hänet epäsuosioon.
"Menkää vain Pariisiin", huudahti hän vuorostaan "ja jos sieltä
löydätte edes yhden niin naurettavan kuin te olette, ostan teiltä
tällaisia kaniininpoikasia ja maksan louisdorin kappaleesta."
Ja toisella kädellään Pitou näytti kaniininpoikastaan ja toisella
kilisteli niitä kultarahoja, jotka hänellä vielä oli jäljellä
Gilbertin jalomielisestä lahjoituksesta.
Naurajat olivat nyt Pitoun puolella. Siitä Boniface suuttui
vuorostaan tulipunaiseksi.
"Kuulehan, herra Pitou, sinä alat täällä käydä liian koppavaksi, kun
sanot ihmisiä naurettaviksi!"
"_Ridiculus tu es_", sanoi Pitou juhlallisesti.
"Katsopahan itseäsi", sanoi Boniface.
"Jos katselen itseäni", sanoi Pitou, "näen ehkä jotakin yhtä rumaa
kuin sinäkin, mutta en koskaan yhtä tyhmää."
Tuskin oli Pitou tämän sanonut, kun Boniface yritti iskeä häntä
nyrkillään. Pitou huomasi sen ja väisti notkeasti, vastaten siihen
potkaisemalla toista pariisilaisella tavalla. Tätä ensimmäistä potkua
seurasi toinen, joka kaatoi vastustajan, maahan.
Pitou kumartui vastustajansa puoleen kuin siten päättääkseen
voittonsa mitä kamalimmalla tavalla. Jokainen riensi jo estämään
Pitouta, kun tämä oikaisikin vartalonsa ja sanoi:
"Opi tästä, että Bastiljin valloittaja ei käytä nyrkkiään. Minulla on
miekka, tartu itse miekkaan, ja lopettakaamme tämä."
Tämän sanottuaan Pitou veti miekan huotrastaan, unohtaen tai ollen
unohtavinaan, että Haramontissa oli olemassa vain yksi ainoa miekka,
nimittäin maalaispoliisilla, ja sekin oli kokonaista korttelia
lyhyempi kuin hänen.
Tasapainoa ylläpitääkseen hän pani päähänsä kypärän. Tämä sielun
suuruus vaikutti sähköttävästi ympäristöön. Kaikki olivat yhtä mieltä
siitä, että Boniface oli tyhmeliini, narri, kelvoton ottamaan osaa
väittelyyn yleisistä asioista. Ja siksi hänet ajettiin pois.
"Tässä te näette", sanoi silloin Pitou, "kuvan Pariisin
vallankumouksesta. Niinkuin sanoi Prudhomme tai Loustalot,
luullakseni sen sanoi kunnon Loustalot... niin, hän sen sanoi, siitä
olen varma; 'Ylhäiset näyttävät suurilta senvuoksi, että itse olemme
polvillamme. Nouskaamme'."
Tällä lauseella ei ollut mitään tekemistä tilanteen kanssa. Mutta
ehkä juuri siksi sen vaikutus olikin valtava.
Epäilevä Boniface, joka seisoi muutaman askeleen päässä, kuuli sen ja
tuli nöyränä sanomaan Pitoulle:
"Et saa meihin suuttua, Pitou, jos emme tunne vapautta yhtä hyvin
kuin sinä."
"Ei ole nyt puheena vapaus", sanoi Pitou, "vaan ihmisen oikeudet."
Toinen voimanisku, jolla Pitou uudelleen järkytti kuulijakuntaa.
"Kyllä sinä todellakin olet oppinut", sanoi Boniface, "ja me
kunnioitamme sinua."
Pitou kumarsi.
"Niin", sanoi hän, "kasvatus ja kokemus ovat asettaneet minut teidän
yläpuolellenne ja jos äsken puhuin hiukan ankarasti teille, tapahtui
se vain ystävyydestä."
Kaikki taputtivat käsiään. Pitou huomasi voivansa nyt puhua mitä
tahtoi.
"Te puhuitte äsken työstä", sanoi hän. "Mutta tiedättekö, mitä
työ on? Teidän mielestänne on työtä puunhakkuu, viljanleikkuu,
kastanjoiden kerääminen, lyhteiden sitominen ja kivien muuraaminen
yhteen muurisaven avulla... Tämä on teidän mielestänne työtä. Teidän
mielestänne minä siis en tee työtä. Mutta te erehdytte, minä teen
yksinäni enemmän työtä kuin te kaikki yhteensä, sillä minä ajattelen
teidän vapauttamistanne, uneksin vapauttanne, yhdenvertaisuuttanne.
Yksi ainoa minun hetkistäni vastaa siis sataa teidän päivistänne.
Työtä tekevät härät menettelevät samoin, mutta työtä tekevä ihminen
voittaa kaikki aineen voimat. Minä yksinäni vastaan teitä kaikkia.
-- Katsokaahan Lafayettea. Hän on hento mies, vaalea, tuskin Claude
Tellieriä pitempi. Hänellä on terävä nenä, laihat sääret, käsivarret
sellaiset kuin tämän tuolin pienat. Hänen käsistään ja jaloistaan ei
kannata puhuakaan; yhtä hyvin voisi olla niitä ilmankin. No niin,
se mies on kantanut kahta maailmaa hartioillaan, yhtä enemmän kuin
Atlas, ja hänen pienet kätensä ovat taittaneet Amerikan ja Ranskan
kahleet... Koska hänen käsivartensa ovat tehneet sen, vaikka ne ovat
kuin tuolin pienat, mitä sitten voivatkaan minun käsivarteni tehdä?"
Ja Pitou ojensi kyhmyiset käsivartensa, jotka olivat kuin pähkinäpuun
oksat.
Tähän vertaukseen hän lopetti, ollen varma siitä, että vaikutus oli
valtava, vaikka hän ei itse ollutkaan tehnyt mitään loppupäätelmää.
Vaikutus oli todellakin valtava.