Esittämämme tapaukset on jo kerrottu sadalla eri tavalla, sillä ne
ovat epäilemättä mielenkiintoisimmat tuona ajanjaksona, joka ulottuu
1789:stä 1795:een ja jota sanotaan Ranskan vallankumoukseksi.
Ne kerrotaan vielä sadalla muulla tavalla. Mutta vakuutan, ettei
kukaan ole kertonut niitä niin puolueettomasti kuin me olemme tehneet.
Mutta kaikkein näiden kuvausten jälkeen, meidänkin siihen luettuna,
jää vielä paljon kertomatta, sillä historia ei koskaan tule
täydelliseksi. Sadallatuhannella todistajalla on jokaisella aina
oma selityksensä kaikelle. Sadallatuhannella yksityisseikalla on
oma merkityksensä ja runoutensa, juuri sentakia, että ne eroavat
toisistaan.
Mutta mitä hyötyä on näistä kuvauksista, vaikka ne olisivatkin
kuinka todenmukaisia tahansa? Eihän valtiollinen kuvaus ole koskaan
opettanut ketään valtiomiestä.
Ovatko kuninkaiden kyyneleet, elämänvaiheet, veri koskaan saaneet
edes niin paljoa aikaan kuin vesipisara, joka viimein uurtaa kiveen
kolon?
Ei, kuningattaret ovat itkeneet, kuninkaita on surmattu, eivätkä
heidän seuraajansa ole koskaan oppineet mitään onnenvaiheilta
saamistaan hirveistä opetuksista.
Uskolliset ihmiset ovat tuhlanneet alttiuttaan, eikä niille, jotka
kohtalo on määrännyt onnettomuuteen, ole siitä ollut mitään hyötyä.
Olemme nähneet kuningattaren melkein kompastuvan surmattuun nuoreen
mieheen, jollaisia poistuvat kuninkaat jättävät verensä tielle,
kulkiessaan turmiotaan kohti.
Muutama tunti kuningattaren kauhunhuudon jälkeen ja sinä hetkenä,
jona hän kuninkaan ja lastensa seurassa jätti Versaillesin, minne hän
ei enää koskaan saanut palata, tapahtui eräällä pienellä sivupihalla,
joka oli sateesta märkä ja jota kolea syystuuli alkoi kuivata,
seuraavaa:
Mustapukuinen mies oli kumartuneena ruumiin puoleen. Kaartin
univormuun puettu polvistui sen toisessa päässä. Kolmen askeleen
päässä heistä seisoi kolmas olento, puristaen kätensä nyrkkiin ja
tuijottaen eteensä.
Kuollut oli kahdenkymmenenkahden tai -kolmen ikäinen nuori mies;
veri näytti vuotaneen kuiviin suurista haavoista, joita hän oli
saanut rintaansa ja päähänsä. Hänen kuulien lävistämä ja kelmeä
rintansa näytti vielä nousevan niinkuin silloin, kun hän halveksien
vastustajiaan taisteli toivotonta taisteluaan.
Kun katseli hänen avointa suutaan ja taapäin painunutta päätään,
joka ilmaisi tuskaa ja suuttumusta, muistui mieleen tämä
muinaisroomalainen kaunis vertaus: "Ja elämä kiiti pitkään valitellen
varjojen maata kohden."
Mustapukuinen mies oli Gilbert. Polvistunut upseeri oli Charny.
Seisaallaan oleva mies oli Billot.
Ruumis oli parooni Georges de Charnyn. Ruumiin puoleen kumartunut
Gilbert katseli häntä silmissään sama terävä katse, joka kuolevissa
melkein pysyttää pakoon valmiin sielun ja kuolleissa melkein kutsuu
takaisin paennutta elämää.
"Kylmä, jäykkä; hän on kuollut, ihan kuollut", sanoi hän vihdoin.
Kreivi de Charny päästi käheän valituksen ja painaen rintaansa vasten
hengetöntä ruumista purskahti niin sydäntävihloviin nyyhkytyksiin,
että lääkäri vavahti ja Billot peitti kasvonsa pienen pihan
kulmaukseen.
Sitten kreivi äkkiä nosti ruumiin pystyyn, asetti sen seisomaan
seinää vasten, vetäytyi hitaasti loitommalle ja odotti, eikö veli
heräisi ja lähtisi astumaan häntä kohden.
Gilbert oli yhä toisella polvellaan, nojaten päätään käteensä,
mietteissään, kauhistuneena, liikkumattomana.
Billot poistui silloin synkästä kolkastaan ja tuli Gilbertin luo.
Hän ei enää kuullut kreivin huutoja, jotka olivat vihloneet hänen
sydäntään.
"Voi, tohtori Gilbert", sanoi hän, "tällaista on todellakin
kansalaissota, ja ennustuksenne käyvät toteen. Mutta kaikki toteutuu
pikemmin kuin uskoinkaan tai itsekään uskoitte. Olen nähnyt noiden
_rikollisten_ tappavan kunnottomia ihmisiä. Nyt näen heidän tappavan
kunnon miehiä. Olen nähnyt, kuinka tapettiin Flesselles, Laynay,
Foulon, Berthier. Koko ruumiini vapisi, ja minä kauhistuin noita
ihmisiä! Ja kuitenkin olivat ne kaikki vain kelvottomia", jatkoi hän.
"Ja silloin te, tohtori Gilbert, eräänä päivänä ennustitte minulle,
että kerran tapetaan kunnollisiakin. Nyt on parooni de Charny
lapettu. Minä en enää vapise, vaan itken. Minä en enää kauhistu
toisia, vaan pelkään itseäni."
"Billot", sanoi Gilbert.
Mutta Billot jatkoi kuulematta häntä:
"Tuossa on nuori miesparka, joka on surmattu. Hän oli sotilas ja
taisteli. Hän ei surmannut, mutta hänet he surmasivat."
Billot huokasi niin raskaasti, että se näytti tulevan koko hänen
olemuksensa sisimmästä.
"Minä tunsin tuon miesparan jo lapsena, näin hänen ajavan
Boursonnesta Villers-Cotteretsiin pienellä harmaalla hevosellaan;
hän toi leipää äitinsä puolesta köyhille. Hän oli kaunis lapsi,
jolla oli verevät kasvot ja suuret siniset silmät. Hän nauroi aina.
Kummallista! Kun olen nähnyt hänet tuossa makaamassa verisenä ja
muodottomana en näe häntä enää ruumiina, vaan aina samana hymyilevänä
lapsena, jonka vasemmalla käsivarrella oli pieni kori ja oikeassa
kädessä kukkaro... Tohtori Gilbert, minä luulen jo tämän riittävän,
eikä mieleni tee nähdä enempää, sillä te olette ennustanut meidän
tulevan viimein siihen, että näen teidänkin kuolevan, ja silloin..."
Gilbert pudisti hiljaa päätänsä. "Billot", sanoi hän, "ole tyyni;
minun aikani ei ole vielä tullut."
"Vaikka ei olisikaan. Mutta minun aikani on tullut, tohtori. Kotona
on viljani pelloilla pilaantunut ja vainiot ovat kylvämättä; minulla
on siellä omaiset, joita rakastan vielä enemmän nyt, kun näen tämän
ruumiin, jota hänen omaisensa surevat."
"Mitä tällä tarkoitatte, rakas Billot? Oletatteko, että minä alan
teitä surkutella?"
"En suinkaan", vastasi Billot vilpittömästi, "mutta kun kärsin,
silloin valitan, ja kun valittamisestani ei ole mitään hyötyä, aion
itse auttaa itseäni omalla tavallani."
"Ja mikä se on...?"
"Minä tahdon palata kotiini, herra Gilbert."
"Joko taas, Billot?"
"Herra Gilbert, katsokaahan, siellä on eräs ääni, joka kutsuu minua."
"Olkaa varuillanne, Billot; se ääni kehoittaa teitä karkaamaan."
"Minä en ole mikään sotilas, joka voisi karata, herra Gilbert."
"Tekonne olisi paljoa rikollisempi kuin sotilaan karkaaminen, Billot."
"Selittäkää, tohtori."
"Mitä! Olette saapunut Pariisiin ja lähdette pois, kun rakennus
kaatuu."
"Jotta en murskaisi ystäviäni."
"Oikeammin sanoen, jotta ette itse murskaantuisi."
"No", sanoi Billot, "eikö jokaisella ole oikeutta ajatella hiukan
itseäänkin?"
"Mikä verraton laskelma! Niinkuin kivet eivät vyöryisi! Niinkuin ne
eivät vyöryessään murskaisi pitkänkin matkan päässä niitä, jotka
pelkureina karkaavat!"
"Tiedättehän varsin hyvin, etten ole pelkuri, herra Gilbert."
"Jääkää siis, Billot, sillä, tarvitsen vielä teitä."
"Perheenikin tarvitsee minua kotona."
"Billot, Billot, luulin teidän olevan yhtä mieltä minun kanssani
siitä, että sillä, joka rakastaa isänmaataan, ei olekaan perheitä."
"Tahtoisinpa tietää, sanoisitteko noin siinä tapauksessa, että
poikanne Sébastien olisi tuossa, missä tuo nuori mies nyt makaa?"
Ja hän osoitti ruumista.
"Billot", vastasi Gilbert tyynesti, "kerran koittaa päivä, jolloin
poikani Sébastien näkee minut, niinkuin minä nyt näen tuon ruumiin."
"Sitä pahempi hänelle, tohtori, jos hän sinä päivänä on yhtä kylmä
kuin te olette tänään."
"Toivon, että hän on minua suurempi, Billot, ja että hän silloin on
vielä minua lujempikin, juuri sen vuoksi, että olen esimerkilläni
näyttänyt hänelle, mitä on lujuus."
"Te tahdotte siis, että lapsi oppii näkemään verta. Oppikoon hän
siis jo pienenä näkemään tulipaloja, hirsipuita, kapinoita, yöllisiä
hyökkäyksiä; nähköön, miten solvaistaan kuningattaria ja uhataan
kuninkaita. Ja kun hän viimein on kova kuin miekka ja kylmän kylmä
kuin se, tahdotteko silloin, että hän teitä rakastaa ja kunnioittaa?"
"Ei, minä en tahdo, että hän näkee tuon kaiken, Billot. Siksi lähetin
hänet Villers-Cotteretsiin ja melkein kadun sitä tänään."
"Mitä, kadutteko sitä tänään?"
"Kadun."
"Ja miksi tänään?"
"Siksi, että tänään olisi hän itse teossa nähnyt sen Leijonan ja
Rotan [tarkoittaa La Fontainen eläinsatua. _Suom._] selviön, joka
hänelle vielä on vain tarua."
"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur Gilbert?"
"Hän olisi nähnyt kunnon maanviljelijän, jonka sattuma on tuonut
Pariisiin, rehellisen ja kunnon miehen, joka ei osaa lukea eikä
kirjoittaa; joka ei koskaan ole kuvitellutkaan, että hänen elämänsä
voisi hyvin tai pahoin vaikuttaa niin tärkeisiin kohtaloihin, että
hän tuskin tohti niitä silmillään mittailla; sanon, että hän olisi
nähnyt tämän miehen, joka jo aikaisemmin halusi lähteä Pariisista,
niinkuin hän taas haluaa; sanon, että hän olisi nähnyt tämän mielien
todella pelastavan kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaalliset lapset."
Billot katsoi kummastuneena Gilbertiin.
"Millä tavalla, herra Gilbert?" kysyi hän.
"Milläkö tavalla, te jalo tyhmeliini? Minä selitän teille. Heräten
heti melun kuullessaan, aavistaen, että se tiesi myrskyn puhkeamista
Versaillesissa, hän juoksi herättämään Lafayetten, sillä Lafayette
nukkui."
"Olihan se luonnollista. Hän oli istunut kaksitoista tuntia hevosen
selässä. Hän ei ollut maannut koko vuorokauteen."
"Ja johdatti hänet palatsiin", jatkoi Gilbert, "ja heitti hänet
keskelle hyökkääjiä huutaen: Peräytykää, konnat, kostaja saapuu!"
"Kah, se on totta", sanoi Billot; "niin teinkin."
"No niin, Billot, näethän, että olet saanut suurta aikaan. Ellet
olekaan voinut estää heitä surmaamasta tätä nuorta miestä, olet ehkä
estänyt kuninkaan, kuningattaren ja heidän lastensa surmaamisen! Sinä
kiittämätön tahdot jättää paikkasi sinä hetkenä, jona isänmaa sinua
palkitsee."
"Mutta tietääkö kukaan koskaan, mitä olen tehnyt, koska en itsekään
sitä osannut ajatella?"
"Sinä ja minä, me tiedämme, Billot. Eikö se riitä?" Billot mietti
hetkisen. Sitten hän sanoi ojentaen karkean kätensä Gilbertille:
"Olette oikeassa, herra Gilbert. Mutta tiedättehän, että ihminen on
itsekäs, heikko ja häilyväinen olento. Te, herra Gilbert, yksinänne
olette voimakas, jalo ja luja. Kuka teidät on sellaiseksi tehnyt?"
"Onnettomuus!" sanoi Gilbert hymyillen, ja hänen hymyynsä sisältyi
enemmän surua kuin nyyhkytykseen.
"Kummallista", sanoi Billot; "minä uskon, että onnettomuudesta
ihmiset käyvät pahoiksi."
"Heikot kyllä."
"Jos minä tulen onnettomaksi ja minusta tulee paha?"
"Sinä voit tulla onnettomaksi, mutta sinusta ei koskaan tule pahaa,
Billot."
"Oletteko siitä varma?"
"Minä vastaan sinusta."
"Siinä tapauksessa", sanoi Billot huoaten.
"Siinä tapauksessa?" kertasi Gilbert.
"Siinä tapauksessa minä jään. Mutta tiedän, että vielä monta kertaa
tulen näin heikoksi."
"Ja joka kerta minä olen rinnallasi sinua tukemassa."
"Tapahtukoon niin", huokasi maanviljelijä.
Sitten luoden viimeisen katseen parooni de Charnyn ruumiiseen, jota
palvelijat valmistautuivat viemään paareilla pois, hän lausui:
"Minkäs sille voi! Tuo pikku Georges de Charny oli hyvin kaunis poika
istuessaan harmaan hevosensa selässä, kori käsivarrellaan ja kukkaro
kädessään."