Eräs mies odotti kuningatarta molempien huoneistojen välillä.
Tämä mies oli Charny. Hän oli pahasti veressä.
"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette nähdessään nuoren miehen
veriset vaatteet. "Kuningas! Olette luvannut pelastaa kuninkaan!"
"Kuningas on pelastettu, madame", vastasi Charny. Ja katsoen
ovien kautta, jotka kuningatar oli jättänyt auki tullessaan
Häränsilmä-saliin, missä tänä hetkenä olivat koolla kuningatar, hänen
molemmat lapsensa, muutamia henkikaartilaisia, hän aikoi kysyä, missä
Andrée oli, kun kuningattaren katse osui häneen. Tämä katse pysäytti
kysymyksen hänen huulilleen.
Mutta kuningattaren katse tunkeutui yhä syvemmälle Charnyn sydämeen.
Charnyn ei tarvinnut kysyä: Marie-Antoinette aavisti hänen
ajatuksensa.
"Hän tulee", lausui hän. "Olkaa turvassa."
Ja hän juoksi poikansa luo, jonka hän nosti syliinsä. Andrée sulki
samassa viimeisen oven ja tuli saliin. Andrée ja Charny eivät
vaihtaneet sanaakaan. Toisen hymy vastasi toisen hymyyn, siinä kaikki.
Kummallista! Nämä kaksi kauan erossa ollutta sydäntä alkoivat sykkiä
yhdessä.
Tänä aikana kuningatar katsoi ympärilleen. Ja ikäänkuin hän olisi
onnellinen saadessaan syyttää Charnyta hän lausui:
"Missä on kuningas? Missä on kuningas?"
"Kuningas etsii teitä", vastasi Charny rauhallisesti. "Hän meni
teidän luoksenne toista käytävää myöten, sillaikaa kun te saavuitte
toista."
Samassa kuului suuri huuto viereisestä salista.
Murhaajat huusivat: Alas Itävallatar! Alas Messalina! Alas Veto! Me
tahdomme hänet kuristaa, hirttää!
Sitten kuului kaksi pistoonlinlaukausta, ja kaksi kuulaa lävisti
oven eri kohdista. Toinen kuula meni dauphinin pään ohi ja upposi
kattokoristeihin.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kuningatar vaipuen polvilleen.
"Me kuolemme kaikki."
Charnyn viittauksesta nuo viisi tai kuusi henkikaartilaista
muodostivat silloin ruumiillaan suojan kuningattarelle ja hänen
lapsilleen.
Samassa saapui kuningas kyynelsilmin ja kalpeana, huutaen
kuningatarta, niinkuin kuningatar oli huutanut kuningasta. Hän näki
kuningattaren ja sulki hänet syliinsä.
"Pelastettu! Pelastettu!" huudahti kuningatar.
"Hänen avullaan, madame", vastasi kuningas osoittaen Charnyta. "Ja
kuka teidät on pelastanut?"
"Hänen veljensä", vastasi kuningatar.
"Monsieur", sanoi Ludvig XVI kreiville, "olemme teidän suvullenne
niin suuressa kiitollisuudenvelassa, ettemme koskaan voi sitä
kuitata."
Kuningatar kohtasi Andréen katseen ja käänsi punastuen päänsä
toisaanne.
Hyökkääjät alkoivat iskeä oveen.
"Hyvät herrat", sanoi Charny, "meidän täytyy täällä kestää kokonainen
tunti. Meitä on seitsemän. Kuluu ainakin tunti, ennenkuin he ovat
meidät surmanneet, jos puolustaudumme hyvin. Tunnin kuluttua täytyy
saapua apua teidän majesteetillenne."
Sitten kreivi tarttui isoon kaappiin, joka oli nurkassa. Hänen
esimerkkiään seurattiin ja pian oli kasattu röykkiö huonekaluja,
joiden lomitse sovitettiin ampuma-aukkoja.
Kuningatar otti molemmat lapsensa syliinsä ja kohottaen molemmat
kätensä heidän päänsä päälle rukoili. Lapset tukahduttivat itkunsa
ja kyyneleensä. Kuningas meni salin vieressä olevaan huoneeseen
polttaakseen muutamia tärkeitä papereita, joita hän ei tahtonut
jättää hyökkääjien käsiin.
Nämä iskivät yhä oveen. Tavantakaa näki siitä irtaantuvan kappaleita,
kun hyökkääjät iskivät kirveellä ja väänsivät pihdeillä.
Siten saadusta aukosta pistettiin punakärkisiä peitsiä, verisiä
painetteja ja koetettiin niillä tuottaa kuolemaa.
Samaan aikaan kuulat lävistivät oven yläosan ja pirstoivat kullatun
katon rappausta.
Viimein muuan penkki putosi kaapin päältä. Kaappi alkoi horjua.
Kokonainen ovipeili, jonka peittona tämä kaappi oli ollut, aukeni
kuilun tavoin, ja laajenneesta aukosta näki painettien sijasta
verisiä käsiä, jotka tarttuivat aukkoon repien sitä yhä suuremmaksi.
Henkivartijat olivat ampuneet viimeiset kuulansa eivätkä suinkaan
suotta, sillä aukosta näkyi käytävän lattia olevan täynnä ruumiita ja
haavoittuneita.
Naisten kirkaistessa, sillä he luulivat tämän aukon kautta jo
kuoleman tulevan, saapui kuningas.
"Sire", lausui Charny "sulkeutukaa kuningattaren kanssa etäisimpään
huoneeseen. Sulkekaa kaikki ovet, asettakaa kaksi meistä ovien
taakse. Pyydän saada olla viimeinen ja puolustaa viimeisenä. Takaan
meidän kestävän kaksi tuntia. He ovat tarvinneet yli neljäkymmentä
minuuttia murtaakseen tämän oven."
Kuningas epäröi. Hänestä tuntui alentavalta paeta tällä tavalla
huoneesta huoneeseen, piiloutua jokaisen oven taakse. Ellei
kuningatarta olisi ollut, ei hän olisi peräytynyt askeltakaan. Ellei
kuningattarella olisi ollut lapsia, olisi hän pysynyt yhtä lujana
kuin kuningaskin.
Mutta voi ihmisraukkoja! Ollessamme kuninkaita tai alamaisia on
sydämessämme aina salainen aukko, josta rohkeutemme poistuu ja kauhu
astuu sisään.
Kuningas aikoi siis antaa määräyksen, poistua etäisimpään huoneeseen,
kun kädet vetäytyivät pois, pistimet ja painetit katosivat, huudot ja
uhkaukset loittonivat.
Vähän ajan päästä vallitsi täydellinen hiljaisuus, jolloin jokainen
seisoi suu auki kuunnellen, pidättäen hengitystään. Sitten kuului
säännöllistä sotaväen astuntaa.
"Se oli kansalliskaarti!" huudahti Charny.
"Kreivi de Charny, kreivi de Charny!" huusi ääni. Ja samassa ilmestyi
Billotin tuttu naama aukkoon, "Billot!" huudahti Charny. "Tekö se
olette, ystäväni!"
"Niin minä se olen. Missä ovat kuningas ja kuningatar?"
"He ovat täällä."
"Terveinä ja turvassako?"
"Terveinä ja turvassa."
"Jumalan kiitos! Tohtori Gilbert! Tohtori Gilbert! Tänne päin!"
Gilbertin nimeä huudettaessa vavahti kaksi naissydäntä, mutta
kumpikin eri tavalla. Kuningattaren sydän ja Andréen sydän.
Charny kääntyi vaistomaisesti; hän näki Andréen ja kuningattaren
punastuvan tämän nimen kuullessaan. Hän pudisti päätänsä ja huokasi.
"Avatkaa ovet", sanoi kuningas.
Henkikaartilaiset riensivät hajoittamaan barrikadin jätteet.
Silloin kuultiin Lafayetten äänen huutavan:
"Herrat kansalliskaartilaiset, minä annoin eilisiltana kuninkaalle
kunniasanani siitä, ettei millään tavoin vahingoitettaisi sitä,
mikä kuuluu hänen majesteetilleen. Jos sallitte henkivartijoita
surmattavan, saatatte minut rikkomaan sanani enkä silloin enää ole
kelvollinen olemaan teidän päällikkönne."
Oven auettua näkyi kaksi henkilöä: Lafayette ja Gilbert. Hiukan
heidän vasemmalla puolellaan oli Billot, iloiten siitä, että oli
saanut ottaa osaa kuninkaan vapauttamiseen.
Billot oli käynyt herättämässä Lafayetten.
Lafayetten, Gilbertin ja Billotin takana oli kapteeni Gondran Saint
Philippe-du-Boulen keskuskomppanian komendantti.
Prinsessa Adelaide riensi ensimmäisenä Lafayettea vastaan ja kietoi
kätensä hänen kaulaansa kauhun herättämän kiitollisuuden vallassa.
"Te olette meidät pelastanut", sanoi hän.
Lafayette lähestyi kunnioittavasti astuakseen salin kynnyksen yli.
Mutta eräs upseeri pidätti häntä.
"Anteeksi", kysyi hän, "mutta onko teillä oikeus saapua
kuninkaallisiin sisähuoneisiin?"
"Ellei hänellä sitä ole, niin minä sen annan", sanoi kuningas
ojentaen hänelle kätensä.
"Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!" huusi Billot. Kuningas
kääntyi.
"Tuon äänen minä tunnen", sanoi hän hymyillen.
"Olette kovin hyvä muistaessanne minut", sanoi kunnon maanviljelijä.
"Niin, niin, minähän olin mukana matkalla Pariisiin. Olisittepa
jäänytkin Pariisiin ettekä palannut tänne!" Kuningatar rypisti
silmäkulmiaan.
"Niin kyllä", sanoi hän, "varsinkin kun pariisilaiset ovat kovin
herttaisia!"
"No, monsieur!" kysyi kuningas Lafayettelta sillä äänellä kuin olisi
sanonut: Mitä teidän mielestänne on tehtävä?
"Sire", vastasi Lafayette kunnioittavasti, "luulen parhaimmaksi, että
teidän majesteettinne näyttäytyy parvekkeelta."
Kuningas kysyi Gilbertiltä, mutta ainoastaan katseellaan, meni
suoraan lasioven luo, avasi sen epäröimättä ja astui parvekkeelle.
Kuului valtava, kaikkein suusta lähtenyt huuto:
"Eläköön kuningas!"
Sitten seurasi toinen huuto:
"Kuningas Pariisiin!"
Sitten kuului näiden kahden huudon keskellä ääniä, jotka toisinaan ne
voittivatkin:
"Kuningatar! Kuningatar!"
Tämän huudon kuullessaan kaikki vavahtivat. Kuningas kalpeni, samoin
Charny ja Gilbertkin.
Kuningatar kohotti päänsä.
Kalpeana, huulet yhteen puristettuina, silmäkulmat rypyssä hän seisoi
lasioven luona. Nuori prinsessa nojasi häneen. Hänen edessään seisoi
pikku kruununprinssi; lapsen vaalean tukan päällä oli kuningattaren
marmorinvalkoinen käsi.
"Kuningatar, kuningatar!" huusivat äänet yhä kovempaa.
"Kansa tahtoo teidät nähdä, madame", sanoi Lafayette.
"Oi, älkää menkö, äiti!" sanoi nuori prinsessa kauhuissaan kietoen
kätensä kuningattaren kaulaan.
Kuningatar katsahti Lafayetteen.
"Älkää pelätkö mitään, madame", sanoi tämä.
"Kuinka? Ihan yksinkö!" sanoi kuningatar.
Lafayette hymyili, ja kunnioittavasti, esiintyen siron huomaavasti,
jommoisena hän pysyi vanhuuteensa asti, hän irroitti molemmat lapset
äidistään ja lykkäsi ne ensimmäisinä parvekkeelle. Sitten hän tarjosi
kätensä kuningattarelle sanoen:
"Teidän majesteettinne suvaitsee luottaa minuun, minä vastaan kyllä
kaikesta."
Ja hän talutti vuorostaan kuningattaren parvekkeelle. Minkä kamalan
näyn tarjosikaan marmoripiha! Se suorastaan pyörrytti. Se oli
muuttunut ihmismereksi, jossa lainehti ulvovat aallot.
Kuningattaren nähdessään koko tämä joukko päästi suuren huudon, eikä
voinut varmasti sanoa, oliko se uhkausta vai iloa kuvaava huuto.
Lafayette suuteli kuningattaren kättä. Silloin kaikki taputtivat
käsiään. Onhan jalossa Ranskan kansassa, sen rahvaanomaisimmissakin
suonissa, aina virrannut ritarillisuuden veri.
Kuningatar hengähti syvään.
"Kummallinen kansa!" sanoi hän.
Sitten hän äkkiä vavahti.
"Ja minun henkikaartilaiseni, jotka ovat henkeni pelastaneet, ettekö
aio tehdä mitään heidän hyväkseen?"
"Kutsukaa tänne yksi heistä", sanoi Lafayette.
"Kreivi de Charny!" huusi kuningatar.
Mutta Charny astui askeleen taapäin. Hän oli arvannut, mistä oli puhe.
Hän ei tahtonut pyytää anteeksi lokakuun ensimmäisen päivän pitojen
tähden. Kun hän kerran ei ollut syyllinen, ei hän kaivannut
anteeksiantoakaan.
Andrée tunsi puolestaan samaa. Hän oli ojentanut kätensä
pidättääkseen miestään. Hänen kätensä osui kreivin käteen. He
puristivat toistensa kättä.
Kuningatar näki sen, vaikka hänellä tänä hetkenä olikin niin paljon
muuta katsottavaa.
Hänen silmänsä leimahtivat, ja hän sanoi, rinnan läähättäessä,
terävällä äänellä eräälle henkikaartilaiselle:
"Monsieur, tulkaa tänne, minä käsken."
Tällä ei ollut samoja syitä epäröimiseen kuin Charnyllä. Lafayette
vei kaartilaisen parvekkeelle, pani hänen hattuunsa oman kolmivärisen
kokardinsa ja syleili häntä.
"Eläköön Lafayette! Eläköön henkikaarti!" huusi viisikymmentätuhatta
ääntä.
Muutamat mutisivat vielä kumeasti kuin poistuvan myrskyn viimeisiä
uhkauksia. Mutta heidän äänensä hukkuivat yleiseen riemuhuutoon.
"Kaikki on nyt ohitse", sanoi Lafayette, "ja kaunis ilma on palannut."
Sisään palattuaan hän jatkoi:
"Mutta jotta se ei uudelleen häiriintyisi, sire, on viimeinen uhri
tehtävä."
"Niin", sanoi kuningas mietteissään, "lähdettävä Versaillesista, eikö
niin?"
"Niin, Pariisiin, sire."
"Monsieur", sanoi kuningas, "saatte ilmoittaa kansalle, että tunnin
päästä lähdemme Pariisiin, minä, kuningatar ja lapsemme."
Sitten hän lausui kuningattarelle:
"Madame, menkää huoneistoonne ja valmistautukaa."
Tämä määräys näytti johdattavan Charnyn mieleen jotakin tärkeää, kuin
lupauksen, jonka hän oli siihen asti unhottanut.
Hän riensi kuningattaren edelle.
"Mitä aiotte tehdä minun huoneissani?" sanoi kuningatar tylysti; "ei
teillä ole sinne mitään asiaa."
"Minun täytyy päästä sinne välttämättä", sanoi Charny, "ja olkaa
rauhassa. Ellei minulla ole sinne todella asiaa, en viivy siellä
kauan, jotta en läsnäolollani tuottaisi hänen majesteetilleen
mielipahaa."
Kuningatar seurasi häntä. Verta oli lattialla; kuningatar näki sen.
Kuningatar sulki silmänsä, ja etsiessään jonkun käsivartta tuekseen
hän tarttui Charnyn käteen, astuen sitten muutaman askeleen silmät
ummessa.
Äkkiä hän tunsi Charnyn koko ruumiin vapisevan.
"Mikä teidän on?" kysyi hän avaten silmänsä.
Sitten hän äkkiä kirkaisi:
"Ruumis! ruumis!"
"Teidän majesteettinne suo anteeksi, että irroitan käsivarteni",
sanoi Charny. "Olen löytänyt sen, jota saavuin etsimään kuningattaren
huoneesta, veljeni Georgesin ruumiin."
Se oli todellakin nuoren miehen ruumis, jonka hänen veljensä oli
määrännyt kuolemaan kuningattaren puolesta. Hän oli täsmälleen
totellut.