Yö oli jokseenkin rauhallinen. Kansalliskokous istui kello kolmeen
asti aamulla.
Kello kolme, ennenkuin jäsenet poistuivat, lähettivät he kaksi
vartijaa tarkastamaan Versaillesia ja sen lähitienoita ja kiertämään
puiston kautta. Kaikki oli tai ainakin näytti olevan rauhallista.
Keskiyön aikaan oli kuningatar aikonut poistua Trianonin portin
kautta, mutta kansalliskaartilainen ei päästänyt häntä menemään. Hän
selitti pelkäävänsä, mutta hänelle vakuutettiin, että Versaillesissa
oli turvallisempaa kuin missään muualla.
Hän siis vetäytyi pieneen huoneistoonsa ja rauhoittui nähdessään
kaikkein uskollisimmat henkivartijansa sitä suojaamassa.
Ovellaan hän tapasi Georges de Charnyn. Tämä oli aseissa, nojautuen
lyhyeen pyssyyn, jommoisia kaartilaiset käyttivät samoin kuin
rakuunatkin. Se oli tapojen vastaista: sisällä ollessaan kantoivat
vartijat vain miekkaa.
Kuningatar lähestyi häntä.
"Tekö se olettekin, parooni!" sanoi hän.
"Minä, madame."
"Aina uskollinen!"
"Olenhan vartiopaikallani."
"Kuka teidät siihen määräsi?"
"Veljeni, madame."
"Ja missä on veljenne?"
"Kuninkaan luona."
"Miksi kuninkaan luona?"
"Siksi, että hän on suvun päämies, ja sen vuoksi hänellä on oikeus
kuolla kuninkaan, valtion päämiehen, puolesta."
"Niin kyllä", sanoi Marie-Antoinette hiukan katkerasti, "jota vastoin
teillä on oikeus kuolla kuningattaren puolesta."
"Jos Jumala sallii minun täyttää tämän velvollisuuteni, on se minulle
suuri kunnia", vastasi nuori mies kumartaen.
Kuningatar astui askelen poistuakseen, mutta epäluulo kalvoi hänen
sydäntään. Hän kääntyi ja kääntäen päänsä puoliksi poispäin, kysyi:
"Ja... kreivitär, minne hän on joutunut?"
"Kreivitär saapui kymmenen minuuttia sitten ja on käskenyt valmistaa
itselleen vuoteen teidän majesteettinne etuhuoneeseen."
Kuningatar puri huuleensa.
Missä tahansa tämän Charnyn perheen kanssa joutui kosketuksiin, aina
he olivat velvollisuuttaan täyttämässä.
"Kiitos, monsieur", sanoi kuningatar, tehden hurmaavan liikkeen sekä
päällään että kädellään, "kiitos siitä, että huolellisesti suojaatte
kuningatartanne. Kiittäkää minun puolestani veljeänne siitä, että hän
huolellisesti suojaa kuningasta."
Ja tämän sanottuaan hän poistui. Etuhuoneessa hän tapasi Andréen, ei
levolla, vaan seisaallaan, kunnioittavana odottamassa.
Kuningatar ei voinut olla ojentamatta hänelle kättään.
"Kiitin juuri äsken lankoanne, Georgesia", sanoi kuningatar. "Pyysin
häntä kiittämään miestänne ja kiitän itse teitä."
Andrée niiasi syvään ja väistyi tieltä päästääkseen kuningattaren
menemään ohitseen. Tämä poistui makuuhuoneeseensa.
Kuningatar ei pyytänyt häntä seuraamaan. Tämä uskollisuus, josta
varsinainen kiintymys oli kadonnut ja joka kylmän tyynenäkin oli
yhtäkaikki valmis uhrautumaan kuolemaan asti, vaikutti häneen
kiusallisesti.
Kello kolmen aikaan aamulla oli siis kaikki rauhallista.
Gilbert poistui linnasta Lafayetten seurassa, joka oli ollut
kaksitoista tuntia hevosen selässä ja nyt oli väsymyksestä
nääntymäisillään, Portilla hän kohtasi Billotin, joka oli saapunut
kansalliskaartin kanssa. Billot oli nähnyt Gilbertin poistuvan,
arvellut tämän tarvitsevan hänen apuaan ja saapunut hänen luokseen
niinkuin koira saapuu yksinään lähteneen isäntänsä luo.
Kello kolmen aikaan, niinkuin olemme maininneet, oli kaikki
rauhallista, Kansalliskokouskin, vartijoittensa tiedonantojen
rauhoittamana, oli poistunut. Kaikki toivoivat, ettei mikään
häiritsisi tätä rauhallisuutta. Siinä he erehtyivät.
Melkein jokaisessa kansanliikkeessä, joka valmistaa suurta
vallankumousta, on seisahdushetkiä, jolloin kaikki näyttää
rauhalliselta ja kaikki uskovat voivansa turvassa nukkua. Siinä he
erehtyvät.
Niiden miesten takana, jotka panevat asian alkuun, on toisia, jotka
odottavat tämän valmistelun päättymistä, että sen toimihenkilöt joko
kyllästyvät tai väsyvät syystä tai toisesta eivätkä tahdo enää mennä
sen pitemmälle, vaan asettuvat lepäämään.
Silloin tulee tuntemattomien miesten, kohtalokkaiden intohimojen
salaperäisten kätyrien vuoro. He hiipivät pimeässä esiin,
tarttuvat kesken jääneeseen toimintaan ja vieden kaikki viimeiseen
äärimmäisyyteen asti kauhistuttavat niitä, jotka olivat kesken
tietä menneet levolle, uskoen kulkeneensa matkan ja saavuttaneensa
päämäärän.
Tänä yönä vallitsi Versaillesissa kaksi vastakkaista mielialaa
molemmissa joukoissa, joista toinen saapui sinne illalla ja toinen
yöllä.
Ensimmäinen saapui siksi, että se kärsi nälkää ja tahtoi leipää.
Toinen saapui vihan vuoksi ja vaati kostoa.
Tiedämme, kuka johti ensimmäistä ryhmää: Maillard ja Lafayette.
Mutta kuka johti toista? Historia ei mainitse ketään. Mutta
perintätieto sensijaan mainitsee hänen nimensä: Marat!
Olemme tutustuneet häneen, nähneet hänet Marie-Antoinetten häiden
aikana leikkaavan jalkoja Ludvig XV:n torilla. Olemme nähneet hänet
kaupungintalon torilla yllyttämässä kansaa Bastiljia valloittamaan.
Nyt saamme nähdä hänen hiipivän yöllä, kuin susi hiipii
lammaskarsinan luona, odottaen paimenen nukkumista uskaltaakseen
tehdä verisen työnsä.
Verrière!
Ensimmäisen kerran mainitsemme tämän nimen. Hän oli epämuotoinen
kääpiö, inhoittava kyttyräselkäinen mies, jolla oli epäsuhteiset
sääret. Jokaisen yhteiskunnan perustuksia mullistavan myrskyn aikana
näki tämän verisen kääpiön nousevan loan mukana pinnalle. Pari
kolme kertaa näki hänen kamalina aikakausina ajavan kyyryillään
mustan hevosen selässä. Hän muistutti Ilmestyskirjan petoa tai niitä
muodottomia paholaisia, jotka Callot on kuvannut kiusaamassa pyhää
Antoniusta.
Kerran hän eräässä klubissa pöydällä seisoen ankarasti uhkaili
ja syytti Dantonia. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin syyskuun
toisen päivän miehen kansansuosio alkoi horjua. Tämän myrkyllisen
hyökkäyksen aikana Danton huomasi olevansa hukassa, samoin kuin
leijona huomaa kahden sormen päässä suustaan myrkyllisen käärmeen
pään. Hän katsoi ympärilleen kuin etsien asetta tai tukea. Hän
huomasi kaikeksi onneksi toisen kyttyräselkäisen, tarttui heti tämän
kainalokuoppiin ja nosti hänet pöydälle toisen eteen.
"Hyvä ystävä", sanoi hän, "vastatkaahan tuolle herralle: minä
luovutan teille puheenvuoron."
Kaikki purskahtivat nauruun, ja Danton oli pelastettu. Ainakin sillä
kertaa.
Perintätieto siis mainitsee, että Marat ja Verrière olivat läsnä.
Vieläpä eräs kolmaskin: Aiguillonin herttua, kuningattaren suurimpia
vihamiehiä, naiseksi puettuna.
Kuka sitä on väittänyt? Kaikki. Apotti Delille ja apotti Maury, nuo
molemmat perin erilaiset apotit. Edellisen väitetään kirjoittaneen
seuraavan säkeen:
Hän miesnä raukka on ja naisna murhaaja.
Maurysta taas mainitaan ihan toista. Kaksi viikkoa kohta kuvattavien
tapausten jälkeen tapasi Aiguillonin herttua hänet Feuillants-klubin
parvekkeella ja aikoi puhutella häntä.
"Mene tiehesi, portto", sanoi apotti Maury ja erkani
majesteetillisena herttuasta.
Kerrotaan siis näiden kolmen miehen saapuneen Versaillesiin kello
neljän aikaan aamulla. He johtivat tätä toista mainitsemaamme
joukkuetta.
Siihen kuuluivat ne, jotka tulevat voiton vuoksi taistelleiden
jäljestä. He saapuvat ryöstämään ja murhaamaan.
Olihan Bastiljissa hiukan murhattu, mutta ei laisinkaan ryöstetty.
Versaillesissa saisi oivallisen korvauksen.
Kello puolikuuden aikaan aamulla palatsi vavahti unestaan.
Marmoripihalla ammuttiin pyssyllä.
Viisi-, kuusisataa miestä oli äkkiä tullut ristikon luo, ja
kiihoittaen, lykkien toisiaan, he olivat yhdellä voimanponnistuksella
kiivenneet aidan yli tai rikkoneet portit. Silloin vartija oli
laukaisemalla antanut hätämerkin.
Yksi hyökkääjistä kuoli, ja hänen ruumiinsa virui pihalla. Tämä
laukaus jakoi ryöstäjien ryhmän kahtia: toinen tavoitti palatsin
hopea-esineitä, toinen ehkä kuninkaan kruunua. Niinkuin suunnattoman
kirveen halkaisemana joukko jakaantui kahteen ryhmään. Toinen ryhmä
ryntää kuningattaren huoneita kohti, toinen menee kappeliin päin,
siis kuninkaan huoneisiin.
Seuratkaamme ensin sitä, joka menee kuninkaan huoneisiin.
Olettehan nähnyt meren nousevan suuren vuoksen aikana? Kansanlaine
on samanlaatuinen, siltä erotuksella vain, että se hyökyy aina
eteenpäin, painumatta taaksepäin.
Kuninkaan suojana olivat ainoastaan se sotamies, joka vartioi ovella,
ja upseeri, joka äkkiä tuli etuhuoneesta kädessään peitsi; sen hän
oli siepannut hätääntyneeltä sveitsiläiseltä. "Kuka siellä!" huutaa
vartija. "Kuka siellä?" Ja kun hän ei kuule vastausta ja laine yhä
nousee, huutaa hän kolmannen kerran:
"Kuka siellä!" Ja hän nostaa pyssyn poskelleen. Upseeri käsittää,
mitä seuraa laukauksesta kuninkaan huoneistossa. Hän kohottaa
pyssynsä, rientää hyökkääjiä vastaan ja sulkee peitsellään koko
portaiden leveyden. "Mitä te tahdotte?" huutaa hän. "Mitä te etsitte?"
"Emme mitään", kuuluu useita pilkallisia ääniä. "Päästäkää meidät
menemään. Me olemme hänen majesteettinsa hyviä ystäviä."
"Olette hänen majesteettinsa hyviä ystäviä ja julistatte hänelle
sodan."
Tällä kertaa ei kuulunut vastausta... Ei muuta kuin synkkää naurua.
Muuan mies tarttuu peitsen varteen, jota upseeri ei tahdo päästää
irti. Saadakseen hänet päästämään mies puree häntä käteensä.
Upseeri sieppaa peitsen vastustajansa käsistä, tarttuu molemmin
käsin sen varteen kahden jalan päähän tyvestä ja lyö varren täydellä
voimalla vastustajansa päähän, halkaisten hänen kallonsa.
Kova isku taittaa peitsen.
Tästä lähin on upseerilla kaksi uutta asetta, keppi ja tikari.
Keppiä hän heiluttaa, ja tikarilla hän pistää. Tällä välin on
vahtisotamies avannut oven etuhuoneeseen ja kutsuu apua. Viisi kuusi
henkikaartilaista tulee.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoo vartija, "rientäkää kreivi de
Charnyn avuksi!"
Miekat välähtävät huotristaan, kimaltelevat hetkisen portaiden
yläpäässä olevan lampun valossa ja sitten iskevät Charnyn molemmin
puolin joukkoon.
Kuuluu tuskanhuutoja, veri purskuu, laine peräytyy portaita alas,
jotka nyt ovat veriset ja liukkaat.
Etuhuoneen ovi aukenee kolmannen kerran, ja vartija huutaa:
"Palatkaa sisään, hyvät herrat, kuningas määrää." Kaartilaiset
käyttävät hyväkseen hetken hämminkiä, joka on syntynyt joukossa. He
rientävät ovea kohden. Charny menee viimeisenä. Ovi sulkeutuu hänen
järjestään, suuret rautaiset teljet painuvat paikoilleen.
Tuhannet iskut osuvat yhtaikaa oveen. Mutta sen taakse kootaan
penkkejä, pöytiä, tuoleja. Se voi siten kestää ainakin kymmenen
minuuttia.
Kymmenen minuuttia! Sinä aikana voi saapua apu. Katsokaamme, mitä
tapahtui kuningattaren luona. Toinen ryhmä ryntäsi pientä huoneistoa
kohden. Mutta portaat olivat ahtaat, ja töin tuskin kaksi henkeä
rinnatusten voi pihalta päästä käytävään.
Täällä valvoo Georges de Charny.
Kun hänen kolmanteen kysymykseensä: Ken siellä! ei kuulu mitään
vastausta, laukaisee hän.
Laukauksen jälkeen aukenee kuningattaren huoneen ovi. Andrée pistää
kalpeana, mutta tyynenä päänsä esiin. "Mitä on tapahtunut?" kysyy hän.
"Madame", huutaa Georges, "pelastakaa hänen majesteettinsa; hänen
henkensä on uhattu. Olen täällä yksin tuhatta vastaan. Mutta mitä
siitä. Kestän niin kauan kuin mahdollista. Mutta kiirehtikää,
kiirehtikää!"
Ja kun hyökkääjät ryntäävät häntä kohden, vetää hän oven kiinni ja
huutaa:
"Teljetkää ovi! Minä kestän kyllä niin kauan, että kuningatar
ennättää nousta ja paeta."
Ja kääntyessään hän lävistää painetillaan kaksi käytävässä lähinnä
olevaa miestä.
Kuningatar on kuullut kaikki, ja kun Andrée tulee hänen huoneeseensa,
tapaa hän valtiattarensa jo jalkeilla.
Kaksi kamarineitiä, Hogué ja Thibault, pukee kiireesti hänen ylleen.
Sitten molemmat naiset vievät salaista käytävää myöten puoliksi
puetun kuningattaren kuninkaan huoneisiin. Sinä aikana Andrée
tyynesti ja välittämättä omasta vaarastaan telkee jokaisen oven
astuessaan Marie-Antoinetten jäljestä.