Charny ja Gilbert juoksevat portaita alas.
"Kuninkaan nimessä!" huutaa toinen.
"Kuningattaren nimessä!" huutaa toinen.
Ja molemmat lisäävät:
"Avatkaa portit."
Mutta tätä käskyä ei täytetty kyllin nopeasti. Kansalliskokouksen
puheenjohtaja kaatuu maahan ja tallataan jalkoihin. Hänen vieressään
on kaksi lähetystöön kuuluvaa naista haavoittunut.
Gilbert ja Charny rientävät avuksi. Nämä kaksi miestä, joista toinen
on lähtenyt yhteiskunnan yläpäästä ja toinen alapäästä, kohtaavat
toisensa samassa ympäristössä.
Toinen tahtoo pelastaa kuningattaren rakkaudesta kuningattareen,
toinen tahtoo pelastaa kuninkaan rakkaudesta kuninkuuteen.
Porttien auettua ryntäävät naiset pihaan. He heittäytyvät
henkivartioston ja Flandrian rykmentin sotilaitten keskeen, uhkaavat,
rukoilevat, hyväilevät. Mitenkä miehet voisivatkaan vastustaa naisia,
jotka rukoilevat heitä äitiensä ja sisariensa nimessä!
"Tilaa, tilaa lähetystölle!" huutaa Gilbert.
Ja rivit aukenevat päästääkseen läpi Mounierin ja ne onnettomat
naiset, joiden kanssa hän tahtoo mennä kuninkaan luo.
Saatuaan edeltäpäin tiedon Charnylta kuningas odottaa lähetystöä
kappelin viereisessä salissa.
Mounier aikoo puhua Kansalliskokouksen nimessä. Madeleine Chambry,
rummuttava kukkakauppias, aikoo puhua naisten puolesta.
Mounier lausuu muutaman sanan kuninkaalle ja esittää hänelle
kukkakauppiaan. Tämä astuu muutaman askeleen eteenpäin, aikoo sanoa
jotakin, mutta ei jaksa lausua muuta kuin:
"Sire, leipää!"
Ja hän kaatuu pyörtyneenä maahan.
"Auttakaa!" huutaa kuningas. "Auttakaa!"
Andrée rientää antamaan kuninkaalle hajusuolapullonsa.
"Madame", sanoo Charny moittivalla äänellä kuningattarelle.
Kuningatar kalpenee ja vetäytyy huoneisiinsa.
"Pankaa vaunut kuntoon", sanoo hän; "kuningas ja minä lähdemme
Rambouilletiin."
Tällä välin tyttöparka tointuu. Huomatessaan nojautuvansa kuninkaan
käsivartta vasten ja saavansa haistella hajusuolaa hän häpeää,
huudahtaa ja aikoo suudella kuninkaan kättä.
Mutta kuningas estää sen.
"Kaunis lapsi", sanoo hän, "sallikaa minun suudella teitä; kyllä te
sen ansaitsette."
"Sire, sire, koska olette näin hyvä", sanoo nuori tyttö, "niin
antakaa määräys."
"Mikä määräys?" kysyy kuningas.
"Että tuodaan viljaa, jotta nälänhätä taukoo."
"Rakas lapsi", sanoo kuningas, "kyllä kirjoitan pyytämänne määräyksen
alle, mutta suoraan sanoen en luule sen teitä paljoakaan auttavan."
Kuningas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa, kun äkkiä kuuluu
yksinäinen laukaus ja sitä seuraa kiivas ammunta.
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahtaa kuningas.
"Mitä nyt taas tapahtuu? Menkäähän katsomaan, monsieur Gilbert."
Toista naisryhmää vastaan oli tehty hyökkäys, ja siitä johtui
yksinäinen laukaus, jota sitten seurasi ammunta. Tämän yksinäisen
laukauksen ampui eräs rahvaanmies ja lävisti kaartinluutnantti
Savonnièresin käsivarren juuri sinä hetkenä, jona hän kohotti
käsivartensa iskeäkseen nuoreen sotilaaseen, kun tämä oli paennut
vajan seinän luo ja levittäen molemmat aseettomat kätensä koetti
suojata takanaan polvillaan olevaa naista. Kaartilaiset vastasi
viidellä tai kuudella karbiininlaukauksella.
Kaksi kuulaa osui. Eräs nainen kaatui kuolleena maahan. Toinen
vietiin pois vaarallisesti haavoittuneena.
Kansaa vastaan ammuntaan, ja vuorostaan kaksi kaartilaisia putoo
hevosensa selästä.
Samassa kuuluu huutoja: Tilaa! Tilaa! Saint-Antoinen esikaupungin
miehet saapuvat vetäen mukanaan kolmea kanuunaa, jotka he asettavat
rinnakkain ristikon eteen.
Kaikeksi onneksi sataa virtanaan, sytytin pistetään turhaan
sankkireikään; kostunut ruuti ei ota syttyäkseen.
Tänä hetkenä kuiskaa eräs ääni hiljaa nämä sanat Gilbertille:
"Lafayette saapuu eikä ole täältä enää kuin puolen penikulman päässä."
Gilbert etsii turhaan tämän ilmoittajaa. Mutta mistä tahansa se tieto
saapui, se oli hyvä tieto.
Hän katselee ympärilleen, näkee isännättömän hevosen. Se kuuluu
toiselle surmatulle kaartilaiselle. Hän hyppää sen selkään ja lähtee
täyttä laukkaa ajamaan Pariisia kohden.
Toinen ratsastajaton hevonen tahtoo seurata häntä. Mutta tuskin on
hevonen ennättänyt juosta parikymmentä askelta, kun joku tarttuu sen
suitsiin. Gilbert arvaa toisten aavistaneen hänen aikeensa ja ajavan
häntä takaa. Kiitäessään eteenpäin hän vilkaisee taakseen.
Ei kukaan ajattelekaan takaa-ajoa. Kaikkia vaivaa nälkä. He tahtovat
syödä, ja hevonen tapetaan puukoniskuilla.
Hevonen kaatuu ja on muutamassa minuutissa jaettu kahteenkymmeneen
kappaleeseen.
Tällä välin oli kuningas saanut saman tiedon kuin Gilbertkin:
Lafayette saapuu!
Kuningas oli Mounierille allekirjoittanut ihmisoikeuksia koskevan
säädöksen ja Madeleine Chambrylle määräyksen viljan hankkimisesta.
Saatuaan säädöksen ja määräyksen, joiden luultiin rauhoittavan
mieliä, lähtivät Maillard, Madeleine Chambry ja tuhatkunta naista
Pariisia kohden.
Kaupungin äärimmäisten talojen kohdalla he tapaavat Lafayetten, joka
Gilbertin kiihoittamana saapuu rientomarssissa kansalliskaartin
etunenässä.
"Eläköön kuningas!" huutavat Maillard ja naiset heiluttaen päänsä
yläpuolella säädöksiä.
"Mitä te puhutte kuningasta uhkaavasta vaarasta?" kysyi Lafayette
hämmästyen.
"Tulkaa, tulkaa, kenraali", huudahti Gilbert kiihoittaen häntä yhä
eteenpäin. "Saatte itse päättää."
Ja Lafayette kiiruhtaa eteenpäin. Kansalliskaarti saapuu rumpujen
soidessa Versaillesiin.
Rummutuksen alkaessa kuulua Versaillesiin kuningas tuntee jonkun
kunnioittavasti koskevan häntä käsivarteen.
Hän kääntyy. Se on Andrée.
"Tekö madame de Charny?" sanoo kuningas. "Mitä kuningatar tekee?"
"Sire, kuningatar pyytää teitä lähtemään, odottamatta pariisilaisia.
Henkivartiostonne ja Flandrian rykmentin suojaamana voitte päästä
minne tahansa."
"Onko se teidän mielipiteenne, kreivitär de Charny?" kysyi kuningas.
"On sire, jos samalla kertaa menette rajan yli, sillä muuten..."
"Muuten?"
"Muuten on parempi jäädä."
Kuningas pudisti päätänsä.
Hän jää, ei suinkaan sen vuoksi, että hänellä on rohkeutta jäädä,
vaan sen vuoksi, että hänellä ei ole voimaa lähteä.
Hiljaa hän mutisee:
"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"
Sitten hän sanoo kääntyen Andréen puoleen:
"Menkää sanomaan kuningattarelle, että hän lähtisi yksinään."
Viiden minuutin päästä kuningatar saapuu ja asettuu kuninkaan viereen.
"Mitä täällä teette, madame?" -- kysyy Ludvig XVI.
"Tulen kuolemaan kanssanne, monsieur", vastaa kuningatar.
"Nyt hän on todella kaunis!" sanoo Charny itsekseen hiljaa.
Kuningatar vavahtaa; hän on kuullut lauseen.
"Eiköhän olisikin minun parempi kuolla kuin elää", sanoo hän katsoen
Charnyn puoleen.
Tänä hetkenä kuuluu kansalliskaartin astuntaa palatsin ikkunoiden
alta.
Gilbert tuli nopeasti sisään.
"Sire", sanoi hän kuninkaalle, "teidän majesteettinne ei tarvitse
enää mitään pelätä; Lafayette on tuolla alhaalla."
Kuningas ei pitänyt Lafayettesta, mutta ei mennyt siinä sen
pitemmällekään. Kuningatar sitävastoin vihasi Lafayettea eikä
salannut vihaansa. Seurauksena tästä oli, että ilmoittaessaan omasta
mielestään tänä hetkenä kaikkein tärkeimmän uutisen Gilbert ei saanut
mitään vastausta.
Mutta Gilbert ei ollut niitä miehiä, jotka pelkäävät kuninkaallisten
vaikenemista.
"Kuuliko teidän majesteettinne?" sanoi hän varmalla äänellä
kuninkaalle. "Lafayette on tuolla alhaalla ja teidän majesteettinne
käytettävänä."
Kuningatar oli yhä vaiti. Kuningas sanoi vähän ajan päästä:
"Viekää hänelle sana, että kiitän häntä ja pyydän häntä saapumaan
luokseni."
Muuan upseeri kumarsi ja poistui. Kuningatar astui kolme askelta
taapäin. Mutta melkein käskevällä liikkeellä kuningas pidätti hänet.
Hoviherrat jakaantuivat kahteen ryhmään.
Charny ja Gilbert jäivät kuninkaan luokse. Kaikki muut peräytyivät
kuningattaren tavoin ja asettuivat hänen taakseen.
Kuului yksinäisen miehen astuntaa, ja Lafayette ilmestyi ovelle.
Hänen tullessaan syntyi vaitiolo. Sen keskeltä kuului kuningattaren
ryhmästä ääni:
"Toinen Cromwell."
Lafayette hymyili.
"Cromwell ei olisi yksinään tullut Kaarle I:n luokse", sanoi hän.
Ludvig XVI kääntyi näitä hirveitä ystäviänsä kohti, jotka muuttivat
viholliseksi hänen avukseen tulleen miehen. Sitten hän lausui
Charnylle:
"Kreivi, minä jään. Herra Lafayetten tultua tänne ei minulla ole enää
mitään pelon syytä. Käskekää sotaväkeä siirtymään Rambouilletiin.
Kansalliskaarti vartioi palatsin ulkopuolta, henkikaarti sisäpuolta."
Hän jatkoi, kääntyen Lafayetten puoleen:
"Tulkaa, kenraali, tahdon puhella kanssanne."
Ja kun Gilbert astui askelen poistuakseen, sanoi kuningas:
"Te, herra tohtori, ette häiritse. Tulkaa."
Ja näyttäen tietä Lafayettelle ja Gilbertille, hän astui
sivuhuoneeseen, jonne molemmat seurasivat häntä.
Kuningatar seurasi heitä katseillaan, ja kun ovi oli suljettu, sanoi
hän:
"Tänään olisi pitänyt paeta! Tänään se vielä olisi voinut tapahtua.
Huomenna se ehkä on jo liian myöhäistä!"
Hän poistui mennäkseen omiin huoneisiinsa.
Sillä välin sattui palatsin ikkunoihin väkevä valo, kuin tulipalon
kuumotus. Suurella roviolla paistettiin tapetun hevosen kappaleita.