Gilbert loi silmäyksen kaikkiin niihin henkilöihin, jotka olemme
asettaneet näyttämölle, ja lähestyi kunnioittavasti kuningatarta.
"Salliiko kuningatar", sanoi hän, "korkean puolisonsa poissaollessa
minun ilmoittaa tuomani uutiset?"
"Puhukaa, monsieur", sanoi Marie-Antoinette. "Nähdessäni teidän niin
kiireellisesti saapuvan, olen koonnut kaikki voimani avukseni, sillä
arvaan teidän tuovan pahoja tietoja."
"Olisiko kuningatar pitänyt enemmän siitä, että olisin hänet
yllättänyt? Saatuaan edeltäpäin tiedon, astuu kuningatar terveen
järkensä ja luontaisen varman arvostelukyvyn tukemana vaaraa vastaan,
ja silloin ehkä vaarakin väistyy hänen tieltään."
"Mutta mikä on tuo vaara, monsieur?"
"Madame, seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista on aseistettuna
lähtenyt Pariisista ja saapuu Versaillesiin."
"Seitsemän tai kahdeksan tuhatta naista!" lausui kuningatar
halveksivan näköisenä.
"Niin, mutta he ovat pysähtyneet matkalla, ja ehkä heitä on tänne
saapuessaan viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta."
"Ja mitä varten he tulevat?"
"Heidän on nälkä, madame, ja he saapuvat pyytämään kuninkaalta
leipää."
Kuningatar kääntyi Charnyn puoleen.
"Madame", sanoi kreivi, "se, mitä ennustin, on nyt tapahtunut."
"Mitä on tehtävä?" kysyi kuningatar.
"Kuninkaalle on heti lähetettävä sana", lausui Gilbert.
Kuningatar kääntyi nopeasti.
"Kuninkaalle! Ei mitenkään!" huudahti hän. "Miksi hyväksi
saattaisimme hänet vaaraan?"
Tämä huudahdus purkautui Marie-Antoinetten sydämestä vaistomaisesti.
Hän ilmaisi sillä oman urhoollisuutensa, tietoisuutensa omasta
persoonallisesta voimastaan ja samalla siitä heikkoudesta, jota hänen
ei olisi pitänyt nähdä miehessään eikä sitä muillekaan ilmoittaa.
Mutta eihän Charny ollut vieras eikä Gilbert myöskään. Olihan
kohtalo oikeastaan valinnut nämä kaksi miestä, toisen suojelemaan
kuningatarta ja toisen kuningasta.
Charny vastasi samalla kertaa sekä kuningattarelle että Gilbertille.
Hän hallitsi täydellisesti mieltään, sillä hän oli uhrannut
ylpeytensä.
"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert on oikeassa; tästä on
ilmoitettava, kuninkaalle. Kuningasta rakastetaan vielä; hän astuu
näiden naisten eteen, puhuu heille ja riisuu heiltä aseet."
"Mutta", kysyi kuningatar, "kuka lähtee viemään sanaa kuninkaalle?
Tie on jo varmasti katkaistu, ja tehtävä on vaarallinen."
"Onko kuningas Meudonin metsässä?"
"On, ja luultavasti on tiet..."
"Älköön teidän majesteettinne suvaitko nähdä minussa muuta kuin
tavallisen sotilaan", keskeytti Charny yksinkertaisesti. "Sotilas on
syntynyt surmattavaksi."
Tämän lausuttuaan hän ei odottanut vastausta, ei kuullut huokausta.
Hän riensi nopeasti alas, hyppäsi erään kaartilaisen hevosen selkään
ja kiiti Meudonia kohden kahden ratsumiehen seurassa.
Tuskin hän oli ennättänyt kadota viitattuaan viimeisen kerran
hyvästiksi ikkunan ääressä seisovalle Andréelle, kun alkoi kuulua
kaukaista kohinaa, joka muistutti aaltojen pauhua myrskypäivänä,
pakottaen kuningattaren tarkasti kuuntelemaan. Tämä kohina näytti
tulevan Pariisiin johtavan tien varrella olevista etäisimmistä
puista. Siitä huoneesta, missä kuningatar oli, näki usvan läpi tämän
tien Versaillesin äärimmäisiin taloihin asti.
Kohta taivaanranta kävi yhtä uhkaavaksi katselijalle kuin
kuuntelijallekin. Valkea, pistävä sade alkoi piirtää viiruja usvaan.
Ja sillä välin kerääntyi Versaillesiin väkeä, joka ei välittänyt
taivaan uhkaavista merkeistä.
Toinen tiedontuoja toisensa jälkeen saapui palatsiin. Jokainen
kertoi suuren joukon saapuvan Pariisista, ja jokainen, ajatellessaan
edellisten päivien ilonpitoa ja helppoja riemuvoittoja, tunsi
sydämessään toiselta puolen katumusta, toiselta kauhua.
Sotilaat katselivat levottomina toisiinsa ja tarttuivat hitaasti
aseisiinsa. Kuin juopuneet olennot, jotka koettavat ravistaa
ruumiistaan viinin vaikutusta, hengittivät upseerit, sotilaiden
silminnähtävän epätietoisuuden ja joukon melun hämmentäminä,
vaivaloisesti tätä pahaenteistä ilmaa, aavistaen onnettomuuksia,
joista heitä tultaisiin syyttämään.
Henkivartioston kolmesataa miestä nousi kylmäkiskoisesti ratsaille,
hieman hidastellen niinkuin ainakin ymmärtäessään joutuvansa
tekemisiin sellaisen vihollisen kanssa, jonka hyökkäämistapaa he
eivät tunteneet.
Mitä tehdä naisille, jotka ovat lähteneet uhkaavina ja aseistettuina,
mutta jotka saapuvat aseitta, voimatta edes kohottaa käsivarsiaan:
siksi uupuneita ja nälkiintyneitä he ovat!
Joka tapauksessa he asettuvat riviin, paljastavat miekkansa ja
odottavat.
Viimein naiset tulevat näkyviin. He lähestyvät kahta tietä myöten.
Puolimatkassa he olivat jakaantuneet, toiset saapuivat Saint-Cloudin,
toiset Sèvresin kautta.
Ennen jakaantumistaan he olivat jakaneet kahdeksan leipää: enempää ei
Sèvresistä löytynyt.
Kolmekymmentäkaksi naulaa leipää seitsemälletuhannelle ihmiselle!
Saapuessaan Versaillesiin he tuskin jaksoivat enää laahustaakaan.
Kolme neljännestä naisjoukosta oli heittänyt aseensa tielle. Maillard
oli saanut viimeisen neljäsosankin jättämään aseensa kaupungin
ensimmäisten talojen kohdalle.
Kun oli tultu kaupunkiin, sanoi hän: "Kuulkaahan, jotta olisimme
varmoja siitä, että olemme kuningaskunnan ystäviä, laulakaamme:
_Terve, Henrik IV_!"
Ja heikolla äänellä, joka tuskin jaksoi enää pyytää leipää, naiset
alkoivat laulaa kuninkaallista laulua.
Palatsissa hämmästyttiinkin kovasti, kun uhkausten ja huutojen
sijasta kuuluikin lauluja, kun laulajat horjuivat, sillä
muistuttaahan nälkä humalaa, kun rauta-aidan ristikkojen takaa näkyi
laihoja, kalpeita, harmaita, likaisia, vettä ja hikeä tippuvia
kasvoja, tuhansia päitä toinen toisensa yläpuolella, käsillään
tarttuen aitauksen kullattuihin kankiin ja niitä ravistellen.
Sitten tämän oudon ryhmän keskeltä kuului tuon tuostakin kumeaa
karjuntaa; kuolevien joukosta leimahti salamoita. Toisinaan taas
kaikki kädet irtautuivat kangista ja ojentuivat niiden välistä
palatsia kohden.
Avoimet ja vapisevat kädet anoivat. Nyrkkiin puristuneet uhkasivat.
Mikä kamala näky!
Sade ja loka vallitsi taivaassa ja maassa. Nälkä ja uhkaukset
piirittäjissä. Sääli ja epäröinti puolustajissa.
Odottaessaan Ludvig XVI:tta kuningatar kuumeisesti ja päättävästi
käski järjestää puolustuksen. Vähitellen hoviherrat, upseerit,
ylhäiset virkailijat kerääntyivät hänen ympärilleen.
Näiden keskellä hän huomasi Saint-Priestin, Pariisin ministerin.
"Menkäähän ottamaan selkoa siitä, mitä nuo ihmiset tahtovat", sanoi
kuningatar hänelle.
Herra de Saint-Priest meni pihan poikki ja lähestyi aitaa. "Mitä te
tahdotte?" kysyi ministeri naisilta.
"Leipää! Leipää! Leipää!" huusivat tuhannet äänet yhtaikaa.
"Leipää!" toisti Saint-Priest kärsimättömästi. "Kun teillä oli vain
yksi valtias, ei teiltä puuttunut leipää. Nyt kun teillä on niitä
toista tuhatta, näettehän, mihin olette joutuneet."
Ja Saint-Priest poistui näiden nälkäisten huutaessa, käskien pitämään
portit suljettuina.
Mutta saapuu lähetystö, jonka edessä täytyy portti avata. Maillard on
naisten puolesta mennyt Kansalliskokoukseen. Hän on saanut aikaan,
että puheenjohtaja kahdentoista naisen kanssa lupaa mennä lähetystönä
kuninkaan luo.
Samassa kun tämä lähetystö, Mounier etunenässä, lähtee
Kansalliskokouksesta, saapuu kuningas täyttä laukkaa
talousrakennusten taholta.
Charny oli tavannut hänet Meudonin metsässä.
"Tekö se olettekin?" sanoi kuningas. "Onko teillä minulle asiaa?"
"On, sire."
"Mitä siis on tapahtunut? Teillä on ollut kovin kiire."
"Sire, tänä hetkenä on Versaillesissa kymmenentuhatta Pariisista
tullutta naista pyytämässä leipää."
Kuningas kohautti olkapäitään, enemmän säälistä kuin ylenkatseesta.
"Jos minulla olisi leipää", sanoi hän, "niin en odottaisi heidän
tuloaan Versaillesiin sitä pyytämään".
Tekemättä muita huomautuksia, katsoen kaihomielin siihen suuntaan,
mihin oli aiottu lähteä metsästysretkelle, joka nyt oli lopetettava,
hän sanoi:
"Lähtekäämme siis Versaillesiin."
Ja hän lähti Versaillesiin.
Hän saapui juuri silloin, kun asetorilta kuului kovaa huutoa.
"Mitä tuo on?" kysyi kuningas.
"Sire", huusi Gilbert tullen sisään kalmankalpeana,
"henkivartiostonne hyökkää Georges de Charnyn johtamana
Kansalliskokouksen puheenjohtajaa ja hänen mukanaan tulevaa
lähetystöä vastaan."
"Mahdotonta!" huudahti kuningas.
"Kuulkaahan, miten ne huutavat, joita surmataan."
"Avatkaa portit!" huusi kuningas. "Minä otan lähetystön vastaan."
"Mutta, sire!" huudahti kuningatar.
"Avatkaa", toisti Ludvig XVI. "Kuninkaitten palatsit ovat
turvapaikkoja."
"Niin kyllä", sanoi kuningatar, "kaikille muille paitsi kuninkaille!"