Niinkuin aina, ei Versaillesissa tiedetty mitään siitä, mitä tapahtui
Pariisissa.
Kuvaamiemme kohtausten jälkeen, joiden johdosta kuningatar seuraavana
päivänä oli ylpeä, hän lepäsi nyt.
Olihan hänellä armeija, oli puolustajia. Hän oli laskenut
vihollisensa ja halusi ryhtyä taisteluun.
Olihan hänellä kostettavana heinäkuun 14 päivän tappio. Täytyihän
hänen saada hovinsa ja itsensäkin unohtamaan tuo kuninkaan
"Pariisin-matka", jolta hän oli palannut kolmivärinen kokardi
hatussaan.
Naisparka! Hän ei osannut odottaa sitä matkaa, joka hänen itsensä oli
pakko tehdä.
Sanakiistansa jälkeen Charnyn kanssa hän ei ollut tälle puhunut
sanaakaan. Hän oli osoittavinaan Andréelle entistä ystävyyttään, joka
oli hetkiseksi himmennyt hänen omassa sydämessään, mutta aina säilyi
hänen kilpailijattarensa sielussa.
Mitä Charnyhyn tulee, niin kuningatar ei puhunut hänelle eikä
katsonutkaan häneen päin, paitsi silloin, kun hänen oli pakko,
pyytäessään häneltä palvelusta tai antaessaan hänelle määräyksiä.
Tämä epäsuosio ei kohdannut sukua, sillä samana aamuna, jona
pariisilaiset lähtivät Versaillesiin, nähtiin kuningattaren
hyvin ystävällisesti puhuttelevan nuorta Georges de Charnyta,
keskimäistä kolmesta veljeksestä, samaa, joka poiketen veljestään
Olivierista oli antanut kuningattarelle sotaisia neuvoja Bastiljin
valloittamispäivänä.
Kello yhdeksän aikaan aamulla tämä nuori mies meni gallerian kautta
ilmoittamaan ylimetsästäjälle kuninkaan lähtevän metsälle, kun
Marie-Antoinette, joka palasi messusta, huomasi hänet ja kutsui
luokseen.
"Minne te noin juoksette?" kysyi hän.
"En juossut enää silloin, kun näin teidän majesteettinne", vastasi
Georges; "päinvastoin, minä pysähdyin nöyränä odottamaan sitä
kunniaa, jonka hänen majesteettinsa suo minulle puhuttelemalla minua."
"Ei kai tämä estä teitä vastaamasta minulle, minne aiotte?"
"Madame", vastasi Georges, "olen määrätty seurueeseen.
Hänen majesteettinsa lähtee metsästämään ja tulin kuulemaan
ylimetsästäjältä, missä on kokoontumispaikka."
"Kuningas lähtee siis vielä tänäänkin metsästämään", sanoi kuningatar
katsoen pilviä, jotka vierivät suurina ja mustina, lähestyen
Pariisista päin; "siinä hän ei tee oikein. Ilma näyttää uhkaavalta,
eikö totta, Andrée?"
"Näyttää kyllä, madame", vastasi nuori nainen hajamielisesti.
"Ettekö ole samaa mieltä, monsieur?"
"Olen kyllä, madame, mutta kuningas tahtoo lähteä."
"Tapahtukoon kuninkaan tahto metsässä ja maanteillä", vastasi
kuningatar luontevan hilpeästi, "älköötkä sydänsurut ja valtiolliset
huolet yhdessä pilatko hänen metsästysonneaan."
Sitten hän jatkoi, alentaen ääntään ja Andréen puoleen kääntyen:
"Täytyyhän hänellä olla ainakin tämä huvi."
Ja ääneen hän sanoi Georgesille:
"Voitteko sanoa, missä kuningas aikoo metsästää?"
"Meudonin metsässä, madame."
"Seuratkaa siis häntä ja suojelkaa häntä."
Tänä hetkenä kreivi de Charny oli astunut sisään. Hän hymyili
ystävällisesti Andréelle ja pudistaen päätään rohkeni lausua
kuningattarelle:
"Sen kehoituksen veljeni kyllä muistaa, madame, ei ainoastaan
keskellä kuninkaan huvituksia, vaan keskellä vaarojakin."
Kuullessaan tämän äänen, joka äkkiä sattui korvaan, sillä hän ei
ollut huomannut Charnyn saapumista, kuningatar vavahti ja sanoi
kääntyen hänen puoleensa halveksivan tylysti:
"Olisin ihmetellyt, ellei tuo lause olisi tullut kreivi Olivier de
Charnyn suusta."
"Miksi?" kysyi kreivi kunnioittavasti.
"Sillä se ennustaa pahaa."
Andrée kalpeni nähdessään kreivin kalpenevan. Charny kumarsi
vastaamatta mitään. Sitten hän virkkoi, nähdessään vaimonsa
ihmettelevän näin suurta kärsivällisyyttä:
"Olen hyvin onneton, koska en _enää_ laisinkaan tiedä, miten minun on
puhuttava kuningattarelle loukkaamatta häntä."
Tämä sana _enää_ korostettiin samoin kuin näyttämöllä taitava
näyttelijä korostaa tärkeät sanat.
Kuningattarella oli siksi herkkä kuuloaisti, että hän heti huomasi,
minkä tarkoituksen Charny oli antanut tälle sanalle.
"_Enää_", sanoi hän kiihkeästi; "_enää_, mitä tarkoittaa tuo _enää_?"
"Huomaan jälleen puhuneeni pahasti", lausui Charny vaatimattomasti.
Ja hän loi Andréehen katseen, jonka kuningatar tällä kertaa huomasi.
Marie-Antoinette kalpeni vuorostaan ja sanoi vihaisesti, purren
hampaitaan yhteen:
"Sana on paha silloin, kun tarkoitus on paha."
"Korva on vihamielinen", sanoi Charny, "silloin kun ajatus on
vihamielinen."
Iskettyään tällä tavalla sattuvasti, vaikka ei kunnioittavasti, hän
vaikeni.
"Viivytän vastaustani siksi, kunnes kreivi de Charny onnistuu
hyökkäyksissään paremmin", sanoi kuningatar.
"Ja minä", vastasi Charny, "odotan siksi, kunnes kuningatar onnistuu
valitsemaan palvelijansa paremmin kuin tähän asti on tehnyt."
Andrée tarttui äkkiä miehensä käteen ja valmistautui lähtemään hänen
kanssaan.
Kuningattaren silmäys pidätti hänet. Hän oli huomannut liikkeen.
"Mutta mitä asiaa _teidän miehellänne_ oli minulle?" lausui
kuningatar.
"Hän aikoi sanoa teidän majesteetillenne, että mentyään kuninkaan
käskystä eilen Pariisiin hän huomasi kaupungissa hyvin kummallista
kuohuntaa."
"Joko taas!" lausui kuningatar. "Ja mikä nyt on syynä? Pariisilaiset
ovat valloittaneet Bastiljin ja hävittävät sitä paraillaan. Mitä he
vielä tahtovat? -- vastatkaa, kreivi de Charny!"
"Kaikki tuo on totta", vastasi kreivi. "Mutta kun he eivät voi syödä
kiviä, sanovat he näkevänsä nälkää."
"Näkevänsä nälkää! Näkevänsä nälkää!" huudahti kuningatar. "Mitä me
sille voimme?"
"On ollut aika, madame", sanoi Charny, "jolloin kuningatar
ensimmäisenä on säälinyt yleistä hätää ja sitä huojentanut. Oli aika,
jolloin hän meni köyhien ullakkohuoneihin, ja köyhien ullakoista
nousivat rukoukset Jumalan luo."
"Aivan oikein", vastasi kuningatar katkerasti, "ja olenhan minä
saanut runsaan palkinnon säälistäni toisten kurjuutta kohtaan.
Suurin onnettomuuteni on johtunut siitä, että menin tuollaiseen
ullakkohuoneeseen."
"Jos teidän majesteettinne on kerran erehtynyt", sanoi Charny, "ja
osoittanut armoaan ja suosiotaan kelvottomalle olennolle, niin
pitääkö yhden heittiön mukaan arvostella koko ihmiskuntaa? Madame,
madame, kuinka teitä siihen aikaan rakastettiin!"
Kuningatar loi kreiviin leimuavan katseen.
"Mitä siis tapahtui eilen Pariisissa?" kysyi hän. "Älkää puhuko
minulle muuta kuin mitä olette nähnyt; tahdon olla varma siitä, että
puhutte totta."
"Olen nähnyt osan väestöä tungeksivan rantakaduille odottaen turhaan
jauholastien saapumista. Olen nähnyt toisen joukon jonottavan
leipurien ovilla odottaen turhaan leipää. Olen nähnyt nälkään
nääntyvän kansan; miehet katselivat murheellisina vaimojaan, äidit
katselivat murheellisina lapsiaan. Mitä olen nähnyt? Puitavan uhkaavia
nyrkkejä Versaillesiin päin. Madame, madame, se vaara, josta olen
puhunut, tilaisuus saada kuolla teidän majesteettinne puolesta, se
onni, jota veljeni ja minä ensimmäisinä vaadimme itsellemme, se
vaara, sitä pelkään, on kohta uhkaamassa."
Kuningatar käänsi kärsimättömänä selkänsä Charnylle ja nojasi
polttavaa otsaansa marmoripihalle päin olevan ikkunan ruutuun. Tuskin
hän oli ennättänyt tehdä tämän liikkeen, kun kaikki näkivät hänen
vapisevan.
"Andrée", sanoi hän, "tulkaahan katsomaan, kuka ratsumies tuolta
tulee. Hän näyttää tuovan kiireellisiä tietoja."
Andrée lähestyi ikkunaa. Mutta melkein heti hän kalveten astui
askelen taapäin.
"Madame", lausui hän moittivalla äänellä.
Charny lähestyi nopeasti ikkunaa. Hän oli huomannut kaikki, mitä
äsken tapahtui.
"Tuo ratsastaja", sanoi hän katsoen vuoroin kuningattareen ja
Andréehen, "on tohtori Gilbert."
"Se on totta", sanoi kuningatar sellaisella äänellä, ettei Andréekaan
voinut päättää, oliko kuningatar kutsunut hänet ikkunan luo
naisellisella tavalla kostaakseen, niinkuin Marie-Antoinette parka
toisinaan teki, vai siksi, etteivät hänen valvomisesta ja kyynelistä
rasittuneet silmänsä voineet jonkun välimatkan päästä erottaa
henkilöitä, joiden tunteminen oli hänelle tärkeätä.
Jäinen vaitiolo tuli tämän kohtauksen päähenkilöiden kesken. Heidän
katseensa vain yhä kysyivät ja vastasivat.
Gilbert saapui todellakin, tuoden Charnyn aavistamat synkät uutiset.
Vaikka hän olikin nopeasti hypännyt hevosen selästä, vaikka hän
juoksi portaita ylös, vaikka kolmen levottomina odottavan henkilön,
kuningattaren, Andréen ja Charnyn, katseet olivat kääntyneet
portaille vievää ovea kohti, josta tohtorin olisi pitänyt astua
sisään, niin ovi ei auennut.
Nämä kolme ihmistä odottivat silloin tuskan vallassa muutamia
minuutteja.
Äkkiä aukeni vastaisella puolella oleva ovi, ja sisään astui upseeri.
"Madame", sanoi hän, "tohtori Gilbert, joka saapui ilmoittamaan
kuninkaalle tärkeitä ja kiireellisiä asioita, pyytää saada kunnian
päästä teidän majesteettinne puheille, koska kuningas tunti sitten on
lähtenyt Meudoniin."
"Pyytäkää häntä astumaan sisään", sanoi kuningatar luoden oveen
kovuuteen asti lujan katseen, Andréen peräytyessä niinkuin hänen
luonnollisimpana turvanaan olisi hänen miehensä ja nojautuessa
kreivin käsivarteen.
Gilbert ilmestyi ovelle.