Maillardilla oli todellakin komennettavanaan armeija.
Sillä oli kanuunia, joissa kyllä ei ollut lavetteja eikä pyöriä,
mutta ne oli pantu rattaille. Sillä oli pyssyjä; monesta puuttui
kyllä liipaisin tai hana, mutta kaikissa oli pistin. Sillä oli suuri
määrä kaikenlaisia kömpelöitä aseita, mutta ne olivat sittenkin
aseita. Sillä oli ruutia nenäliinoissa, päähineissä ja taskuissa,
ja keskellä tätä elävää ruutikellaria kulkivat kanuunansytyttäjät
palavine sytyttimineen.
On suoranainen ihme, ettei koko armeija tällä merkillisellä
matkallaan räjähtänyt ilmaan.
Maillard arvosteli yhdellä silmäyksellä armeijansa ominaisuuksia.
Hän huomasi, että ainoa, mitä hän voi tehdä, oli estää sitä jäämästä
paikalleen Pariisiin, johdattaa se Versaillesiin ja sinne tultuaan
estää se paha, mitä se voisi saada aikaan.
Tämä tehtävä on vaikea, sankarillinen, mutta Maillard toteuttaa sen.
Hän siis menee torille ja ottaa nuoren tytön kaulaan ripustetun
rummun.
Nälkään kuolemaisillaan nuori tyttö ei jaksa sitä enää kantaa. Hän
antaa rummun, horjuu pitkin seinäviertä ja vaipuu maahan, pää kiveä
vasten. Surullinen päänalainen... nälän päänalainen...
Maillard kysyy tämän naisen nimeä. Hänen nimensä on Madeleine
Chambry. Hän on veistellyt puuesineitä kirkkoja varten. Mutta kuka
nyt ajatteleekaan lahjoittaa kirkoille kauniita tuoleja, kauniita
kuvapatsaita, kauniita korkokuvia, 15. vuosisadan mestariteoksia?
Nälkään kuolemaisillaan hän meni kukkakauppiaaksi Palais-Royaliin.
Mutta kuka ostaa kukkia, kun ei ole rahaa, millä ostaa leipää? Kukat,
kauniit tähdet rauhan ja runsauden taivaalla kuolevat myrskyjen ja
vallankumousten tuulissa.
Kun hän ei enää voinut veistää puusta hedelmiä eikä myydä ruusuja,
jasmineja ja liljoja, tarttui hän rumpuun ja pärrytti nälän kamalan
merkkisoiton.
Hänet on vietävä Versaillesiin, sillä hänhän on koonnut tämän
surullisen lähetystön, mutta kun hän on liian heikko kävelläkseen,
kuljetetaan hänet sinne rattailla.
Versaillesiin tultua pyydetään, että hän pääsee kahdentoista muun
naisen kanssa palatsiin. Siellä hänen on esiinnyttävä puhujana, hänen
on nälkiintyneenä kuninkaalle puhuttava nälkiintyneitten puolesta.
Kaikki taputtavat käsiään kuultuaan Maillardin ehdotuksen.
Tällä tavalla Maillard muutamalla lauseella on jo muuttanut
vihamieliset aikeet toisiksi.
Ei kukaan tiennyt, miksi mennään Versaillesiin, ei kukaan tiennyt,
mitä siellä tehdään.
Nyt se tiedetään: mennään Versaillesiin, jotta kahdentoista naisen
suuruinen lähetystö, ja sen etunenässä Madeleine Chambry rukoilisi
kuningasta _nälän nimessä_ armahtamaan kansaansa.
Noin seitsemäntuhatta naista on koolla. He lähtevät matkalle,
kulkevat pitkin rantakatuja.
Mutta Tuilerien kohdalle tultua kuuluu hirveää huutoa.
Maillard nousee pengermälle nähdäkseen paremmin joukkonsa.
"Mitä te tahdotte?" kysyy hän.
"Me tahdomme mennä Tuileriein läpi."
"Se on mahdotonta", sanoo Maillard.
"Ja miksi se on mahdotonta?" huutaa seitsemäntuhatta ääntä.
"Siksi, että Tuilerie on kuninkaan talo ja hänen puutarhansa, siksi,
että kuninkaan luvatta meneminen puutarhan poikki on kuninkaan
loukkaamista, siksi, että loukkaamalla kuninkaan persoonaa loukataan
meidän kaikkien vapautta."
"Pyytäkää siis lupaa vartijalta", sanovat naiset.
Maillard menee vartijan luo kolmikolkkainen hattu kädessään.
"Hyvä ystävä", sanoo hän, "sallitteko näiden naisten mennä Tuileriein
läpi? Me menemme vain käytävää pitkin eikä mitään vahinkoa tehdä
istutuksille eikä kukille."
Vastaukseksi paljastaa vartija pitkän miekkansa ja hyökkää Maillardia
kohden. Maillard vetää omansa, joka on jalkaa lyhyempi. Tällä välin
eräs nainen lähestyy vartijaa ja iskemällä häntä luudanvarrella
päähän kaataa hänet Maillardin jalkoihin.
Maillard pistää oman miekkansa tuppeen, ottaa vartijan miekan
kainaloonsa ja eräältä naiselta pyssyn toiseen kainaloonsa, sieppaa
taistelun aikana pudonneen hattunsa ja lähtee Tuileriein läpi, missä
hänen lupauksensa mukaisesti ei tehty mitään vahinkoa.
Antakaamme heidän jatkaa matkaansa Cours-la-Reinen kautta Sèvresia
kohden, missä he jakaantuvat kahteen joukkueeseen, ja katsokaamme,
mitä tapahtui Pariisissa.
Nämä seitsemäntuhatta naista eivät olleet turhaan hukuttamaisillaan
valitsijoita, hirttämäisillään apotti Lefèvreä ja Maillardia, ja
polttamaisillaan kaupungintaloa, saamatta aikaan jonkinlaista hälinää.
Kuultuaan melun, joka ulottui kaupungin kaukaisimpiin osiin,
riensi Lafayette paikalle. Hän piti Mars-kentällä jonkinmoista
sotilastarkastusta. Kello kahdeksasta asti aamulla hän oli ollut
hevosen selässä. Hän saapui kaupungintalolle puolenpäivän aikaan.
Aikakauden pilapiirtäjät kuvasivat Lafayetten kentauriksi. Ruumiina
oli hänen valkoinen hevosensa, josta hänet tunnettiin. Pää oli
kansalliskaartin päällikön pää.
Vallankumouksen alettua Lafayette puhui hevosen selästä, söi hevosen
selässä, komensi hevosen selässä. Toisinaan hän sattui nukkumaankin
hevosen selässä. Kun hänen siis joskus onnistui päästä vuoteeseen
nukkumaan, nukkui hän hyvin.
Kun Lafayette tuli Pelletier-rantakadulle, pidätti hänet mies, joka
ratsasti oivallisella kilpa-ajohevosella.
Tämä mies oli Gilbert. Hän meni Versaillesiin ilmoittamaan
kuninkaalle uhkaavasta vaarasta ja asettumaan hänen käytettäväkseen.
Parilla sanalla hän kertoi kaikki Lafayettelle. Sitten kumpikin
jatkoi matkaansa, Lafayette kaupungintaloa, Gilbert Versaillesia
kohden. Naisten marssiessa virran oikeaa rantaa hän ratsasti pitkin
vasenta.
Kaupungintalon tori, josta naiset olivat poistuneet, oli nyt tullut
täyteen miehiä. Nämä olivat kansalliskaartilaisia, palkattuja tai
palkkaamattomia, pääasiassa entisen ranskalaisen kaartin miehiä. He
olivat menneet kansan riveihin ja siten kadottaneet kuninkaan kaartin
etuoikeudet, jotka henkikaarti ja sveitsiläiset olivat perineet.
Naisten melun sijaan oli tullut hätäkellon soitto ja yleinen
kokoontuminen.
Lafayette meni tämän joukon halki, nousi ratsun selästä portaiden
juurella ja välittämättä kättentaputuksista ja uhkaavista huudoista,
jotka hänen ilmestyessään kaikuivat, ryhtyi sanelemaan kirjettä
kuninkaalle, kertoakseen aamulla tapahtuneesta kapinasta.
Hän oli päässyt kirjeen kuudenteen riviin, kun huoneen ovi aukeni
äkkiä. Lafayette kohotti katseensa. Krenatöörien lähetystö pyysi
päästä kenraalin puheille.
Lafayette viittasi lähetystöä astumaan sisään, ja se tulikin. Puhetta
pitämään valittu krenatööri astui pöydän luo.
"Kenraali", sanoi hän varmalla äänellä, "me edustamme kymmentä
krenatöörikomppaniaa. Emme usko teitä petturiksi mutta uskomme, että
hallitus pettää meitä. Jo on aika lopettaa tämä. Emme voi kääntää
painettejamme naisia vastaan, jotka pyytävät leipää. Elintarvekomitea
joko tekee vääryyttä tai on kykenemätön. Olkoon miten tahansa,
muutos on saatava aikaan. Kansa on onneton, ja onnettomuuden alkusyy
on Versaillesissa. Kuningas on noudettava Pariisiin, Flandrian
rykmentti ja henkivartiosto pitää hajoittaa, sillä ne ovat polkeneet
jalkoihinsa kansalliskokardin. Jos kuningas on liian heikko kantamaan
kruunua, luopukoon siitä. Me kruunaamme hänen poikansa. Nimitetään
holhoojahallitus ja kaikki käy hyvin."
Lafayette katsoi kummastuneena puhujaan. Hän oli nähnyt
kapinoita, itkenyt murhien tähden, mutta nyt vasta ensi kerran
vallankumouksellinen henkäisy osui suoraan hänen kasvoilleen.
Kun kansa pitää kuninkaan erottamista mahdollisena, kummastuttaa se
Lafayettea, jopa saa aikaan enemmänkin: saattaa hänet ymmälle.
"Mitä", huudahti hän, "aiotteko siis ryhtyä sotaan kuningasta vastaan
ja pakottaa hänet luopumaan kruunustaan?"
"Kenraali", vastasi puhuja, "me rakastamme ja kunnioitamme
kuningasta; ikäväähän olisi, jos hän jättäisi meidät, sillä me
rakastamme häntä paljon. Mutta jos hän meidät jättää niin onhan
meillä dauphin."
"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoi Lafayette, "varokaa mitä teette.
Te kajoatte kruunuun, ja velvollisuuteni kieltää minua sellaista
suvaitsemasta."
"Kenraali", vastasi kansalliskaartilainen, "me olisimme valmiit
uhraamaan viimeisen veripisaramme teidän tähtenne. Mutta kansa on
onneton, ja onnettomuuden alkusyy on Versaillesissa; meidän pitää
mennä tuomaan kuningas Pariisiin, sillä kansa tahtoo niin."
Lafayette huomaa, että hänen on pantava persoonallisuutensa vaaraan.
Sen välttämättömyyden edestä hän ei koskaan ollut väistynyt.
Hän menee kaupungintalon edessä olevalle torille ja aikoo puhua
kansalle, mutta huudot: _Versaillesiin! Versaillesiin!_ peittävät
hänen äänensä.
Äkkiä kuuluu kovaa melua Vannerie-kadun puolelta. Bailly saapuu nyt
vuorostaan kaupungintaloon.
Kun joukko näkee hänet, kaikuu joka taholta huutoja: Leipää, leipää!
-- Versaillesiin, Versaillesiin!
Kansan keskeen hukkunut Lafayette tuntee, että laine nousee yhä
korkeammalle ja tukehuttaa hänet.
Hän lykkää joukkoa syrjään päästäkseen hevosensa luo niin kiihkeästi
kuin hukkuva ui tarttuakseen kallioon.
Hän pääsee hevosen luo, nousee satulaan ja yrittää ratsastaa
portaiden luo. Mutta tie hänen ja kaupungintalon välillä on tukossa;
ihmismuurit ovat kohonneet eteen.
"Hitto vieköön, kenraali, te jäätte meidän luoksemme!" huutavat
miehet.
Samalla kertaa kaikki huutavat: Versaillesiin! Versaillesiin!
Lafayette epäröi, horjuu. Jos hän menee Versaillesiin, voi hän
epäilemättä siellä auttaa kuningasta, mutta voiko hän hallita koko
tätä joukkoa, joka häntä vaatii Versaillesiin lähtemään? Voiko hän
hillitä tätä tulvaa, joka on riistänyt maan hänen jalkojensa alta ja
jota vastaan hän turhaan taistelee pelastaakseen itsensä?
Äkkiä muuan mies astuu portaita alas, lykkää joukon syrjään, pitää
kädessään kirjettä ja käyttää niin hyvin nyrkkejään ja jalkojaan,
etupäässä kyynärpäitään, että pääsee Lafayetten luo. Tämä mies on
uupumaton Billot.
"Tässä on kirje kolmeltasadalta teille", sanoo hän.
Sillä nimellä mainittiin valitsijoita.
Lafayette ottaa kirjeen, avaa sen ja aikoo lukea sen itsekseen, mutta
kaksikymmentä tuhatta ääntä huutaa yhtaikaa: "Ääneen! Ääneen!"
Lafayetten on siis pakko lukea kirje ääneen. Hän viittaa kaikkia
vaikenemaan. Samassa, kuin ihmeen kautta, seuraa hiljaisuus tätä
tavatonta melua, ja kaikkien kuullen hän lukee seuraavan kirjeen:
"Ottaen varteen olosuhteet ja kansan tahdon sekä ylikenraalin
_esityksestä_, jota emme ole voineet hylätä, valtuutamme täten sekä
määräämme ylikenraalin lähteinään Versaillesiin. Neljä valtuuston
jäsentä seuraa häntä."
Lafayette-parka ei ollut _esittänyt mitään_ valitsijoille, jotka
mielellään siirsivät osan tulevien tapahtumien vastuusta hänen
niskoilleen. Mutta kansa uskoi, että hän todellakin oli _esittänyt_,
ja kun tämä kenraalin esitys vastasi sen omaa tahtoa, huusi se:
Eläköön Lafayette!
Silloin Lafayette kalpeni ja sanoi vuorostaan: Versaillesiin!
Viisitoistatuhatta miestä seurasi häntä. Heidän innostuksensa
ei ollut yhtä meluisa kuin edeltä menneiden naisten, mutta sitä
peloittavampi.
Koko tämä joukko oli matkalla Versaillesiin pyytääkseen kuninkaalta
leivän murusia, jotka olivat pudonneet henkikaartin juhlapöydästä
lokakuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä.