Versaillesissa valmisteltiin sankarillista mielialaa kansaa vastaan.
Pariisissa koottiin ratsuväkeä hovia vastaan. Mutta tämä ratsuväki
kuljeksi kaduilla. Nämä kansan ritarit kulkivat ryysyisinä, käsi
miekan kahvassa tai pistoolin varressa, ajatellen tyhjiä taskujaan ja
kurisevia vatsojaan.
Kun Versaillesissa juotiin liian paljon, ei Pariisissa ollut edes
kylliksi ruokaa. Versaillesin pöydissä oli liiaksi viiniä. Pariisin
leipureilla ei ollut kylliksi jauhoja.
Kummallinen seikka! Tämä suuri sokeus saisi meikäläiset
politikoitsijat, jotka ovat tottuneet näkemään monen valtaistuimen
sortumisen, säälistä hymyilemään.
Valmistaa vastavallankumousta ja kiihoittaa taisteluun nälkäisiä
ihmisiä! Onhan selvää, sanoo historia, jonka on täytynyt ruveta
materialistiseksi filosofiksi, että kansa ei milloinkaan taistele
hurjemmin kuin päivällistä syömättä.
Olihan kuitenkin helppo antaa kansalle leipää, ja Versaillesin leipä
olisi silloin tuntunut vähemmän katkeralta.
Mutta Corbeilin jauhot eivät saapuneet. Corbeil on niin kovin kaukana
Versaillesista! Kukahan kuninkaan ja kuningattaren seurassa olisi
ajatellut Corbeilia?
Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämän hovin huolimattomuuden tähden
nälänhätä, niin vaikeasti nukkuva ja niin helposti heräävä
kummitus, tullut kalpeana ja huolestuttavana Pariisin kaduille. Se
kuuntelee kaikissa kadunkulmissa, kokoo joukkonsa kiertolaisista
ja pahantekijöistä, painaa kasvonsa rikkaitten ja virkailijoitten
ikkunaruutuja vasten.
Miehet muistavat kahakoita, jotka maksavat paljon verta, muistavat
Bastiljin, Foulonin, Berthierin ja Flessellesin, pelkäävät saavansa
kerran vielä murhaajan nimen ja odottavat.
Mutta naiset eivät tähän asti ole vielä tehneet muuta kuin kärsineet
kolminkertaisesti: Lapsensa puolesta, joka itkee ja on kärsimätön,
koska se ei tunne nälän syytä, ja joka sanoo: Miksi et anna minulle,
leipää? Miehensä puolesta, joka synkkänä ja vaiteliaana lähtee
aamulla kotoa palatakseen illalla vielä synkempänä ja vaiteliaampana.
Lopuksi omasta puolestaan, ajatellen kaikkia perheellisiä ja
äidillisiä kärsimyksiään. Mutta nyt naiset tahtovat päästä kostamaan,
palvella isänmaata omalla tavallaan.
Naisethan olivat saaneet aikaan lokakuun ensimmäisen päivän
Versaillesissa. Naisten vuoro oli panna toimeen lokakuun viides
päivä Pariisissa. Gilbert ja Billot olivat Palais-Royalissa Foyn
kahvilassa. Siellä tehtiin päätöksiä. Äkkiä kahvilan ovi aukeni;
muuan nainen syöksyi sisään kauhuissaan. Hän ilmoitti nähneensä
miehiä valkoisine ja mustine kokardeilleen, jotka olivat tulleet
Versaillesista Pariisiin. Hän puhui yleisestä vaarasta.
Muistammehan, mitä Charny oli sanonut kuningattarelle:
"Madame, silloin on syytä pelätä, kun naiset sekaantuvat asiaan."
Se oli Gilbertinkin mielipide.
Nähdessään siis naisten sekaantuvan asiaan hän kääntyi Billotin
puoleen ja sanoi vain tämän sanan:
"Kaupungintalolle!"
Sen keskustelun jälkeen, joka oli ollut Billotin, Gilbertin ja Pitoun
välillä ja jonka seurauksena oli Pitoun paluu pienen Sébastien
Gilbertin seurassa Villers-Cotteretsiin, Billot totteli jokaista
Gilbertin viittausta ja sanaa, sillä hän ymmärsi olevansa voima,
Gilbertin edustaessa järkeä.
Molemmat riensivät kahvilasta, menivät Palais-Royalin puiston
poikki, sitten Fontaines-pihan halki Saint-Honoré-kadulle. Hallien
kohdalla he näkivät nuoren tytön, joka pärryttäen rumpua tuli
Bourdonnais-kadulta. Gilbert pysähtyi ihmeissään.
"Mitä tämä tietää?" kysyi hän.
"Näettehän itse, tohtori", sanoi Billot: "nuori tyttö pärryttää
rumpua jokseenkin hyvin."
"Hän on kai kadottanut jonkun ruuvin", sanoi eräs ohikulkija.
"Hän on hyvin kalpea", sanoi Billot.
"Kysykää häneltä, mitä hän tahtoo", lausui Gilbert.
"Kaunis tyttö", sanoi Billot, "miksi noin soitatte rumpua?"
"Minun on nälkä!" vastasi nuori tyttö heikolla ja kimakalla äänellä.
Ja hän jatkoi matkaansa soittaen rumpuaan.
Gilbert oli kuullut vastauksen.
"Tämä alkaa näyttää peloittavalta", sanoi hän.
Ja hän katsoi tarkemmin naisia, jotka seurasivat rumpua lyövää
tyttöä. He olivat laihoja, horjuvia, epätoivoisen näköisiä.
Näiden naisten joukossa oli sellaisia, jotka eivät olleet syöneet
kolmeenkymmeneen tuntiin. Ja sieltä kuului toisinaan huuto, joka
uhkasi heikkoudellaankin, sillä tämän huudon saattoi kuulla tulevan
nälkiintyneistä suista.
"Versaillesiin!" huusivat he, "Versaillesiin!"
Ja matkallaan he viittasivat kaikille vastaan tuleville naisille, ja
kaikille, jotka he näkivät ikkunoissa.
Vaunut ajoivat ohitse; niissä istui _kaksi vallasnaista_, jotka
pistivät päänsä vaunujen ikkunasta ja alkoivat nauraa.
Rummuttajan kulkue pysähtyi. Parikymmentä naista hyökkäsi vaunujen
ovelle, pakotti naiset astumaan kadulle ja liittymään heidän
joukkoonsa. Kun he vastustelivat ja estelivät, sai pari kovaa
korvapuustia heidät heti tottelemaan.
Näiden naisten jäljestä, jotka etenivät hitaasti, sillä he kokosivat
joukkoa pitkin matkaa, asteli mies molemmat kädet housuntaskuissa.
Tämä laihan ja kalpean näköinen, pitkä ja hoikka mies oli puettu
teräsharmaaseen takkiin ja mustiin housuihin ja liiveihin. Päässään
hänellä oli pieni kolmikulmainen hattu, joka oli hiukan viistossa
otsalla. Pitkä miekka kalisi hänen laihoja, mutta voimakkaita
sääriään vasten.
"Minähän tunnen tuon miehen", sanoi Billot; "olen nähnyt hänet
kaikissa kahakoissa."
"Se on vahtimestari Maillard", sanoi Gilbert.
"Niin onkin, sama, joka minun jäljestäni astui lautaa pitkin
Bastiljiin. Hän oli minua taitavampi, ei pudonnut vallihautaan."
Maillard katosi naisten keralla kadunkulman taakse.
Billotin teki mieli seurata Maillardia, mutta Gilbert vei hänet
mukanaan kaupungintalolle.
Hän oli varma siitä, että sinne jokainen kapina lopulta päättyisi,
pankootpa sen toimeen miehet tai naiset. Hän ei seurannut virran
rantaa, vaan meni suoraan sen suulle.
Kaupungintalolla tiedettiin, mitä Pariisissa tapahtui. Mutta siitä
ei suuriakaan välitetty. Mitä välittikään hidasverinen Bailly ja
aristokraattinen Lafayette siitä että nainen oli ryhtynyt rumpua
pärryttämään! Sehän oli vain liian varhaista karnevaalia, ei mitään
muuta.
Mutta kun tämän rummuttavan tytön jäljestä näkyi saapuvan kaksi
tai kolmetuhatta naista, kun joka hetki suurenevan joukon rinnalla
näki astelevan yhtä suuren joukon miehiä, jotka hymyilivät synkästi
ja pitivät kamalia aseitaan lepoasennossa; kun käsitti, että nämä
miehet hymyilivät edeltäpäin kaikelle sille pahalle, mitä nämä
naiset saisivat aikaan ja mitä oli sitä vaikeampi korjata, koska
järjestysvalta ei ryhtyisi mihinkään, ennenkuin tämä paha olisi
tehty eikä laki jälkeenpäin sitä rankaisisi, alettiin ymmärtää
tilanteen vakavuus. He hymyilivät sen vuoksi, että mielellään näkivät
yhteiskunnan vaarattomamman puolen tekevän sen, mitä he eivät olleet
uskaltaneet tehdä.
Puolen tunnin päästä oli kymmenentuhatta naista kokoontunut
Grève-torille. He alkoivat neuvotella, kädet kupeilla, huomattuaan
olevansa kylliksi taajalukuisina koolla.
Neuvottelu ei ollut rauhallinen. Neuvottelijat olivat pääasiassa
porttivahteja, hallimyyjättäriä ja yleisiä naisia. Monet heistä
olivat kuningasmielisiä, ja sensijaan, että olisivat tehneet
pahaa kuninkaalle tai kuningattarelle, he olisivat olleet valmiit
kuolemaan heidän puolestaan. Tämän oudon väittelyn kohu kuului
Notre-Damen hiljaisille torneille asti, jotka nähtyään hyvin paljon
valmistautuivat näkemään vieläkin erikoisempaa.
Neuvottelun tulos oli seuraava: "Kärventäkäämme kaupungintaloa, missä
kirjoitellaan paljon papereita, joilla estetään meitä joka päivä
syömästä."
Juuri sinä hetkenä tuomittiin kaupungintalossa leipuria, joka oli
myynyt väärin punnitsemaansa leipää.
Ymmärtäähän, että mitä kalliimpaa leipä on, sitä parempi on käyttää
tällaisia keinoja, mutta mitä tuottavampi on sellainen keino, sitä
vaarallisempi se myös on. Seurauksena olikin, että lyhtytolpan luona
muutamat odottivat vanhan tottumuksen mukaan uusi köysi kädessään
leipuria.
Kaupungintalon vartiosto koetti pelastaa onnetonta ja käytti kaikki
keinonsa. Mutta olemmehan nähneet, että viime aikoina ei tällaisesta
ihmisystävällisestä auttamisesta ollut mitään hyötyä.
Naiset hyökkäsivät vartioston kimppuun, hajoittivat sen, tunkeutuivat
kaupungintaloon ja alkoivat ryöstää.
He tahtoivat heittää Seine-virtaan kaikki, mitä löysivät, ja polttaa
torilla sen, mitä eivät voineet kuljettaa pois. Siis miehet veteen ja
talo tuleen! Siinä oli paljon tehtävää. Kaupungintalossa oli paljon
kaikenlaista. Siellä oli ensiksikin 300 valitsijaa. Siellä olivat
apulaiset. Siellä olivat pormestarit.
"Kestää kauan, ennenkuin ennätämme ne kaikki heittää veteen", sanoi
muuan järkevä nainen, jolla oli kiire.
"Eipä silti, etteivät he sitä ansaitsisi", sanoi toinen.
"Mutta meillä ei ole siihen aikaa."
"Polttakaamme siis kaikki", sanoi eräs; "se on selvintä."
Etsittiin sytykkeitä, pyydettiin tulta. Ja tätä odotellessa, jotta
aika ei menisi hukkaan, hirtettiin huvin vuoksi muuan apotti, apotti
Lefèvre Ormessonista.
Kaikeksi onneksi harmaapukuinen mies oli saapuvilla. Hän leikkasi
nuoran poikki, apotti putosi seitsemäntoista jalan korkeudesta,
nyrjäytti jalkansa ja poistui ontuen kaikkien raivottarien nauraessa.
Apotti pääsi näin rauhallisesti poistumaan siksi, että soihdut oli
sytytetty, että sytyttäjillä oli jo soihdut käsissään, että he jo
lähensivät niitä arkistoon ja että kymmenen minuutin päästä kaikki
olisi tulessa.
Äkkiä harmaapukuinen mies syöksyi esiin ja riisti kekäleet sekä
soihdut naisten käsistä. Naiset vastustelivat, hän löi näitä
soihduilla, ja tulen syttyessä hameisiin hän sammutti liekin, joka jo
oli syttynyt papereihin.
Kuka olikaan tuo mies, joka tällä tavalla vastusti kymmenentuhannen
raivoisan olennon tahtoa?
Miksi he sallivat tämän miehen komennella? Apotti Lefèvre hirtettiin
puoliksi; tämä mies kaiketi hirtettäisiin kokonaan, koska hän ei
silloin olisi itse sitä estämässä.
Tämän jälkeen kuului hirveä huuto, joka uhkasi häntä kuolemalla. Ja
uhkaukseen liittyi teko. Naiset ympäröivät harmaapukuisen miehen
heittäen hänen kaulaansa köyden.
Mutta Billot oli juossut avuksi. Hän aikoi tehdä Maillardille saman
palveluksen, jonka tämä oli tehnyt apotille.
Hän tarttui köyteen, ja leikkasi sen parista kolmesta kohdasta poikki
hyvin terävällä puukolla, jota nyt käytettiin köyden katkomiseen,
mutta joka äärimmäisessä tilassa voisi väkevän käden pitelemänä
tehdä muutakin. Ja leikatessaan köyden niin moneksi kappaleeksi kuin
suinkin Billot huusi:
"Onnettomat, ettekö tunne yhtä Bastiljin valloittajista! Hän on sama,
joka lautaa myöten meni noutamaan antautumispaperia minun jouduttuani
vallihautaan rämpimään? Ettekö tunne herra Maillardia?"
Kuullessaan tämän tutun ja pelätyn nimen, kaikki naiset pysähtyivät,
katsoivat toisiinsa ja pyyhkivät otsaansa.
Olihan työ ollut raskasta, ja vaikka nyt oli lokakuu, sai hikoilla
sitä tehdessään.
"Bastiljin valloittaja! Vieläpä herra Maillard, Châteletîn
vahtimestari! Eläköön herra Maillard!"
Uhkaukset muuttuvat hyväilyksi. He syleilevät Maillardia ja huutavat:
eläköön Maillard!
Maillard puristaa Billotin kättä ja katsoo häneen. Kädenpuristus
merkitsee: Me olemme ystäviä! Katse merkitsee: Jos joskus tarvitsette
minua, niin luottakaa minuun!
Maillard on taas saanut tavattoman suuren vaikutusvallan näihin
naisiin, ja se johtuu siitä, että naiset tietävät varsin hyvin
Maillardilla olevan pikku syntejä heille anteeksiannettavana.
Mutta Maillard on vanha kansanmeren purjehtija. Hän tuntee tämän
esikaupunkien meren, joka yhden puuskan vaikutuksesta nousee ja yhden
sanan vaikutuksesta tyyntyy. Hän tietää, millä tavoin on ihmismeren
aalloille puhuttava, kun vain annetaan tilaisuus puhua.
Nyt juuri onkin sopiva puhumisen hetki. Kaikki vaikeneva Maillardin
ympärillä.
Maillard ei tahdo, että pariisilaiset hävittävät valtuuston, koska se
on ainoa valta, joka heitä suojelee. Hän ei tahdo, että hävitetään
siviililuettelot, koska ne ovat ainoita, jotka todistavat, etteivät
heidän lapsensa ole äpäriä.
Maillardin erikoinen, pureva, leikillinen puhe vaikuttaa.
Ei ketään tapeta, ei mitään polteta. Mutta Versaillesiin he tahtovat
mennä.
Siellä on pahan alku, siellä tanssitaan samaan aikaan, kun
Pariisissa nähdään nälkää. Versailleshan nielee kaikki. Pariisilta
puuttuu viljaa ja jauhoja, sillä vilja menee Corbeilista suoraan
Versaillesiin Pariisissa pysähtymättä.
Niin ei olisi asianlaita, jos _leipuri, leipurin vaimo_ ja _pikku
oppipoika_ olisivat Pariisissa. Näillä nimillä tarkoitetaan
kuningasta, kuningatarta ja dauphinia, luonnollisia kansan leivän
jakajia.
Siis mennään Versaillesiin.
Koska naiset ovat järjestyneet joukoksi, koska heillä on pyssyjä,
kanuunia ja ruutia ja niillä, joilla ei ole pyssyjä eikä ruutia, on
peitsiä ja heinähankoja, pitää nyt saada kenraali.
Miksi he eivät saisi? Onhan kansalliskaartillakin.
Lafayette on miesten kenraali. Maillardista tulee naisten kenraali.
Lafayette komentaa laiskoja krenatöörejä, jotka näyttävät
reserviläisiltä: niin vähän he toimivat silloin, kuin olisi paljon
tehtävää. Maillard sensijaan saa komennettavakseen toimivan armeijan.
Hymyilemättä, silmää räpäyttämättä Maillard suostuu. Hän on Pariisin
naisten ylikenraali.
Taistelusta ei tule pitkä, mutta ratkaiseva.