Tähän lauluun sisältyvät ajatukset olivat tulleet niin selviksi, ne
kuvasivat niin täydellisesti kaikkien mietteitä, niin täydellisesti
juhlan tunnelmaa, että kaikki heti laulun alussa yhtyivät siihen.
Kuningatar unohti innoissaan olevansa humalaisten miesten seurassa.
Kuningas oli hämmästynyt; selvän järkensä avulla hän varsin hyvin
tajusi, ettei hänen paikkansa ollut täällä, että hän asteli tietä,
jota omatunto ei sallinut, mutta hän oli heikko, ja mieltä hiveli
suosio ja innostus, jota hän ei ollut tottunut enää näkemään
kansassaan. Hänkin antautui vähitellen yleisen innostuksen valtaan.
Charny, joka koko aterian aikana ei ollut juonut muuta kuin vettä,
nousi kalpeana nähdessään kuninkaan ja kuningattaren. Hän oli
toivonut, että kaikki olisi tapahtunut heistä etäällä, ja vähät
silloin kaikesta; voisihan väittää sen vääräksi, peruuttaa kaikki,
mutta kuninkaan ja kuningattaren läsnäolo muutti sen historiaksi.
Mutta hänen kauhunsa vielä yltyi, kun hän näki veljensä Georgesin
lähestyvän kuningatarta ja hymyilyn rohkaisemana puhuvan.
Hän oli siksi kaukana, ettei voinut kuulla, mitä veli sanoi. Mutta
liikkeistä hän arvasi, että se oli jokin pyyntö.
Sen kuultuaan kuningatar nyökkäsi myöntävästi ja irroittaen äkkiä
kokardin, joka oli hänen päähineessään, antoi sen nuorelle miehelle.
Charny vavahti, ojensi käsivartensa ja oli huutamaisillaan.
Se ei ollut edes valkoinen kokardi, ranskalainen, jonka kuningatar
ojensi ajattelemattomalle upseerille. Se oli musta kokardi,
itävaltalainen, vihollisen tunnus.
Tällä kertaa ei kuningattaren teko enää ollut ajattelemattomuutta; se
oli petosta.
Mutta nämä intomieliset miesraukat, jotka Jumala tahtoi tuhota,
olivat niin mielettömiä, että kun Georges de Charny näytti heille
mustaa kokardia, silloin ne, joilla oli valkoinen kokardi heittivät
sen syrjään, ja ne, joilla oli kolmivärinen, polkivat sen jalkoihinsa.
Ja silloin huumaus kävi niin suureksi, että peläten tukehtuvansa
suudelmiin ja joutuvansa niiden tallattaviksi, jotka polvistuivat
heidän eteensä, Flandrian rykmentin ylhäisten vieraitten täytyi
poistua omiin huoneisiinsa.
Tämä kaikki oli epäilemättä vain ranskalaista hurjuutta, jolle
ranskalaiset aina ovat valmiit antamaan anteeksi, jos hurjastelu
olisi päättynyt innostukseen. Mutta kun sivuutettiin innostuskin!
Olivathan nämä kunnon kuningasmieliset hyväillessään kuningasta
kynsineet hiukan kansakuntaa, jonka nimessä kuninkaalle tehtiin niin
paljon vääryyttä, että laulun sanat olivat täysin oikeassa:
"Ei armaalleen sais huolta tuottaa!"
Tätä laulun säveltä soitettaessa kuningas, kuningatar ja dauphin
poistuivat.
Heti heidän poistuttuaan juhlan osanottajat yllyttivät toisiaan ja
muuttivat juhlasalin piankin valloitetuksi kaupungiksi.
Monsieur Perceval, d'Estaingin ajutantti, viittasi soittamaan
hyökkäysmerkin.
Hyökkäys ketä vastaan? Poissaolevaa vihollista vastaan!
Kansaa vastaan.
Hyökkäyssoitto, tämä ranskalaisen korville suloinen sävel, muutti
Versaillesin oopperasalin taistelukentäksi ja aitioissa istuvat
kauniit, helläsydämiset naiset vihollisiksi.
Huuto: "hyökätkää!" kaikui sadoista suista, ja aitioihin alettiin
kiivetä. Totta kyllä olivat hyökkääjät kaikkea muuta kuin
peloittavat, ja piiritetyt ojensivat heille kätensä.
Ensimmäiseksi saapui parvekkeelle muuan flandrialainen krenatööri.
Perceval otti ristin napinreiästään ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
Totta kyllä se oli limburgilainen risti, sellainen, joka ei ole
oikeastaan mikään risti.
Ja tämä kaikki tapahtui itävaltalaisten värien vallitessa,
kansallista kokardia kirotessa.
Sieltä täältä kuului uhkaavia huutoja. Mutta nämä huudot, yhtyen
laulajien karjuntaan, piirittäjien hurraahuutoihin, torvien
räikynään, kaikuivat uhkaavina kansan korviin, joka kuunteli ovilla,
ensiksi hämmästyen ja sitten suuttuen.
Sitten levisi tieto ulkosalle, torille, sitten kaduille, että musta
kokardi oli tullut valkoisen kokardin sijaan, ja että kolmivärinen
oli tallattu maahan.
Saatiin tietää, että muuan kansalliskaartin upseeri, joka kaikista
uhkauksista huolimatta oli säilyttänyt kolmivärisen kokardinsa, oli
saanut pahan haavan kuninkaan huoneistossa.
Siellä täällä kerrottiin, että yksi ainoa upseeri oli liikkumatta
ja surullisena seisonut tämän salin ohella, joka oli muuttunut
sirkukseksi, missä kaikki nämä miehet juoksivat raivoissaan. Hän
oli katsellut, kuunnellut, astunut uskollisena sotilaana esiin,
alistunut enemmistön kaikkivaltaan, ottaen niskoilleen toisten syyn,
ottaen edesvastuun kaikesta siitä, mitä armeija Flandrian rykmentin
upseerien edustamana oli tehnyt luvatonta. Mutta tämän hullujen
keskellä olleen ainoan viisaan upseerin nimeä ei mainittu. Ja jos
olisi mainittu, ei kukaan olisi uskonut, että kreivi de Charny,
kuningattaren suosikki, oli ollut se, joka valmiina kuolemaan
kuningattaren puolesta oli eniten kärsinyt hänen menettelystään.
Kuningatar puolestaan oli palannut huoneisiinsa huumaantuneena tämän
kohtauksen taikavaikutuksesta. Hänen ympärilleen kokoontui piankin
suuri lauma hoviherroja ja ihailijoita.
"Näettehän", sanottiin hänelle, "näettehän, millainen on oikeastaan
joukkomme mieliala. Kun teille puhutaan kansan raivosta anarkististen
ihanteiden puolesta, näettehän, ettei se voi taistella ranskalaisten
sotilaitten voimakasta, kuningasvaltaa suosivaa intoa vastaan."
Ja kun kaikki nämä sanat sisälsivät juuri sen, mitä kuningatar salaa
toivoi, antautui hän haaveittensa valtaan huomaamattakaan, että
Charny oli jäänyt kauas hänestä.
Vähitellen melu kuitenkin taukosi. Uni sammutti kaikki juopumuksen
virvatulet, kaikki kuvittelut. Kun kuningas ennen levollemenoa kävi
tapaamassa kuningatarta, sanoi hän nämä syvää viisautta ilmaisevat
sanat: "Saamme nähdä huomenna."
Mikä ajattelemattomuus! Kaikki muut paitsi kuningatar olisivat
käsittäneet nämä sanat viisaaksi neuvoksi. Mutta Marie-Antoinettessa
ne elähdyttivät puoliksi kuivettuneet vastustuksen ja uhman lähteet.
"Se on totta", ajatteli hän kuninkaan poistuttua, "tämä nyt
palatsiin tänä iltana suljettu liekki leviää yöllä Versaillesiin ja
sytyttää huomenna koko Ranskan tuleen. Kaikki nämä upseerit, nämä
sotilaat, jotka tänä iltana antoivat minulle hehkuvia todistuksia
uskollisuudestaan, saavat petturin, kansakuntaa vastaan kapinoivan
nimen. Heitä sanotaan isänmaan murhaajiksi, näitä aatelissukujen
johtohenkilöitä mainitaan Pittin ja Koburgin kätyreitten apulaisiksi,
kuningasvallan kiertotähdiksi, barbaareiksi, pohjoisesta tulleiksi
raakalaisiksi. Jokainen näistä päistä, joka otti hattuunsa mustan
kokardin, on määrätty koristamaan lyhtypatsaita Grève-torilla.
Jokaisen näistä rinnoista, joista kauniina kaikui huuto: eläköön
kuningatar! lävistää ensimmäisessä kahakassa katala puukko tai
inhoittava peitsi. Ja taas olen minä, yhä vain minä, saanut kaiken
tämän aikaan. Minä tuomitsen näin kuolemaan monta kunnon palvelijaa,
minä, loukkaamaton kuningatar, jolle edessä teeskennellään, mutta
jota takana vihan vimmassa solvaistaan. Ei, ennenkuin olen siihen
määrään kiittämätön ainoita ja viimeisiä ystäviä kohtaan, ennenkuin
olen niin raukkamainen ja sydämetön, otan kaiken syyn niskoilleni.
Minun tähteni tämä kaikki on tapahtunut, minä siis otan myös kaikki
vihatkin vastaan. Saamme nähdä, kuinka pitkälle viha vie, saamme
nähdä, kuinka korkealle valtaistuimeni portaille uskaltaa tuo
likainen virta kohota."
Kun kuningatarta kerran kiihoitti synkistä tuumista raskas
unettomuus, ei voinut olla epäilystäkään siitä, millaiseksi seuraava
päivä kävisi.
Seuraava päivä saapui katumuksen synkistämänä, napinan täyttämällä.
Silloin kansalliskaarti, jolle kuningatar oli lahjoittanut
lipun, tuli päät kumarassa ja hämärin katsein kiittämään hänen
majesteettiansa.
Helposti huomasi näiden miesten käytöksestä, että he eivät
hyväksyneet eilisiä tapauksia, ja että he olisivat niitä suoraan
moittineet, jos olisivat uskaltaneet. He olivat ottaneet osaa
kulkueeseen, olleet ottamassa vastaan Flandrian rykmenttiä,
saaneet kutsun saapua juhlaan ja saapuneetkin. Mutta kun he olivat
suuremmassa määrässä kansalaisia kuin sotilaita, olivat he pitojen
aikana tohtineet tehdä yrmeitä huomautuksia, joita ei kuitenkaan
otettu varteen. Nämä huomautukset olivat nyt muuttuneet moitteeksi,
soimaukseksi.
Saapuessaan palatsiin kiittämään kuningatarta oli heidän mukanaan
suuri väenpaljous.
Olosuhteiden vakavuus sai aikaan sen, että lipun antaminen tuli
vaikuttavaksi tilaisuudeksi. Molemmin puolin saaliin nähdä, kenen
kanssa oltiin tekemisissä.
Omasta puolestaan kaikki sotilaat ja upseerit, jotka eilen olivat
panneet itsensä vaaraan, tahtoivat tietää, missä määrin kuningatar
kannatti heidän ajattelematonta mielenosoitustaan. He olivat
asettuneet seisomaan vastapäätä tätä loukkaantunutta kansaa, jota he
eilen olivat solvaisseet, saadakseen ensimmäisinä kuulla palatsista
kaikuvat viralliset sanat.
Vastavallankumouksen koko edesvastuu oli siis nyt kuningattaren
niskoilla.
Hän saattoi kuitenkin vielä väistää edesvastuun, estää onnettomuuden.
Mutta hän, ylpeän rotunsa ylpeimpänä jäsenenä, loi kirkkaan
loistavan, varman katseen ympärilleen, ystäviinsä ja vihamiehiinsä ja
kääntyi seuraavin sanoin kansalliskaartin upseerien puoleen:
"Hyvät herrat", sanoi hän, "olen hyvin onnellinen saadessani
lahjoittaa teille tämän lipun. Kansakunnan ja armeijan tulee rakastaa
kuningasta yhtä paljon kuin minä rakastan kansakuntaa ja armeijaa.
_Olen ollut ihastuksissani eilispäivästä_."
Kuningattaren lausuessa nämä sanat kirkkaalla äänellä, kuului
joukosta mutinaa ja voimakas kättentaputus paukahti sotilaitten
riveistä.
"Hän kannattaa meitä", ajattelivat toiset.
"Hän pettää meidät", miettivät toiset.
Siis teille, kuningatarparka, ei tuo lokakuun ensimmäisen päivän ilta
ollutkaan mitään odottamatonta. Siis, te, onneton kuningatar, ette
paheksinut eilistä päivää, ette sitä kadu.
Sensijaan että olisitte sitä katunut, olittekin siitä ihastunut!
Charny, joka seisoi eräässä ryhmässä, kuuli suureksi surukseen tämän
hyväksymisen, vieläpä henkikaartin juominkien ylistämisenkin.
Kääntäessään silmänsä joukon puoleen, kuningatar kohtasi nuoren
miehen katseen, ja hän tarkasti rakastettunsa ilmeitä nähdäkseen,
minkä vaikutuksen hän oli puheellaan tehnyt.
"Ehkä olenkin urhoollinen?" tahtoi hän sanoa.
"Madame, pikemmin olette hullu kuin urhoollinen", vastasi kreivin
tuskan synkistämä ilme.