Kuningattaren pahaksi onneksi olivat kaikki ne tapaukset, jotka
olemme nähneet, vain satunnaisia. Väkevä ja taitava käsi olisi
helposti voinut kaikki parantaa, eikä ollut mistään muusta puhe kuin
voimien keskittämisestä.
Kun kuningatar näki, että pariisilaiset olivat muuttuneet sotilaiksi
ja näyttivät haluavan sotaa, päätti hän niille osoittaa, mikä on
oikea kansalaissota.
"He ovat tähän asti olleet tekemisissä Bastiljin invalidien sekä
huonosti komennettujen ja häilyvien sveitsiläisten kanssa. Nyi heille
näytetään, mitä on pari hyvää kuningasmielistä ja harjoitettua
rykmenttiä. Ehkä näiden rykmenttien joukossa on jo sellainen, joka
on kukistanut kapinan, joka on vuodattanut verta kansalaissodassa.
Kutsutaan sellainen, kaikkein tunnetuin rykmentti. Pariisilaiset
käsittävät silloin, että heille myönnetään yksi ainoa pelastuksen
mahdollisuus, täydellinen alistuminen."
Olihan kaikki oikeastaan vain kuninkaan ja kansalliskokouksen
välistä riitaa veto-oikeudesta. Kuningas oli kahden kuukauden ajan
taistellut pelastaakseen siekaleen kuninkuudestaan. Hän oli yhdessä
ministeristön ja Mirabeaun kanssa koettanut heikontaa tasavaltaista
kiihkoa, joka koetti hävittää kuningasvallan Ranskasta.
Kuningatar oli kyllästynyt tähän taisteluun, varsinkin sen vuoksi,
että hän oli nähnyt kuninkaan jäävän tappiolle. Kuningas oli tässä
taistelussa menettänyt valtansa ja kansansuosionsa jäännöksetkin ja
kuningatar saanut liikanimen, pilkkanimen.
Eräs näistä kansalle oudoista sanoista, jotka juuri outoutensa vuoksi
hivelevät sen korvaa, nimi, joka ei vielä ollut solvaus, mutta
josta oli tulossa kaikkein verisin, sukkeluus, joka myöhemmin kävi
veriseksi sanaksi: _Madame Veto_. [Rouva Epäys. -- _Suom._]
Tämä nimi kiiti vallankumouksellisten laulujen siivillä Saksaan,
kauhistuttaen siellä niiden alamaisia ja ystäviä, jotka olivat
Ranskaan lähettäneet saksalaisen kuningattaren ja syystä
ihmettelivät, miksi häntä soimattiin _Itävallattareksi_.
Tämä nimi joutui järjettömissä lauluissa säestämään uhrien viimeisiä
huutoja ja kuolontuskia verilöylyjen päivinä. Marie-Antoinetten nimi
oli tästälähin Madame Veto, siihen päivään asti, jona hän sai nimen
Capetin leski.
Hän vaihtoi jo kolmannen kerran nimeä. Kun häntä ensin oli nimitetty
Itävallaltareksi, oli hän ollut välillä _Madame Deficit_.
Kun kuningatar näiden taistelujen jälkeen oli ystävilleen koettanut
huomauttaa, kuinka uhkaavassa vaarassa hekin olivat, huomasi hän
ainoastaan sen, että kaupungintalolta oli otettu kuusikymmentä
tuhatta passia. Kuusikymmentätuhatta Pariisin ja Ranskan
aatelista oli mennyt ulkomaille yhtyäkseen kuningattaren ystäviin
ja sukulaisiin. Hyvin merkillinen seikka, joka oli herättänyt
kuningattaren huomiota.
Hän ei tästä hetkestä alkaen ajatellutkaan muuta kuin huolellisesti
valmistettua pakoa, pakosta tai olosuhteista johtuvaa pakoa, jonka
tuloksena olisi pelastus, ja sitten Ranskaan jääneet uskolliset
ystävät voisivat ryhtyä kansalaissotaan, s.o. rankaisemaan
vallankumouksellisia.
Tuuma ei ollut huono. Se olisi varmasti onnistunut. Mutta
kuningattaren takanakin valvoivat pahat voimat.
Kummallinen kohtalo! Tämä nainen, joka herätti tavattoman suurta
uhrautuvaisuutta, ei missään kohdannut vaiteliaisuutta.
Pariisissa tiedettiin hänen aikovan paeta jo ennenkuin hän itsekään
oli tehnyt varmaa päätöstä.
Ja kun se kerran oli tullut tietoon, ei Marie-Antoinette huomannut,
että siitä hetkestä alkaen oli sen toteuttaminen mahdotonta.
Yhtäkaikki saapui kuningasmielisistä tunteistaan kuuluisa rykmentti,
Flandrian rykmentti, rientomarssissa Pariisia kohden. Tätä
rykmenttiä oli pyytänyt saapumaan Versaillesin valtuusto, joka
väsyneenä ylimääräisiin vartioihin, tavantakaa uhatun palatsin
pakolliseen vartioimiseen elintarpeitten jakamisen tähden syntyneiden
alinomaisten kapinoiden vuoksi, tarvitsi toisenlaista voimaa kuin
kansalliskaartin ja miliisin. Palatsia oli vaikea yksinään enää
puolustaa.
Tämä Flandrian rykmentti siis saapui, ja jotta se heti saavuttaisi
arvovallan, joka sille aiottiin hankkia, oli se otettava vastaan
sellaisella tavalla, että se herättäisi kansan huomiota. Amiraali
d'Estaing kutsui kokoon kaikki kansalliskaartin ja Versaillesissa
olevien joukkojen upseerit ja läksi rykmenttiä vastaan.
Se saapui juhlallisesti Versaillesiin, kanuunoineen, telttoineen ja
muonavaroineen. Tämän keskipisteen ympärille kokoontui joukko nuoria
aatelismiehiä, jotka eivät kuuluneet mihinkään määrättyyn armeijaan.
He valikoivat itselleen määrätyn univormun tunteakseen toisensa,
liittyivät palveluksesta vapaina oleviin upseereihin, kaikkiin
Pyhän Ludvigin ritarikunnan ritareihin, jotka vaara tai varovaisuus
oli tuonut Versaillesiin. Sieltä he hajaantuivat Pariisiin, joka
silloin näki suureksi hämmästyksekseen keskellään joukon ihan uusia
vihollisia; he olivat hävyttömiä ja tiesivät salaisuuden, joka
sopivassa tilaisuudessa kyllä tuli ilmi.
Sinä hetkenä kuningas saattoi huoleti lähteä. Hänellä olisi ollut
tuki, häntä olisi matkalla suojattu, ja ehkä Pariisi, joka ei vielä
asiaa tarkoin tiennyt ja oli huonosti valmistautunut, olisi päästänyt
hänet menemään. Mutta _Itävallattaren_ pahat henget vartioivat
kaikkea.
Liège nousi kapinaan keisariaan vastaan, ja Itävallalla oli tämän
tähden siksi paljon vaikeuksia, että Ranskan kuningatar unohtui.
Kuningatar puolestaan arveli, että sellaisena aikana oli hänen
hienotunteisena lykättävä pakonsa tuonnemmaksi. Ja silloin asiat,
jotka olivat päässeet alkuun, alkoivat kiitää hurjaa vauhtia
eteenpäin.
Flandrian rykmentille annettujen suosionosoitusten jälkeen päätti
henkivartiosto pitää pidot rykmentin upseereille. Nämä päivälliset,
tämä juhla, määrättiin lokakuun ensimmäiseksi päiväksi. Kaikki
kaupungin huomattavimmat henkilöt oli kutsuttu juhlaan.
Mistä oli puhe? Veljeytymisestä flandrialaisten sotilaitten kanssa.
Miksi eivät sotilaat olisi veljeytyneet keskenään, koska piirikunnat
ja maakunnatkin veljeytyvät! Oliko perustuslaissa kielto, joka esti
aatelisia veljeytymästä?
Kuningas oli vielä rykmentin ylipäällikkö ja komensi sitä yksinään.
Hän omisti vielä yksinään Versaillesin palatsin. Hänellä oli oikeus
ottaa sinne vieraakseen kenet halusi.
Miksi hän ei olisi ottanut vastaan näitä kunnon sotilaita ja
arvokkaita aatelisia, jotka saapuivat Douaista _käyttäydyttyään
siellä hyvin_? Eihän mikään ollut sen luonnollisempaa. Eikä se ketään
kummastuttanut, saatikka säikyttänyt.
Tämän yhteisen aterian tarkoituksena oli lujittaa sitä tunnetta, joka
oli kaikilla Ranskan armeijan rykmenteillä, niiden tehtävänä kun oli
puolustaa vapauden ohella kuningaskuntaa.
Tiesiköhän kuningas edes, mitä oli päätetty?
Suurten tapausten jälkeen oli kuningas vapaa; hän oli tehnyt
myönnytyksiä eikä enää välittänyt mistään. Häneltä oli riistetty
yleisten asioiden taakka. Hän ei enää tahtonut hallita, koska toiset
hallitsivat hänen puolestaan, mutta hän ei suostunut istumaan koko
päiviä ikävissään.
Sillä välin kun kansalliskokous petollisesti kalvoi ja jyrsi, oli
kuningas metsästysretkellä.
Kun herrat aateliset ja piispat elokuun 1 päivänä luopuivat
kyyhkyslakoistaan ja läänitysoikeuksistaan, kyyhkysistään ja
pergamenttikirjeistään, tahtoi kuningaskin toisten tavoin tehdä
uhrauksia ja hävitti kaikki metsästyspäällikköjen toimet, mutta hän
metsästi itse yhtäkaikki.
Kun Flandrian rykmentin herrat söisivät henkikaartin herrojen kanssa,
olisi kuningas jokapäiväisen tapansa mukaan metsästämässä, ja ateria
olisi lopetettu silloin, kun hän palaisi kotiin.
Tämä asia koski niin vähän häntä, ja hän välitti itse siitä niin
vähän, että päätettiin Versaillesissa pyytää kuningattarelta lupaa
saada pitää juhla palatsissa.
Kuningattaren mielestä ei ollut mitään syytä kieltää
vieraanvaraisuutta flandrialaisilta sotilailta. Hän luovutti
näytäntösalin ja salli, että tänä päivänä rakennettaisiin sinne
irtopermanto suuremman tilan valmistamiseksi sotilaille ja heidän
vierailleen.
Kun kuningatar osoittaa vieraanvaraisuutta ranskalaisille
aatelismiehille, osoittaa hän sitä täydellisesti. Ruokasali oli
siis saatu kuntoon; puuttui vain salonki. Kuningatar luovutti
Herkules-salin.
Torstaina lokakuun ensimmäisenä päivänä, niinkuin olemme jo
maininneet, pidettiin nämä pidot, jotka historiassa perin selvästi
todistavat, kuinka ajattelematon tai sokea kuningasvalta oli.
Kuningas oli metsästämässä. Kuningatar oli sulkeutunut huoneeseensa
alakuloisena ja mietteissään. Hän oli päättänyt olla kuuntelematta
ainoatakaan lasien kilahdusta tai ainoatakaan ääntä.
Hänen poikansa oli hänellä sylissään, Andrée hänen lähellään. Kaksi
naista teki huoneen nurkassa työtä. Siinä oli hänen ympäristönsä.
Vähitellen saapui linnaan häikäiseviä, sulkatöyhtöisiä,
kiiltäväaseisia upseereita. Hevoset hirnuivat tallien luona, torvet
soivat, Flandrian rykmentin ja henkikaartin soittokunnat täyttivät
ilman sävelillä.
Versaillesin porteilla seisoi kalpea, utelias joukko, joka
epäluuloisen levottomana vaani, selitteli, tutki sekä iloa
että säveleitä. Silloin tällöin tulvehti kuin etäisen myrskyn
tuulahduksina avoimista ovista iloisen melun keralla ruokahöyrypilviä.
Ajattelematonta oli sallia tämän nälkiintyneen kansan hengittää lihan
ja viinien hajua, antaa synkän kansan nähdä iloa ja toivorikkautta.
Juhlaa jatkui kuitenkin häiriöttä. Alussa upseerit selvinä ollessaan
ja kunnioittaen univormuaan olivat puhelleet hiljaa ja ryypänneet
vähän. Ensimmäisen neljänneksen aikana suoritettiin ohjelma, siten
kuin se edeltäpäin oli suunniteltu.
Tuotiin toinen ruokalaji.
Herra de Lusignan, Flandrian rykmentin komendantti, ehdotti kolme
tervehdysmaljaa juotavaksi: Kuninkaan, kuningattaren, dauphinin
ja kuninkaallisen perheen kunniaksi. Neljä kattoon asti kaikuvaa
hurraahuutoa kuului ulkona olevien synkkien katselijoiden korviin.
Muuan upseeri nousi. Ehkä hän oli älykäs ja urhea mies, joka
terveellä järjellään näki, mihin tämä voisi johtaa: kenties hän
rehellisesti rakasti kuninkaallista perhettä, jota nyt sellaisella
pauhulla juhlittiin.
Hän ymmärsi, että kaikkien näiden maljapuheiden joukosta oli
unohtunut yksi, joka ehdottomasti kuului niihin. Hän ehdotti
juotavaksi kansakunnan maljan.
Kuului mutinaa ja sitten pitkäaikainen huuto.
"Ei, ei!" vastasivat kaikki läsnäolevat yhtaikaa.
Ja kansakunnan malja hylättiin. Juhla sai siis oikean luonteensa,
virta oikean vauhtinsa.
On sanottu ja sanotaan vieläkin, että tämän maljan ehdottaja oli
vastakkaisten mielenosoitusten salainen kätyri. Olkoon kuinka
tahansa, hänen sanansa saivat aikaan ikävän vaikutuksen. Kansakunnan
voi vielä unohtaa. Mutta sen solvaaminen on jo liikaa. Kansakunta
kostaa sen.
Kun tästä hetkestä alkaen jää oli murtunut, kun hiljaisuutta
seurasivat huudot ja kiihkeät keskustelut, ei kurista enää voinut
puhuakaan; sisään kutsuttiin krenatöörit, rakuunat ja sveitsiläiset,
kaikki linnassa olevat tavalliset sotilaat.
Viini virtasi: se täytti kymmenen kertaa lasit. Jälkiruoka tuotiin
sisään, anastettiin hyökkäämällä. Humaltuminen oli ihan yleistä.
Sotilaat unohtivat kilistelevänsä maljoja upseeriensa kanssa. Se oli
todellakin veljeytymisen juhla.
Kaikkialla huudettiin: Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar! Näin
paljon kukkia, näin paljon valoja, näin paljon kullatuista katoista
säihkyviä välkkeitä, näin paljon riemukkaiden ajatusten valaisemia
kasvoja, näin paljon silmistä loistavaa uskollisuuden välkettä! Se
oli todella näky, jonka kuningatar olisi hyvin mielellään nähnyt; se
olisi antanut kuninkaalle varmuutta.
Tämä onneton kuningas, tämä alakuloinen kuningatar, miksi he eivät
ottaneet juhlaan osaa!
Hovipalveluksessa olevat upseerit poistuivat, juoksivat
Marie-Antoinetten luo, kertoivat hänelle liioitellen kaikki, mitä
olivat nähneet.
Silloin naisen sammunut katse kirkastui, ja hän nousi. Vielä oli siis
uskollisuutta ja kiintymystä ranskalaisten sydämissä. Vielä oli siis
toivoa.
Kuningatar loi synkän katseen ympärilleen.
Hänen ovelleen alkoi kokoontua palvelijoita. Kuningatarta pyydettiin,
rukoiltiin saapumaan, ei muuta kuin vain poikkeamaan tähän juhlaan,
missä kaksituhatta miestä innoissaan vakuutti jumaloivansa
yksinvaltiutta.
"Kuningas on poissa", sanoi hän alakuloisesti; "minä en voi lähteä
yksinäni."
"Dauphinin kanssa", sanoivat muutamat ajattelemattomat, jotka eniten
pyysivät häntä lähtemään.
"Madame, madame", kuiskasi muuan ääni hänen korvaansa; "jääkää tänne,
minä pyytämällä pyydän, jääkää."
Hän kääntyi; se oli Charny.
"Mitä", sanoi kuningatar, "ettekö te olekaan noiden urhoollisten
miesten seurassa?"
"Olen tullut sieltä, madame. Siellä vallitsee sellainen intoilu, että
se voi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää teidän majesteettianne."
Marie-Antoinettella oli oikkujensa päivä. Tänään hänen teki mieli
toimia päinvastoin kuin Charny toivoi.
Hän katsoi kreiviin halveksivasti ja aikoi vastata hänelle
pisteliäästi, kun Charny teki kunnioittavasti estävän liikkeen sanoen:
"Minä rukoilen, madame, odottakaahan edes kuninkaan neuvoa."
Hän luuli siten voittavansa aikaa.
"Kuningas! Kuningas!" huusivat monet yhtaikaa. "Kuningas palaa
metsästysretkeltä."
Se oli totta.
Marie-Antoinette nousi, riensi kuningasta vastaan, jolla vielä on
saappaat jalassa ja vaatteet pölyssä.
"Monsieur", sanoi hän, "tuolla vietetään juhlaa, joka on Ranskan
kuninkaan arvon mukainen. Tulkaa! Tulkaa!"
Ja hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja veti hänet mukanaan
katsomattakaan Charnyn puoleen, joka raivoissaan tarttui rintaansa
niin että kynnet repivät siihen naarmuja.
Taluttaen vasemmalla kädellään poikaansa kuningatar astui portaita
alas. Edellä meni suuri lauma hovilaisia, jouduttaen hänen
astuntaansa. Hän saapui oopperasalin ovelle sinä hetkenä, jona lasit
oli täytetty kahdennenkymmenennen kerran ja ne tyhjennettiin huutaen:
eläköön kuningas ja kuningatar!