Gilbert palasi Neckerin luo tavattuaan kuninkaan yhtä rauhallisena
kuin kuningatar oli ollut kiihdyksissä.
Kuningas rakenteli lausejaksoja, teki laskelmia, tuumi
lakiuudistuksia. Tämä hyväntahtoinen, lempeäkatseinen,
suoraluontoinen mies, jonka sydän joskus eksyi harhaan kuninkuuteen
liittyvien perinnäisten ennakkoluulojen vuoksi, koetti
itsepintaisesti voittaa takaisin pikkuseikkoja, kun pääasiat
riistettiin häneltä. Hän katseli lyhytnäköisenä eteensä silloin, kun
kuilu ammottavana aukeni hänen jalkojensa alla. Gilbertin tuli tätä
miestä syvästi sääli.
Mitä kuningattareen tulee, niin hän ei ollut samanlaatuinen, ja
Gilbert tunsi kylmäverisyydestään huolimatta, että hän oli niitä
naisia, joita täytyy joko intohimoisesti rakastaa tai kuolemaan asti
vihata.
Tultuaan huoneeseensa Marie-Antoinette tunsi kuin raskaan painon
putoavan sydämelleen. Eihän hänellä kuningattarena eikä naisena
ollut ympärillään mitään täydellistä varmaa, ei mitään mikä auttaisi
häntä kantamaan musertavaa taakkaa. Kääntyi minne päin tahansa, oli
hän näkevinään arkailua tai epäilystä. Hoviherrat olivat levottomia
rikkauksiensa puolesta ja myivät tavaroitaan. Sukulaiset ja ystävät
ajattelivat maanpakoa. Kaikkein ylpein nainen, Andrée, loittoni
vähitellen sekä vierestä että sydämestä.
Kaikkein jaloin ja rakkain mies, Charny, oli oikun vuoksi
loukkaantunut ja epäili. Tämä tilanne vaikutti lamauttavasti häneen,
joka oli kuin vaisto ja terävä äly yhdessä. Kuinka olikaan tämä
puhdas mies, kuinka tämä horjumaton sydän voinut äkkiä muuttua?
-- Ei, -- sanoi kuningatar huoaten, -- hän ei ole vielä muuttunut,
mutta hän muuttuu kohta.
Hän muuttuu kohta! Mikä kamala varmuus naiselle, joka rakastaa
ylpeänä? Sillä kuningatar rakasti Charnyta sekä sydämellään että
ylpeydellään. Kaksi haavaa tuotti kuningattarelle tuskaa.
Mutta kun hän oli tullut tähän, kun se hetki oli koittanut, jolloin
hän huomasi, kuinka väärin hän oli tehnyt, mitä pahaa hän oli saanut
aikaan, oli vielä aikaa parantaa kaikki.
Tällä kruunatulla naisella ei kuitenkaan ollut joustavaa sielua. Hän
ei voinut edes väärin tehtyään taipua. Ehkä hän jonkun vähäpätöisen
seikan takia olisi voinut ja tahtonut näyttää sielun suuruutta ja
ehkä toinen silloin olisi pyytänyt anteeksi.
Mutta sille, jota hän oli väkevällä ja puhtaalla tunteellaan
kunnioittanut, jolle hän oli avannut salaisimmat ajatuksensa,
kuningatar ei voinut tehdä pienimpiäkään myönnytyksiä. Kun
kuningattaret alentuvat rakastamaan alamaistaan, on heidän
onnettomuutensa siinä, etteivät he koskaan rakasta naisina, vaan
kuningattarina. Tämä nainen piti antamaansa tunnetta niin kalliina,
ettei sitä voitu millään inhimillisellä korvata, ei edes verellä eikä
kyynelillä.
Siitä hetkestä alkaen, jona hän alkoi tuntea mustasukkaisuutta
Andréeta kohtaan hän oli moraalisesti alkanut pienetä. Ja tämän
alentumisen seurauksena olivat oikut. Ja oikkujen seurauksena
suuttumus. Suuttumuksen seurauksena huonot ajatukset, jotka johtavat
huonoihin tekoihin.
Charnylla ei ollut aavistustakaan kaikesta siitä, mitä olemme
kertoneet, mutta hän oli mies, ja hän oli ymmärtänyt, että
Marie-Antoinette oli mustasukkainen ja perin aiheettomasti
mustasukkainen hänen vaimolleen. Tälle naiselle, jota hän koskaan ei
ollut katsellutkaan.
Ei mikään loukkaa suoraa ja petokseen mahdotonta sydäntä niin kovasti
kuin jos se huomaa toisen epäilevän sitä petoksesta. Ei mikään ole
niin suuressa määrässä omiaan kääntämään huomiota jonkun puoleen,
kuin mustasukkaisuus, jolla tätä kunnioitetaan. Varsinkin, kun tämä
mustasukkaisuus on aiheeton.
Silloin se, jota epäillään, alkaa miettiä. Hän katselee vuoroin
mustasukkaista sydäntä ja mustasukkaista henkilöä.
Mitä suurempi on mustasukkaisen sielu, sitä suurempaan vaaraan se
antautuu.
Kuinka voisikaan ajatella, että suuri sydän, terävä äly, oikeutettu
ylpeys, että kaikki tämä välittäisi tyhjänpäiväisestä tai
vähäpätöisestä? Miksi kaunis nainen olisi mustasukkainen? Miksi
valta-asemassa oleva nainen olisi mustasukkainen? Miksi älykäs olisi
mustasukkainen? Kuinka voisi otaksuakaan, että kaikki tämä välittäisi
tyhjänpäiväisestä tai vähäpätöisestä?
Mustasukkainen olento ei ole muuta kuin jahtikoira, joka
välinpitämättömälle metsämiehelle näyttää ansat, joita hän ei ollut
huomannutkaan.
Charny tiesi, että neiti Andrée de Taverney oli kuningattaren vanha
ystävätär, jota aina ennen oli kohdeltu hyvin, joka aina oli saanut
etusijan muiden rinnalla. Miksi Marie-Antoinette ei häntä enää
rakastanut? Miksi Marie-Antoinette oli hänen tähtensä mustasukkainen?
Hän oli siis huomannut jonkin ihmeellisen kauneussalaisuuden, jota
Charny ei ollut löytänyt, ehkä siksi, ettei hän ollut etsinytkään?
Hän oli siis tuntenut, että Charny voisi katsella tätä naista ja että
hän kadottaisi jotakin, josta miehen huomio kääntyisi tähän naiseen?
Vai oliko hän ollut huomaavinaan, että Charny ei enää rakastanut
häntä yhtä paljon kuin ennen, vaikka ei mikään ulkonainen seikka
ollut tätä tunnetta vähentänyt?
Mustasukkaisille ei mikään ole sen kohtalokkaampaa kuin se, että he
antavat toisten huomata sydämensä hehkun, jonka tahtoisivat pitää
väkevimmässä voimassa.
Kuinka usein tapahtuukaan, että rakastettu olento, kuullessaan
moitetta kylmäkiskoisuudesta, huomaa sen kylmäkiskoisuuden, jota hän
alkaa tuntea, selvittämättä sitä itselleen.
Ja kun mies huomaa tämän, kun hän tuntee moittimisen aiheutetuksi,
niin sanokaa, madame, kuinka monta kertaa olette voinut uudelleen
sytyttää riutuvan tulen?
Oi rakastavaisten taitamattomuutta! Tottahan on, että missä on paljon
taitavuutta, siellä tuskin koskaan on kylliksi rakkautta.
Marie-Antoinette oli siis suuttumuksillaan ja väärillä syytöksillään
huomauttanut Charnylle, että kreivin sydämessä oli vähemmän rakkautta
kuin hän olisi luullut. Ja heti kun Charny sen tiesi, katseli hän
ympärilleen nähdäkseen syyn tähän, ja katsellessaan hän tietystikin
huomasi heti syyn kuningattaren mustasukkaisuuteen.
Andrée, hyljätty Andrée-parka, puoliso olematta nainen. Hän sääli
Andréeta.
Pariisista paluun jälkeen sattunut kohtaus oli paljastanut tuon
mustasukkaisuuden suuren salaisuuden, joka siihen asti oli ollut
kaikilta piilossa.
Kuningatarkin huomasi, että kaikki oli tullut ilmi, ja kun hän ei
tahtonut taipua Charnyn edessä, käytti hän toista keinoa, joka hänen
mielestään voisi johtaa samaan tulokseen. Hän alkoi taas kohdella
hyvin Andréeta, otti hänet kaikille kävelyretkilleen mukaansa, piti
iltaisin luonaan. Hän hyväili Andréeta, teki hänet kaikkien toisten
hovineitien kateuden esineeksi.
Ja Andrée mukautui hämmästyen kaikkeen, tuntematta mitään
kiitollisuutta. Hän oli kauan sitten vakuuttanut itselleen, että hän
kuului kokonaan kuningattarelle, että kuningatar voisi tehdä hänelle
mitä tahansa, ja mukautui siis kaikkeen.
Mutta kun naisen ärtyisyyden täytyi kohdistua johonkuhun, alkoi
kuningatar kohdella hyvin pahoin Charnytä. Hän ei tälle enää puhunut
lainkaan, oli hänelle tyly, koetti näyttää voivansa elää iltoja,
päiviä, viikkoja huomaamattakaan, että toinen oli saapuvilla.
Mutta heti kun Charny oli poissa, tuli naisraukan sydämeen tuska.
Silmät etsivät levottomina sitä, josta ne heti kääntyivät pois, kun
vain huomasivat hänet.
Jos hänen tarvitsi nojata jonkun käsivarteen, jos hänen täytyi antaa
jokin määräys, jos hänellä oli varaa hukata hymy, tuli kaikki se
kenen muun hyvänsä osaksi. Tämä kuka tahansa oli myös aina kaunis
ja hienokäytöksinen mies. Kuningatar luuli parantuvansa haavastaan
haavoittamalla Charnytä.
Charny kärsi ja pysyi vaiti. Hän saattoi aina hillitä itseään. Hän
ei tehnyt ainoaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä osoittavaa liikettä
näiden kamalien kärsimysten aikana.
Silloin näki kummallisen näyn, jommoisen ainoastaan naiset voivat
panna toimeen ja ymmärtää.
Andrée tunsi kaikki, mitä hänen miehensä kärsi. Ja kun hän rakasti
miestään sillä enkelimäisellä rakkaudella, joka ei koskaan toivo
mitään, alkoi hän tätä sääliä ja ilmaisi sen.
Tästä säälistä oli seurauksena suloinen ja armelias lähestyminen.
Andrée koetti lohduttaa Charnytä milloinkaan näyttämättä, että hän
huomasi miehensä sitä tarvitsevan.
Ja kaikessa tässä ilmeni se hienotunteisuus, jota voi sanoa
naiselliseksi, sillä vain naiset siihen pystyvät.
Marie-Antoinette, joka oli pyrkinyt hajoittamalla pääsemään valtaan,
huomasikin menneensä väärään suuntaan ja liittävänsä yhteen nämä
kaksi sielua, jotka hän oli toisilla keinoilla tahtonut erottaa.
Silloin tätä naista vaivasivat yön hiljaisina ja yksinäisinä hetkinä
sellaiset kamalat epätoivon puuskat, että Jumala voi saada hyvin
suuret ajatukset voimastaan, koska oli luonut olentoja, jotka olivat
kylliksi voimakkaita kestämään sellaisia koettelemuksia.
Kuningatar olisikin varmasti menehtynyt näihin tuskiinsa, ellei hänen
olisi ollut huolehdittava politiikastaan. Vuoteensa kovuutta ei
valita se, jonka jäsenet ovat väsymyksestä turtuneet.
Tällaisten mielentilojen vallassa kuningatar eli, kuninkaan palattua
Versaillesiin, siihen päivään asti, jolloin hän päätti ryhtyä
täydellä todella käyttämään valtaansa koko laajuudessaan.
Ylpeydessään hän arveli heikontumisensa syyksi sitä henkistä
painostusta, joka oli häntä naisena jonkun aikaa rasittanut.
Tälle toimintahaluiselle luonteelle oli ajatteleminen samaa kuin
toiminta. Hän ryhtyi työhön viivyttelemättä. Multa se, mihin hän
ryhtyi, johtikin hänet turmioon.