Jonkunlainen lepo oli seurannut Versaillesissa niitä sielullisia ja
poliittisia myrskyjä, joita olemme lukijoillemme kuvailleet.
Kuningas hengähti taas vapaasti. Ja vaikka hänen bourbonilainen
ylpeytensä olikin saanut kärsiä Pariisin-matkallaan, niin hän samalla
iloitsi uudelleen voittamastaan kansansuosiosta.
Tällä välin Necker järjesti asioita ja kadotti omasta puolestaan
vähitellen kansan suosion.
Aatelisto valmistautui alistumaan tai vastustamaan. Kansa valvoi ja
odotti.
Tänä aikana kuningatar, joka tunsi olevansa kaiken vihan esineenä,
pysytteli syrjässä. Hän teeskenteli, sillä vaikka hän tiesikin
olevansa vihan maalitauluna, tiesi hän samalla olevansa monien
toiveiden päämääränä.
Kuninkaan Pariisin-matkan jälkeen hän oli tuskin nähnytkään
Gilbertiä. Kerran hän kuitenkin oli tavannut tohtorin kuninkaan
etuhuoneessa. Ja kun Gilbert kumarsi syvään, oli kuningatar
ensimmäisenä puhutellut häntä.
"Hyvää päivää", sanoi hän, "menettekö kuninkaan luo?" Sitten hän
lisäsi hymyillen ja samalla hiukan ivallisesti: "Neuvonantajana vai
lääkärinä?"
"Lääkärinä, madame", vastasi Gilbert. "Minulla on tänään
palvelusvuoro."
Hän viittasi Gilbertiä seuraamaan. Gilbert totteli.
Molemmat tulivat pieneen salonkiin, josta päästiin kuninkaan
huoneeseen.
"Huomaattehan, monsieur", sanoi kuningatar, "että petitte minua,
kun eräänä päivänä Pariisin-matkasta puhuttaessa vakuutitte, ettei
kuningasta uhkaisi mikään vaara."
"Minäkö petin, madame?" kysyi Gilbert kummastuneena.
"Juuri te. Ammuttiinhan kuningasta kohti."
"Kuka sitä on sanonut, madame?"
"Kaikki sitä kertovat, varsinkin ne, jotka näkivät sen vaimoraukan
kaatuvan melkein kuninkaan vaunujen pyörien alle. Kuka sitä kertoi?
Beauveau, d'Estang, jotka näkivät repeytyneen takkinne ja lävistetyt
liivinne."
"Madame?"
"Se kuula, joka hipaisi teitä, olisi voinut surmata kuninkaan, koska
se tappoi sen naisparankin, sillä eihän murhaaja halunnut surmata
teitä tai naisraukkaa."
"Minä en epäile mitään rikosta, madame", sanoi Gilbert epäröiden.
"Ehkä ette. Mutta minä uskon", sanoi kuningatar katsoen terävästi
Gilbertiin.
"Ja vaikka rikos olisikin tapahtunut, ei siitä saa syyttää kansaa."
Kuningatar katsoi entistä terävämmin Gilbertiin. "Ja ketä siis siitä
on syytettävä? Sanokaahan."
"Madame", jatkoi Gilbert pudistaen päätänsä, "jo jonkun aikaa olen
katsellut ja tarkastellut kansaa. Kun kansa vallankumouksen aikana
surmaa, tappaa se käsillään. Se on silloin raivoisa tiikeri, ärtynyt
leijona. Tiikeri tai leijona ei käytä välittäjiä, kätyreitä voiman
ja uhrin välillä. Ne tappavat tappaakseen. Ne vuodattavat verta
vuodattaakseen sitä. Ne tahtovat värjätä hampaansa siinä ja kastella
siihen kyntensä."
"Todistuksena Foulon ja Berthier, eikö niin? Mutta ammuttiinhan
Flesselles pistoolilla? Ainakin olen kuullut niin kerrottavan.
Mutta", jatkoi kuningatar ivallisesti, "ehkä se ei olekaan totta,
meitä kruunattujahan imartelijat kiertelevät."
Gilbert katsoi vuorostaan terävästi kuningattareen.
"Te uskotte yhtä vähän kuin minäkään, madame, että kansa surmasi
Flessellesin", sanoi hän. "Monelle oli etua hänen kuolemastaan."
Kuningatar mietti.
"Voihan se olla mahdollista", sanoi hän.
"Siis", sanoi Gilbert kumartaen ikäänkuin aikoen tiedustaa, oliko
kuningattarella vielä jotakin häneltä kysyttävää.
"Kyllä ymmärrän", sanoi kuningatar pidättäen Gilbertiä melkein
ystävällisellä kädenliikkeellä. "Olkoon miten tahansa, sallikaa
minun sanoa teille, ettette koskaan voisi pelastaa tieteenne avulla
kuningasta yhtä täydellisesti kuin pelastitte hänet kolme päivää
sitten ruumiillanne."
Gilbert kumarsi toistamiseen. Mutta kun hän huomasi kuningattaren
jäävän, jäi hänkin.
"Minun olisi pitänyt kutsua teidät luokseni", sanoi kuningatar
hetkiseksi vaiettuaan.
"Teidän majesteettinne ei enää tarvinnut minua", sanoi Gilbert.
"Olette vaatimaton."
"Sitä en tahtoisi olla, madame."
"Miksi ette?"
"Sillä jos vaatimattomuuteni olisi pienempi, olisin rohkeampikin,
ja samalla pystyisin siis paremmin suojelemaan ystäviäni ja
vahingoittamaan vihollisia."
"Miksi sanotte: ystäviäni, mutta ette sano: vihollisiani?"
"Siksi että minulla ei ole vihollisia tai en ainakaan tahdo tunnustaa
niitä olevan, jos se minusta riippuu."
Kuningatar katsoi häneen kummastuneena.
"Tarkoitan sillä, että vain ne ovat vihamiehiäni, jotka vihaavat
minua", jatkoi Gilbert, "enkä minä vihaa ketään."
"Miksi ette?"
"Siksi etten enää rakasta ketään, madame."
"Oletteko kunnianhimoinen, herra Gilbert?"
"Olen kerran tahtonut sellaiseksi tulla, madame."
"Ja..."
"Ja tämä intohimo turmeltui sydämessäni, samoin kuin kaikki muutkin."
"Yksi teille kuitenkin on jäänyt", sanoi kuningatar hienon
ivallisesti.
"Minulleko? Mikä?"
"No... isänmaallisuus."
Gilbert kumarsi.
"Se on kyllä totta", sanoi hän. "Jumaloin isänmaatani ja olisin sen
puolesta valmis tekemään minkä uhrauksen tahansa."
"Ah!" sanoi kuningatar alakuloisesti. "On ollut aika, jolloin ei
ainoakaan hyvä ranskalainen olisi ilmaissut tätä tunnetta teidän
käyttämillänne sanoilla."
"Mitä kuningatar sillä tarkoittaa?" kysyi Gilbert kunnioittavasti.
"Tarkoitan sitä, että entiseen aikaan oli mahdotonta rakastaa
isänmaataan rakastamatta samalla kuningastaan ja kuningatartaan."
Gilbert punastui, kumarsi ja tunsi sydämessään kuin sen sähkövoiman
kosketuksen, joka kuningattaresta virtasi ihmisiin hänen lumotessaan
viehkeällä tuttavallisuudellaan.
"Ette vastaa", sanoi kuningatar.
"Madame", lausui Gilbert, "rohkenen väittää, että rakastan
kuningasvaltaa enemmän kuin kukaan muu."
"Elämmekö ajassa, jossa sanat riittävät eikä vaadita tekoja?"
"Mutta, madame, minä pyydän teidän majesteettianne uskomaan, että
mitä tahansa kuningas tai kuningatar käskeekään, minä..."
"Te sen ehdottomasti teette, niinkö?"
"Varmasti, madame."
"Ja sen tehdessänne", jatkoi kuningatar tullen vasten tahtoaankin
hiukan kopeaksi, "olisitte täyttänyt ainoastaan velvollisuutenne."
"Madame..."
"Jumala, joka on antanut kaikkivallan kuninkaille", jatkoi
Marie-Antoinette, "on vapauttanut heidät myös kiitollisuudesta niitä
kohtaan, jotka täyttävät ainoastaan velvollisuutensa."
"Voi, madame! Se aika tulee vielä", vastasi Gilbert vuorostaan,
"jolloin palvelijanne ansaitsevat enemmänkin kuin kiitollisuutenne,
jos tekevät ainoastaan velvollisuutensa."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Sitä, että tällaisena sekasorron ja hävityksen aikana turhaan
etsisitte ystäviä sieltä, missä olette tottunut löytämään
palvelijoita. Rukoilkaa Jumalaa, madame, että hän lähettää teille
toiset palvelijat, toiset turvaajat, toiset ystävät kuin ne, joita
teillä nyt on."
"Tunnetteko sellaisia?"
"Tunnen."
"Ilmaiskaa ne siis minulle."
"Minä olin eilen vielä teidän vihollisenne."
"Viholliseni! Miksi?"
"Siksi että olitte toimittanut minut vankeuteen."
"Ja tänään?"
"Tänään", vastasi Gilbert kumartaen, "olen teidän palvelijanne."
"Missä tarkoituksessa?"
"Madame..."
"Missä tarkoituksessa olette tullut palvelijakseni? Eihän teidän
tapaistanne ole noin äkkiä muuttaa mielipidettä, vakaumusta eikä
tunnetta. Te olette pitkämuistinen ja jaksatte odottaa kostoa.
Sanokaahan, miksi olette muuttunut."
"Madame, soimasitte äsken minua siitä, että rakastin liian paljon
isänmaatani."
"Sitä ei koskaan rakasta liian paljon, monsieur. Pitää vain tietää,
millä tavalla rakastaa. Minäkin rakastan isänmaatani. (Gilbert
hymyili.) Älkää käsittäkö minua väärin. Minun isänmaani on Ranska,
olen sen omistanut. Synnyltäni olen saksalainen, sydämeltäni
ranskalainen. Rakastan Ranskaa, mutta rakastan sitä kuninkaan vuoksi,
Jumalan kunnioituksen tähden, joka meidät on kruunannut. Nyt on
teidän vuoronne vastata."
"Minunko, madame?"
"Niin, teidän. Ymmärränhän teidät oikein? Teille se ei ole sama asia.
Te rakastatte Ranskaa yksinomaan Ranskan tähden."
"Madame", vastasi Gilbert kumartaen, "ellen vastaisi suoraan, en
myöskään kunnioittaisi teidän majesteettianne."
"Mikä hirveä aika", huudahti kuningatar, "jolloin kaikki itseään
kunnollisiksi sanovat henkilöt erottavat kaksi asiaa, jotka eivät
koskaan ole eronneet toisistaan, kaksi käsitettä, jotka aina ovat
kulkeneet rinnatusten: Ranskan ja kuninkaansa. Mutta onhan erään
kirjailijanne murhenäytelmässä kohta, jossa kysytään kaikkein
hylkäämättä kuningattarelta: mitä teille jää? Ja hän vastaa: oma
itseni! No niin, minä olen kuin Medea, minulle jää oma itseni, ja me
saamme sen nähdä."
Ja hän läksi pois loukkaantuneena, jättäen hämmästyneen Gilbertin
huoneeseen.
Kuningatar oli avannut suuttumuksellaan hiukan sitä verhoa, jonka
takana täydellisen vastavallankumouksen toiminta kiehui. -- Siis, --
tuumi Gilbert mennessään kuninkaan huoneeseen, -- kuningattarella on
joitakin aikeita.
-- Siis, -- tuumi kuningatar päästyään huoneisiinsa, -- tuota miestä
ei voi mihinkään käyttää. Hänellä on voimaa, mutta hänellä ei ole
alttiutta.
Ruhtinas-raukat, joille sana alttius merkitsee samaa kuin orjamainen
nöyryys!