PITTIT

"Pitt", jatkoi Gilbert, "on Pittin poika."

"Kas vain", sanoi Pitou, "sehän se on kuin raamatussa. On siis

olemassa Pitt ensimmäinen ja Pitt toinen?"

"Niin onkin, ja Pitt ensimmäinen, ystäväni... Kuunnelkaa minua

tarkoin."

"Me kuuntelemme", vastasivat Billot ja Pitou yhtaikaa.

"Tämä Pitt ensimmäinen oli kolmenkymmentä vuotta Ranskan kiivas

vihollinen. Luuvalon kahlehtimana hän työhuoneestaan vastusti

Montcalmia ja Vaudreullia Amerikassa, Suffrenia ja Estaingia merellä,

Noaillesia ja Broglieta mantereella. Tämän Pittin periaatteena oli,

että ranskalaiset oli syöstävä asemastaan Euroopassa. Kolmenkymmenen

vuoden aikana hän otti meiltä toisen alusmaan toisensa jälkeen,

toisen toimistomme toisensa jälkeen, Intian rannikon, tuhat

viisisataa penikulmaa maata Kanadassa. Kun hän näki Ranskan olevan

melkein raunioiden partaalla, jätti hän sen lopullisen hävittämisen

perinnöksi pojalleen."

"Ahaa!" sanoi Billot, jonka mielenkiinto oli herännyt, "siis se Pitt,

joka nyt on..."

"Aivan oikein", jatkoi Gilbert, "hän on sen Pittin poika, joka

meillä oli tätä ennen, jonka nyt tunnette, ukko Billot, jonka Pitou

tuntee, jonka koko maailma tuntee, ja hän täytti viime toukokuussa

kolmekymmentä vuotta."

"Kolmekymmentä vuotta?"

"Näettehän, ystäväni, kuinka hyvin hän on käyttänyt aikansa. No niin,

hän on jo seitsemän vuotta hallinnut Englantia, seitsemän vuoden

aikana hän on pannut täytäntöön isänsä periaatteita."

"Me saamme siis hänestä kuulla vielä jonkun aikaa", sanoi Billot.

"Niin saammekin, varsinkin kun Pittit ovat hyvin pitkäikäisiä.

Todistan tämän teille."

Pitou ja Billot nyökkäsivät ilmaisten siten kuuntelevansa tarkkaan.

Gilbert jatkoi:

"Vuonna 1778 kuoli vihollisemme isä. Lääkärit olivat sanoneet

hänelle, että hänen henkensä riippui vain langasta ja että tämä lanka

katkeaisi, jos hän vain hiukankaan ponnistaisi voimiaan. Silloin

juuri keskusteltiin parlamentissa siitä, että amerikkalaisille

siirtomaille annettaisiin riippumattomuus, jotta voitaisiin välttää

sota, joka ranskalaisten lietsomana oli upottamaisillaan kaikki

Suur-Britanian rikkaudet ja sotilaat. Siihen aikaan hyvä kuninkaamme

Ludvig XVI, jolle koko kansa on antanut Ranskan vapauden isän nimen,

juhlallisesti tunnusti Amerikan riippumattomuuden. Taistelukentällä

ja neuvostoissa olivat ranskalainen kalpa ja äly olleet voitolla.

Englanti tarjoutui Washingtonille, siis kapinallisten päällikölle,

tunnustamaan Amerikan kansakuntaoikeudet, jos uusi valtio kääntyisi

ranskalaisia vastaan ja liittyisi Englantiin."

"Mutta", sanoi Billot, "minun mielestäni oli sellaisen ehdotuksen

tekeminen ja hyväksyminen kunniatonta."

"Rakas Billot, sellaista sanotaan diplomatiaksi, ja poliittisessa

maailmassa ihaillaan suuresti tämänlaatuisia menetelmiä. No niin,

Billot, vaikka tämä olikin kunniatonta, niinkuin sanoitte, niin,

ellei olisi ollut Washingtonia, maailman kunnollisinta miestä,

olisivat ameriikkalaiset ehkä taipuneet ostamaan rauhan, suostumalla

Englannin häpeällisiin ehtoihin."

-- Mutta lordi Chatham, Pittin isä, tuo tavattoman sairas, kuoleva

haamu, joka oli jo polviaan myöten haudassa, Chatham, joka ei

näyttänyt pyytävän maan päällä enää mitään muuta kuin rauhaa

ennenkuin pääsisi makaamaan muistomerkkinsä alle, tuo vanhus käski

viedä itsensä parlamenttiin, jossa asiaa juuri silloin käsiteltiin.

-- Hän nojautui silloin 19-vuotiaan poikansa William Pittin ja

vävynsä käsivarteen. Hän oli puettu komeaan pukuun, joka turhaan

koetti salata hänen kalmamaista laihuuttaan. Kalpeana kuin haamu,

silmät puoleksi sammuneina raskaitten silmäluomiensa alla, hän meni

penkilleen, ministerien penkille. Kaikki lordit hämmästyivät hänen

odottamattomasta tulostaan, kumarsivat ja ihailivat häntä, samoin

kuin kaiketi teki Rooman senaatti silloin, kun Tiberius, joka oli jo

kuollut ja unohdettu, palasi senaattiin.

-- Hän kuunteli vaiti ja hyvin tarkkaavasti lordi Richmondin,

ehdotuksen tekijän, puhetta. Ja kun tämä oli lopettanut, silloin

Chatham nousi vastaamaan.

-- Silloin tällä kuolevalla miehellä oli voimaa puhua kolme tuntia.

Sydämensä tulella hän sai katseensa leimuamaan. Sielunsa hehkulla hän

sai kaikki sydämet väräjämään.

-- Totta kyllä, hän puhui Ranskaa vastaan, totta kyllä, hän yllytti

kansalaisiaan vihaan, totta kyllä, hän oli koonnut kaiken voimansa

ja hehkunsa tuhotakseen vihaamansa kilpailevan maan. Hän kielsi

julistamasta Amerikkaa riippumattomaksi, hän kielsi ryhtymästä

mihinkään välittelyihin, hän huusi: sota, sota. Hän puhui samoin kuin

Hannibal Roomaa vastaan, kuin Cato Karthagoa vastaan. Hän selitti,

että jokaisen isänmaataan rakastavan englantilaisen velvollisuus oli

mieluummin kuolla rappiolle joutuneena kuin sallia, että ainoakaan

siirtomaa, yksi ainoakaan, irtaantui emämaasta.

-- Hän lopetti puheensa, lausui viimeisen uhkauksensa ja kaatui

maahan. Hänellä ei enää ollut mitään tehtävää maan päällä. Hänet

vietiin pois kuolevana. Muutaman päivän päästä hän oli vainaja.

"Oh!" sanoivat Billot ja Pitou, "tuo lordi Chatham, hänpä vasta oli

mies!"

"Hän oli sen kolmikymmenvuotiaan miehen isä, joka nyt meitä uhkaa",

sanoi Gilbert. "Chatham kuoli seitsemänkymmenen vuotiaana. Jos poika

elää yhtä kauan, saamme vielä neljäkymmentä vuotta kärsiä William

Pittiä. Kas, ukko Billot, sellaisen kanssa me olemme tekemisissä.

Sellainen mies hallitsee nyt Englantia, ja hän muistaa Lamethin,

Rochambeaun ja Lafayetten nimet, -- kukapa tietää, ehkä tänä hetkenä

kaikkien kansalliskokouksen jäsenten nimet. Ja hän on vannonut

tuottavansa kuoleman Ludvig XVI:lle. Hän laati vuoden 1778:n

sopimuksen. Eikä hän hengitä vapaasti, niin kauan kuin Ranskassa on

yksikään pyssy ladattuna tai yksikään tasku täynnä. -- Alatteko nyt

ymmärtää?"

"Minä ymmärrän, että hän kiroo kovasti Ranskaa. Se on kyllä selvää,

mutta en ymmärrä vielä kaikkea."

"En minäkään", sanoi Pitou.

"Lukekaa siis nämä neljä sanaa."

Ja hän ojensi paperin Pitoulle.

"Sehän on englanninkieltä", sanoi Pitou.

"_Don't mind the money_", sanoi Gilbert.

"Kyllä kuulen", sanoi Pitou, "mutta en ymmärrä."

"_Älkää välittäkö rahasta_", vastasi tohtori. "Ja myöhemmin,

palatessaan samaan asiaan: 'Sanokaa, ettei tarvitse säästää rahaa

eikä tehdä siitä minulle mitään tiliä.'"

"He siis varustautuvat", sanoi Billot.

"Eivät, he lahjovat."

"Mutta kelle tämä kirje on kirjoitettu?"

"Jokaiselle ja kaikille. Tätä rahaa annetaan, tuhlataan, jaetaan

talonpojille, työmiehille, köyhille, yleensä henkilöille, jotka

pilaavat vallankumouksemme."

Ukko Billot kohautti päätänsä. Tämä lause selvitti paljon.

"Olisitteko te, ukko Billot, tappanut Launayn kiväärin tukilla?"

"En."

"Olisitteko ampunut Flessellesin kuoliaaksi?"

"En."

"Olisitteko hirttänyt Foulonin?"

"En."

"Olisitteko tuonut Berthierin höyryävän sydämen valitsijoiden

pöydälle?"

"Häpeällistä", huudahti Billot. "Olkoon se mies kuinka syyllinen

tahansa, niin olisin antanut silpoa itseni pelastaakseni hänet.

Ja todistuksena siitä on se, että haavoituin koettaessani häntä

puolustaa, ja ellei Pitou olisi minua raahannut virran äyräälle..."

"Se on totta", sanoi Pitou. "Ellei minua olisi ollut, niin ukko

Billotin olisi käynyt hullusti."

"Siinä näette, Billot; monet ihmiset toimisivat teidän tavallanne,

jos heidän rinnallaan olisi joku tukemassa, mutta huonoa esimerkkiä

noudattaen he muuttuvat pahoiksi, sitten julmiksi, sitten

vimmaisiksi. Ja kun rikos on tehty, niin se on tehty."

"Myönnän kyllä", sanoi Billot, "että Pittin rahoilla voi olla jotakin

syytä Flessellesin, Foulonin ja Berthierin kuolemaan, mutta mitä hän

siitä hyötyy?"

Gilbert alkoi nauraa tuollaisella hiljaisella tavalla, joka

kummastuttaa yksinkertaisia ja saa ajattelevat vapisemaan.

"Mitäkö hän siitä hyötyy, kysyttekö sellaista?"

"Niin, sitä minä kysyn."

"Minä sanon sen teille. Rakastattehan paljon vallankumousta, eikö

niin, sillä astuittehan veressä valloittaaksenne Bastiljin?"

"Niin, minä rakastin sitä."

"No niin, mutta nyt ette enää rakasta yhtä paljon. Nyt kaipaatte

Villers-Cotteretsia, Pisseleuxia, tasankojenne rauhaa, suurten

metsienne suojaa."

"_Frigida tempe_", mutisi Pitou.

"Olette oikeassa", sanoi Billot.

"No niin! Te, ukko Billot, te maanviljelijä, te maanomistaja, te

Ile-de-Francen lapsi ja siis vanhaan Ranskaan kuuluva, te edustatte

kolmatta säätyä, kuulutte siihen, jota sanotaan enemmistöksi. Ja

teitä tämä alkaa inhottaa!"

"Sen tunnustan."

"Siis tämä inhottaisi koko enemmistöä."

"Entä sitten?"

"Ja eräänä päivänä te ojennatte kätenne Braunschweigin tai Pittin

sotilaille, kun he saapuvat näiden kahden Ranskan vapauttajan nimessä

palauttamaan teille järkevän järjestyksen."

"En koskaan."

"Odottakaa, kun selitän."

"Flesselles, Berthier ja Foulon olivat kuitenkin rikollisia", koetti

Pitou huomauttaa.

"Tietysti, samoin kuin Sartines ja Maurepas olivat rikollisia,

samoin kuin d'Argenson ja Philippeaux olivat ennen heitä, samoin

kuin Law oli sellainen, samoin kuin Duvernoy, Leblancit ja Parisit,

samoin kuin Fouquet ja Mazarin, samoin kuin Semblancey, samoin kuin

Enguerrand de Marigny, samoin kuin Brienne on Calonnen mielestä,

samoin kuin Calonné on Neckerin mielestä, samoin kuin Necker on sen

ministerin mielestä, joka meillä on kahden vuoden päästä."

"Oho, tohtori", väitti Billot, "Necker ei koskaan ole rikollinen!"

"Samoin kuin te olette kerran, rakas Billot, nuoren Pitoun mielestä,

kun joku Pittin kätyri on selittänyt hänelle ensin muutamia

periaatteita tarjoten haarikallisen viinaa ja kymmenen frangia

kapinapäivältä. Sanalla _rikollinen_ tarkoitetaan vallankumouksen

aikana aina niitä, jotka ajattelevat toisin kuin me. Kaikki saamme

sen kerran osaksemme, suuressa tai pienessä määrässä. Muutamat saavat

sitä kantaa niin kauan, että kansalaiset kirjoittavat sen heidän

haudalleen. Toiset niin kauan, että jälkimaailma saa muuttaa tämän

nimityksen. Rakas Billot, tämän kaiken minä huomaan; siksi eivät

kunnon miehet saa väistyä."

"Vaikkapa kunnon miehet väistyvätkin", sanoi Billot, "niin

vallankumous jatkuu yhtäkaikki, sillä se on kerta kaikkiaan päässyt

vauhtiin."

Uusi hymy ilmestyi Gilbertin huulille.

"Suuri lapsi!" sanoi hän. "Te jätätte auran kurjen, päästätte hevoset

vapaiksi ja sanotte: Hyvä, ei aura minua tarvitse, aura kyntää

yksinäänkin vaon. Mutta, ystäväni, kuka on tämän vallankumouksen

pannut toimeen? Kunnon miehet, eikö totta?"

"Sitä suurempi kunnia Ranskalle. Minun mielestäni on Lafayette kunnon

mies, Bailly kunnon mies, Necker on kunnon mies, ja mielestäni ovat

Elie, Hullin ja Maillard, jotka taistelivat kanssani, kunnon miehiä.

Minun mielestäni te itsekin..."

"No siis, Billot, jos kunnon miehet, jos te, minä, Maillard, Hullin,

Elie, Necker, Bailly, Lafayette jättävät kaikki, niin kuka toimii?

Nuo pahantekijät, nuo murhamiehet, nuo rikolliset, joista mainitsin;

Pittin kätyrien kätyrit..."

"Vastatkaahan jotakin tähän, ukko Billot", sanoi Pitou, jonka Gilbert

oli sanoillaan voittanut puolelleen.

"Siinä tapauksessa tartutaan aseisiin ja ammutaan niitä kuin koiria",

sanoi Billot.

"Odottakaahan. Ketkä tarttuvat aseisiin?"

"Kaikki."

"Billot, Billot, muistakaahan eräs asia, hyvä ystävä. Mistä me tänä

hetkenä puhumme?"

"Se on politiikkaa, herra Gilbert."

"Mutta politiikassa ei ole mitään ehdotonta rikosta. Ihminen on

rikollinen tai kunniallinen sen mukaan, loukkaako vai hyödyttääkö

hän tuomitsevan etuja. Ne, joita te sanotte rikollisiksi, keksivät

teoilleen erikoisen puolustuksen, ja monet, joilla suoranaisesti täi

välillisesti on ollut hyötyä näistä rikoksista, tulevat itsestään

kunniallisiksi ihmisiksi. Kun näin pitkälle olemme päässeet, olkaamme

varuillamme, ukko Billot, olkaamme varuillamme. Kansaa on liikkeellä

ja hevosia on auran aisoissa. Ja aura menee ilman meitäkin eteenpäin."

"Sehän on kamalaa", sanoi maanviljelijä. "Mutta jos se menee

eteenpäin, niin mihin joudumme?"

"Jumala sen tietää", sanoi Gilbert. "Minä en ainakaan tiedä."

"Ellette te tiedä, joka olette oppinut, niin kuinka minä sen

tietäisin, joka olen oppimaton? Minä siis arvelen..."

"Mitä arvelette, Billot?"

"Minä arvelen, että viisainta on Pitoun ja minun palata Pisseleuxiin.

Me tartumme auraan, oikeaan auraan, joka on tehty raudasta ja

puusta, jolla käännetään maata, emmekä siihen, joka on luotu luusta

ja lihasta ja jota sanotaan Ranskan kansaksi ja joka potkaisee

taapäin kuin hurja hevonen. Me kasvatamme viljaa emmekä vuodata

verta; me elämme vapaina, iloisina ja omina herroinamme. Selittäkää,

selittäkää, herra Gilbert. Minä tahdon toki tietää, mihin suuntaan

menen."

"Odottakaahan hetkinen, kunnon ystävä", sanoi Gilbert. "Minä en

tiedä, mihin suuntaan menen, senhän sanoin jo äsken. Mutta minä

tahdon mennä, yhä vain mennä eteenpäin. Velvollisuuteni on selvä ja

elämäni kuuluu Jumalalle. Mutta tekoni ovat velkaa, jonka suoritan

isänmaalle, kunhan omatuntoni sanoo: Gilbert, sinä kuljet oikeaa

tietä. Muuta en kaipaa. Jos erehdyn, niin ihmiset rankaisevat minua,

mutta Jumala antaa anteeksi."

"Mutta joskus ihmiset rankaisevat niitäkin, jotka eivät erehdy.

Sanoittehan sen äsken itse."

"Ja sanon sen uudelleen. Yhtäkaikki, minä pysyn päätöksessäni.

Erehdyn tai en, minä jatkan. En voi väittää, että tulos kyllä näyttää

voimattomuuteni, sillä Jumala estää minua sellaista väittämästä,

mutta onhan Herra sanonut: Ihmisille rauha ja hyvä tahto. Olkaamme

siis niitä, joille Herra lupaa rauhan. Katsohan Lafayettea sekä

Amerikassa että Ranskassa. Hän käyttää jo kolmatta valkoista hevosta,

ottamattakaan lukuun niitä, joita hän vastaisuudessa käyttää. Katso

Baillytä, joka käyttää keuhkojaan, katso kuningasta, joka käyttää

kansansuosiotaan. Älkäämme, Billot, olko itsekkäitä. Käyttäkäämme

hiukan voimiamme. Jää meidän luoksemme, Billot."

"Mutta miksi, ellemme voi pahaa estää?"

"Billot, älä koskaan uusi tuota sanaa, sillä en enää kunnioittaisi

sinua yhtä paljon. Olethan sinä saanut tuntea nyrkiniskuja,

pyssyntukin tyrkkäyksiä ja painetin pistoksia, tahtoessasi pelastaa

Foulonin ja Berthierin."

"Olen kyllä ja oikein runsaasti", vastasi maanviljelijä, koskettaen

vieläkin arkoja jäseniään.

"Olivat vähällä puhkaista minulta silmät", sanoi Pitou.

"Ja tämä kaikki turhan tähden", lisäsi Billot.

"No niin, jos sen sijaan että teitä oli kymmenen, viisitoista,

kaksikymmentä yhtä rohkeaa, teitä olisi ollut sata, kaksisataa,

kolmesataa, niin olisitte tuon onnettoman pelastaneet kamalasta

kuolemasta, olisitte säästäneet kansalta tahran. Juuri sen vuoksi,

sen sijaan että menisitte maalle, jossa on jokseenkin rauhallista,

Billot, vaadin, niin paljon kuin voin vaatia teiltä, että jäätte

Pariisiin, jotta minulla olisi käytettävänä voimakkaat käsivarret ja

kunnon sydän, jotta voisin tarkistaa työtäni ja älyäni teidän terveen

järkenne ja puhtaan isänmaallisuutenne valossa. Jotta voisimme

jakaa, ei rahaa, sillä sitä meillä ei ole, vaan rakkautta isänmaata

ja yhteistä hyvää kohtaan, jotta olisit kätyrini noiden onnettomien

harhaan eksyneitten keskuudessa, jotta olisit sauvani horjahtaessani,

sauvani iskiessäni."

"Ollakseni sokea koira", sanoi Billot ylevän yksinkertaisesti.

"Juuri niin", lausui Gilbert samalla äänellä.

"Minä suostun", sanoi Billot. "Minä teen kaikki, mitä tahdotte."

"Minä tiedän, että jätät siten kaikki, omaisuutesi, vaimosi, lapsesi,

onnesi, Billot! Mutta en tarvitse sinua kauan aikaa, ole siitä

varma."

"Ja mitä minä teen?" kysyi Pitou.

"Sinä", sanoi Gilbert katsellen lapsellista, kookasta ja vaatimatonta

poikaa, "sinä palaat Pisseleuxiin, lohdutat hänen vaimoaan ja

selität, minkä jalon tehtävän hän on ottanut suorittaakseen."

"Heti", sanoi Pitou vapisten ilosta ajatellessaan saada palata

Catherinen luo.

"Billot", lausui Gilbert, "antakaa hänelle määräykset."

"Tässä ne ovat", sanoi Billot.

"Minä kuuntelen."

"Minä nimitän Catherinen talon emännäksi. Ymmärrätkö?"

"Entä rouva Billot?" sanoi Pitou hämmästyen siitä, että valta tällä

tavalla joutui äidiltä tyttärelle.

"Pitou", sanoi Gilbert, joka oli huomannut Billotin ajatuksen

huomatessaan heikon punan nousevan hänen otsalleen, "muista tämä

arabialainen sananlasku: Kuunnella on samaa kuin totella."

Pitou punastui vuorostaan. Hän oli melkein käsittänyt ja ymmärtänyt

epähienoutensa.

"Catherine on perheen älykkäin jäsen", sanoi Billot suorasukaisesti

painostaakseen ajatustaan.

Gilbert nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

"Siinäkö kaikki?" kysyi poika.

"Minun puolestani."

"Mutta ei minun puolestani", sanoi Gilbert.

"Minä kuuntelen", sanoi Pitou päättäen panna täytäntöön Gilbertin

äsken lausuman arabialaisen sananlaskun.

"Sinä viet minulta kirjeen Louis-le-Grandin kouluun", lisäsi

Gilbert. "Annat tämän kirjeen apotti Bérardierille. Hän jättää

huostaasi Sébastienin. Sinä tuot hänet tänne, minä syleilen häntä

ja sinä viet hänet Villers-Cotteretsiin, missä jätät hänet apotti

Fortierin huostaan, jotta Sébastien ei käyttäisi aikaansa hukkaan.

Sunnuntaisin ja torstaisin hän saa lähteä kanssani kävelemään;

liiku hänen kanssaan pelkäämättä tasangoilla ja metsissä. Minun

rauhallisuudelleni ja hänen terveydelleen on parempi, että hän on

siellä kuin täällä."

"Kyllä ymmärrän", jatkoi Pitou ihastuen siitä, että saisi olla

lapsuudenystävänsä seurassa ja saisi ehkä jotakin vastinetta nyt jo

varttuneemmille tunteilleen, jotka olivat heränneet, kun hän kuuli

Catherinen nimen.

Hän nousi, sanoi jäähyväiset hymyilevälle Gilbertille ja miettivälle

Billotille.

Sitten hän juosten läksi etsimään rintaveljeään Sébastien Gilbertiä

apotti Bérardierin luota.

"Ja me", sanoi Gilbert Bitoulle, "tehkäämme työtä!"