Silloin näki niiden, jotka häpäisivät Foulonin kuollutta ruumista,
jättävän verisen leikkinsä rientääkseen uuteen kostotyöhön.
Läheiset kadut nielivät heti suuren osan tästä ulvovasta joukosta,
joka puukot pystyssä ja nyrkit ojossa ryntäsi Saint-Martin-katua
kohden uutta kuolemankulkuetta vastaan.
Pian molemmin puolin yhdyttiin, sillä tulijoillakin oli kiire.
Silloin tapahtui seuraavaa:
Muutamat näistä Grève-torilla tapaamistamme kekseliäistä miehistä
toivat vävyä vastaan hänen appensa pään peitsen nenässä. Berthier
tuli Saint-Martin-katua pitkin valtuuston lähettilään kanssa; hän oli
melkein Saint-Merry-kadun kohdalla.
Hän oli kepeissä kärryissään, joita hieno maailma siihen aikaan
käytti ja joita kansa vihasi tavattomasti, sillä monasti he olivat
saaneet valittaa siitä, että keikarit ajoivat liian nopeasti tai
että Oopperan tanssijattaret olivat ohjaksissa, ja kun hevonen oli
tulinen, niin he usein ajoivat ihmisten päälle ja aina ruiskuttivat
kuraa heihin.
Berthier ajoi askel askeleelta eteenpäin huutojen, vihellysten ja
uhkausten kaikuessa, puhellen rauhallisesti valitsija Rivièren
kanssa, joka oli lähetetty Compiègneen häntä pelastamaan ja joka
toverinsa karattua oli töin tuskin voinut pelastaa itsensä.
Kansa oli hyökännyt ensin rattaiden kimppuun, rikkonut sen kuomin,
jotta Berthier ja hänen toverinsa olivat kaikkien näkyvissä, kaikkien
katsottavissa ja iskettävissä.
Matkalla he muistuttivat hänelle hänen rikoksiaan ja raivon vallassa
niitä vielä suurentelivat.
"Hän on tahtonut näännyttää Pariisin nälkään."
"Hän määräsi kypsymättömän rukiin ja vehnän leikattavaksi, ja kun
sitten viljan hinta nousi, niin hän ansaitsi suuret summat."
"Eikä hän ainoastaan tehnyt sitä, vaikka sekin jo riitti, mutta
sitäpaitsi hän vehkeili."
Häneltä oli löydetty salkku. Tässä salkussa oli muka
tulipalomääräyksiä, surmaamiskäskyjä, todistus siitä, että hänen
kätyreilleen oli jaettu kymmenen tuhatta kuulaa.
Tämä oli aivan järjetön syytös, mutta kun kansa kerran on joutunut
äärimmäisen vihan valtaan, uskoo se vaikka kuinka mahdottomia asioita.
Mies, jota tästä kaikesta syytettiin, oli vielä nuori, kolmenkymmenen
tai kolmenkymmenen kahden vuotias, komeasti puettu, ja hän melkein
hymyili keskellä näitä iskuja ja solvauksia; hän katseli ympärilleen
aivan huolettomana ja lueskeli hänelle näytettyjä solvaavia
kirjoituksia puhellen rauhallisesti Rivièren kanssa.
Kaksi miestä oli ärtynyt hänen rauhallisuudestaan ja he päättivät
häntä kauhistuttaa ja halventaa. He asettuivat molemmat rattaiden
astinlaudoille ja pitivät kumpikin pajunettinsa kärkeä Berthierin
rinnan kohdalla.
Mutta Berthier oli uhkamielisyyteen asti urhoollinen: ei hän niin
vähästä säikähtänyt. Hän keskusteli yhä rauhallisesti valitsijan
kanssa, aivan kuin nämä molemmat pajunetit eivät olisi olleet kuin
rattaisiin kuuluvia vaarattomia osia.
Kansa vimmastui tästä uhmailemisesta, joka oli Foulonin hurjan pelon
suora vastakohta. Kansa karjui hänen rattaittensa ympärillä ja odotti
kärsimättömänä hetkeä, jona se uhkauksen sijasta voisi tuottaa tuskaa.
Ja silloin Berthierin katse kiintyi muodottomaan ja veriseen
esineeseen, jota hänen kasvojensa edessä pidettiin. Hän tunsi äkkiä
appensa pään, joka painui melkein hänen huuliaan vastaan.
Tahdottiin, että hän suutelisi sitä.
Rivière suuttui tästä ja siirsi kädellään peitsen syrjään.
Berthier kiitti häntä kädenliikkeellä eikä edes kääntynyt
katsomaankaan tätä hirvittävää voitonmerkkiä, jota pyövelit
kuljettivat hänen kärryjensä takana, hänen päänsä yläpuolella.
Siten saavuttiin Grève-torille. Vartijat oli uudelleen koottu ja
heidän kovien ponnistustensa avulla jätettiin vanki valitsijoiden
käsiin ja vietiin kaupungintaloon.
Vaarallinen tehtävä, pelottava edesvastuu, joka sai Lafayetten
uudelleen kalpenemaan ja Baillyn sävähtämään.
Kun kansa oli hiukan rikkonut kaupungintalon portaitten eteen
jääneitä rattaita, asettui se hyville paikoille, tukki kaikki ovet,
teki valmistuksensa, hankki uudet köydet lyhtytolpan poikkirautaan.
Kun Billot näki Berthierin tyynesti nousevan kaupungintalon portaita
ylös, ei hän voinut olla katkerasti itkemättä ja repimättä tukkaansa.
Pitou oli jättänyt rannan ja tullut kadulle, luultuaan Foulonin
kidutuksen loppuneen. Vaikka Pitou vihasikin Berthieriä, joka hänen
mielestään oli syyllinen kaikkeen siihen, mistä häntä syytettiin, ja
siihenkin, että oli lahjoittanut Catherinelle korvarenkaat, kauhistui
hän ja vaipui nyyhkyttäen erään penkin taakse.
Tällä välin Berthier saapui neuvostosaliin aivan kuin olisi ollut
kysymys jostakusta muusta kuin hänestä ja keskusteli valitsijoiden
kanssa.
Hän tunsi heistä suurimman osan, olipa sukuakin muutamien kanssa.
Nämä loittonivat hänestä, sillä arat luonteet kauhistuvat joutuessaan
yleisessä epäsuosiossa olevan henkilön seuraan.
Hän kuunteli yksityiskohtaisia kertomuksia Foulonin kuolemasta.
Sitten hän kohauttaen olkapäitään lausui:
"Kyllä sen ymmärrän. Meitä vihataan sen vuoksi, että olemme
välineitä, joilla kuningasvalta on kansaa kiduttanut."
"Teitä syytetään suurista rikoksista", sanoi Bailly ankarasti.
"Jos olisin tehnyt kaikki ne rikokset, joista minua syytetään",
vastasi Berthier, "niin olisin ihmistä pienempi tai suurempi, peto
tai demooni. Mutta joudunhan tuomittavaksi, ja silloinhan kaikki
selviää."
"Epäilemättä", sanoi Beilly.
"Muuta en tahdokaan", sanoi Berthier. "Kirjevaihtoni on jälellä;
siitä nähdään, mitä määräyksiä olen totellut, ja edesvastuu lankee
syyllisten niskaan."
Valitsijat katsoivat torille, josta kuului kamala huuto.
Berthier käsitti vastauksen.
Silloin Billot tunkeutui Berthierin ympärillä olevan joukon läpi ja
ojensi hänelle suuren kätensä sanoen:
"Päivää, monsieur de Savigny."
"Kas, sinäkö se oletkin, Billot", sanoi Berthier nauraen, tarttuen
lujasti hänelle tarjottuun käteen. "Sinä olet siis tullut Pariisiin
panemaan kapinoita toimeen, sinä, joka myit suurella voitolla
viljaasi Villers-Cotteretsin, Grepyn ja Soissonsin torilla?"
Vaikka Billot olikin kansanvaltainen, ei hän voinut olla ihailematta
miestä, joka laski leikkiä silloin, kun hänen henkensä riippui
heikosta langasta.
"Istukaa paikoillenne", sanoi Bailly valitsijoille, "me käymme
tutkimaan syytettyä."
"Olkoon niin", sanoi Berthier, "mutta huomautan teille, että
olen väsynyt. Kahteen päivään en ole nukkunut. Tänään tullessani
Compiègnesta Pariisiin on minua kolhittu, lyöty ja pistetty. Kun
pyysin ruokaa, tarjottiin minulle heiniä, eivätkä ne ole oikein
ravitsevia. Päästäkää minut jonnekin nukkumaan, vaikkapa vain tunnin
ajaksi."
Tällöin Lafayette poistui vähäksi aikaa tarkastaakseen ja palasi
entistään masentuneempana.
"Rakas Bailly", sanoi hän pormestarille, "vimma on noussut
korkeimmilleen. Jos pidämme täällä Berthierin, joudumme
piiritetyiksi. Jos puolustamme kaupungintaloa, niin annamme noille
hurjille odottamansa tekosyyn. Jos myönnymme, niin näytämme siten
joka kerta taipuvamme, kun vain ahdistetaan."
Tällä välin Berthier oli istuutunut ja sitten ruvennut pitkälleen
eräälle penkille.
Hän valmistautui nukkumaan.
Ikkunasta kaikuivat vimmaiset huudot, mutta ne eivät häntä
häirinneet. Hänen kasvoillaan säilyi rauhallisuus, hän tahtoi unohtaa
kaikki, antaakseen unen vallata aivonsa.
Bailly keskusteli valitsijoiden ja Lafayetten kanssa.
Billot katseli Berthieriä.
Lafayette kokosi pian äänet ja kääntyen vangin puoleen, joka oli
vaipumaisillaan uneen, hän sanoi:
"Hyvä herra, suvaitkaahan olla valmiina."
Berthier huokasi, nousi sitten kyynärpäänsä nojaan ja sanoi:
"Mihin valmiina?"
"Nämä herrat ovat päättäneet, että teidät viedään Abbayehin."
"Vai sinne. Samapa tuo", lausui taloudenhoitaja. "Mutta", jatkoi
hän katsoen hämillään seisoviin valitsijoihin, joiden mielialan hän
varsin hyvin käsitti, "_tavalla tai toisella_, lopettakaamme tämä."
Kauan hillitty vihan ja kärsimättömyyden huuto kaikui torilta.
"Ei, hyvät herrat, ei", huudahti Balayette, "me emme päästä häntä
tänä hetkenä menemään."
Baillyn sydämessä syntyi rohkea päätös. Hän meni kahden valitsijan
kanssa torille ja vaati kaikkia vaikenemaan.
Kansa tiesi kyllä, mitä hän aikoi puhua. Kun se aikoi uusia
rikoksen, ei se halunnut kuulla moitteitakaan, ja kun Bailly avasi
suunsa, niin joukosta kaikui voimakas huuto, tukkien äänen, ennenkuin
hän oli ennättänyt sanaakaan lausua.
Bailly huomasi, ettei hän saisi puhua sanaakaan. Hän palasi
kaupungintaloon, ja hänen takanaan kaikuivat huudot: "Berthier!
Berthier!"
Äkkiä kuului toisia huutoja näiden huutojen keskeltä, aivan samoin
kuin Weberin ja Meyerbeerin oopperoissa demoonien kuorosta:
"Lyhtytolppaan, lyhtytolppaan!"
Kun Lafayette näki Baillyn palaavan, meni hän vuorostaan. Hän on
nuori, hän on kiihkeä, häntä rakastetaan. Mitä ei vasta eilen
suosioon tullut vanhus voinut saada aikaan, sen hän, Washingtonin ja
Neckerin ystävä, saa kyllä ensimäisellä sanallaan.
Mutta turhaan kansan kenraali tunkeutui kiivaimpien ryhmään. Turhaan
hän puhui oikeuden ja ihmisyyden nimessä. Turhaan hän tuntiessaan
tai luullessaan tuntevansa muutamia joukon johtajia, tarttui näiden
käsiin pidättääkseen heitä.
Ei ainoatakaan hänen sanaansa kuultu, ei ainoatakaan liikettä!
ymmärretty, ei ainoatakaan kyyneltä nähty.
Häntä lykättiin porras portaalta ylöspäin. Ylhäällä hän polvistui ja
pyysi näitä tiikereitä, joita hän kutsui kansalaisikseen, olemaan
likaamatta kansakunnan kunniaa, tahrimatta itseään, olemaan tekemättä
marttyyreitä syyllisistä, joita laki tahtoi rangaista.
Kun hän yhä pyysi, niin alettiin häntä uhata, mutta hän taisteli
uhkauksia vastaan. Muutamat vimmaiset puivat silloin hänelle
nyrkkiään ja uhkasivat häntä aseillaan.
Hän meni uhkaajia vastaan ja heidän aseensa painuivat alas.
Mutta jos kerran uhattiin Lafayettea, niin uhattiin myös Berthierä.
Lafayette palasi voitettuna Kaupungintaloon.
Kaikki valitsijat olivat nähneet Lafayetten voimattomuuden tämän
myrskyn keskellä. Nyt heidän viimeinen varustuksensa oli sortunut.
He päättivät, että kaupungintalon vartiosto veisi Berthierin
Abbayehin.
Se oli samaa kuin lähettää Berthier kuolemaan.
"No siis!" sanoi Berthier, kun päätös oli tehty.
Ja katsottuaan näihin miehiin syvästi halveksien, hän asettui
vartijoiden väliin, kiitettyään kädenliikkeellä Baillytä ja
Lafayettea ja käteltyään vielä kerran Billotia.
Bailly kääntyi poispäin silmät täynnä kyyneleitä, Lafayette silmät
täynnä suuttumusta.
Berthier astui kaupungintalon portaita alas yhtä tyynesti kuin oli
niitä noussutkin.
Kun hän ilmestyi portaitten yläpäähän, niin torilta kaikui kamala
huuto, joka sai kiviportaatkin, mille hän astui, vapisemaan.
Mutta hän katseli halveksivaisesti ja tyynesti näitä leimuavia silmiä
ja kohauttaen olkapäitään sanoi:
"Kylläpä kansa on kummallinen? Miksi se noin karjuu?"
Hän ei vielä ollut ennättänyt lopettaa näitä sanoja, kun hän jo
kuului kansalle. Jo portaitten yläpäässä kädet ojentuivat etsiäkseen
häntä vartijoiden keskeltä. Rautainen koukku tarttui häneen,
hän kadotti tasapainonsa ja kieri viholliseensa syliin, jotka
silmänräpäyksessä olivat hajoittaneet niitä seuraavan vartioston.
Sitten vastustamaton laine veti vangin samalle tielle, jota Foulon
kaksi tuntia aikaisemmin oli kulkenut.
Mies oli jo lyhtytolpan päässä pitäen kädessään köyttä.
Mutta Berthieriin oli takertunut toinen mies. Tämä mies jakoi
raivoissaan, vimmoissaan iskuja ja kirouksia joka taholle
pyöveleihin:
Hän huusi:
"Te ette saa häntä! Te ette häntä tapa!"
Tämä mies oli Billot, jonka epätoivo oli tehnyt hulluksi ja
kahdenkymmenen miehen voimaiseksi.
Toisille hän huusi:
"Minä kuulun Bastiljin valloittajiin!"
Toisille hän sanoi:
"Jättäkää hänet tuomittavaksi. Minä takaan hänet. Jos hän pääsee
karkuun, saatte hirttää minut hänen siiastaan."
Billot parka! Kunnon mies raukka! Virta riisti hänet ja Berthierin
eteenpäin, aivan kuin pyörre vie höyhenen ja oljen voimakkaisiin
kierroksiinsa.
Hän astui huomaamattaan eteenpäin. Hän oli saapunut perille.
Salama ei olisi sen nopeammin kiitänyt.
Berthier, joka oli kulkenut takaperin, Berthier, jota oli kannettu
ilmassa, katsoi ylöspäin huomattuaan pysähdyttävän ja näki kamalan
silmukan, joka riippui hänen päänsä päällä.
Odottamattoman väkevällä riuhtaisulla hän irtaantui kuljettajistaan,
sieppasi pyssyn eräältä kansalliskaartilaiselta ja iski pistimellä
pyöveleihinsä.
Mutta sekunnissa osui tuhannen iskua häneen takaapäin. Hän kaatui ja
tuhannen uutta iskua osui häneen ympäröivästä kehästä.
Billot oli kadonnut pyövelien jalkoihin.
Berthier ei ennättänyt paljoa kärsiä. Hänen verensä ja henkensä
poistuivat tuhannesta haavasta.
Silloin Billot näki näyn, joka oli vielä hirveämpi kuin kaikki tähän
asti näkemänsä. Hän näki miehen pistävän kätensä uhrin avoimeen
rintaan ja kiskaisevan vielä höyryävän sydämen esiin.
Sitten hän kiinnitti sydämen miekkansa kärkeen ja joukon antaessa
hänelle ulvoen tietä hän meni neuvoston saliin, missä valitsijat
istuivat, ja laski sen pöydälle.
Billot, tuo rautatahtoinen mies, ei kestänyt tätä näkyä. Hän kaatui
maahan kymmenen askeleen päähän lyhtytolpasta.
Kun Lafayette näki tällä tavalla häväistävän hänen auktoriteettiaan,
häväistävän vallankumousta, jota hän johti tai jota hän uskoi
johtavansa, niin hän taittoi miekkansa ja heitti kappaleet murhaajien
päähän.
Pitou nosti maanviljelijän maasta, kantoi hänet sylissään pois ja
kuiskasi hänen korvaansa:
"Billot, ukko Billot, olkaa varuillanne! Jos he huomaavat teidän
voivan pahoin, pitävät he teitä hänen rikostoverinaan ja surmaavat
teidätkin. Ja se olisi vahinko... sillä tehän olette suuri
isänmaanystävä!"
Sitten hän vei Billotin virran rannalle, piilottaen hänet parhaan
kykynsä mukaan muutamilta vimmaisilta, jotka jo alkoivat mutista.