Mutta torilta kuuluvista huudoista saattoi päättää mielten kuohunnan
yhä kasvavan. Nyt ei enää vallinnut viha, vaan hirmuisuus, ei enää
uhattu, vaan raivottiin.
Huudot: "Alas Foulon! Kuolema Foulonille!" risteilivät aivan kuin
kuolettavat kuulat taistelussa. Yhä lisääntyvä kansanjoukko tavallaan
tuhahutti vartijat paikoilleen.
Ja jo alkoi tästä joukosta kuulua huutoja, jotka johtavat
väkivaltaisuuksiin.
Huudot eivät uhanneet ainoastaan Foulonia, vaan valitsijoitakin,
jotka puolustivat häntä.
"He ovat päästäneet vangin pakooni" sanoivat muutamat.
"Menkäämme sisään!" sanoivat toiset.
"Polttakaamme kaupungintalo!"
"Eteenpäin! Eteenpäin!"
Bailly käsitti, että koska Lafayette ei tullut, oli olemassa enää
vain yksi ainoa keino.
Valitsijoiden täytyi itse mennä torille, liittyä eri ryhmiin ja
koettaa rauhoittaa raivoisimpia.
"Foulon! Foulon!"
Yhtä mittaa kuului tämä huuto, raivoisa ihmismeri karjui sitä
taukoamatta.
Ryhdyttiin yleiseen hyökkäykseen. Seinät eivät olisi kestäneet sitä.
"Ellette näyttäydy kansalle", sanoi Bailly Foulonille, "niin nuo
ihmiset luulevat meidän auttaneen teitä pakoon. He murskaavat oven,
tulevat sisään, ja jos kerran löytävät teidät, niin en silloin enää
voi vastata mistään."
"Minä en tiennyt, että minua vihattiin näin kovasti", sanoi Foulon,
antaen käsiensä herpaantuneina vaipua alas.
Ja Baillyn tukemana hän meni ikkunan luo.
Kamala huuto kaikui hänen ilmestyessään. Vartijat lykättiin syrjään,
ovet murrettiin, ihmisvirta tulvehti portaille, käytäviin ja
saleihin, jotka silmänräpäyksessä olivat täynnä kansaa.
Bailly asetti kaikki lähellään olevat vartijat vangin turvaksi ja
ryhtyi puhumaan joukolle.
Hän tahtoi näille ihmisille selittää, että murhaaminen voi joskus
olla oikeutettua, mutta sillä ei koskaan harjoiteta oikeutta.
Hän onnistuikin siinä tavattomien ponnistusten jälkeen, moneen
kertaan pannen oman henkensä vaaraan.
"Niin, niin!" huusivat hyökkääjät. "Hänet on tuomittava! Tuomittava!
Ja hirtettävä!"
Tähän oli tultu, kun Lafayette saapui Billotin seurassa
kaupungintaloon.
Kun nähtiin hänen kolmivärinen töyhtönsä, ensimmäinen, jota kukaan
oli kantanut, niin melu ja vihanhuudot vaikenivat.
Kansalliskaartin ylipäällikkö avasi itselleen tien ja kertasi kaiken
sen, mitä Bailly oli sanonut, mutta vielä voimakkaammin kuin tämä.
Puhe vaikutti kaikkiin niihin, jotka sen kuulivat, ja valitsijoiden
salissa oli Foulonin asia saanut voiton.
Mutta torilla oli kaksikymmentätuhatta raivoisaa miestä; he eivät
olleet kuulleet Lafayettea, ja heissä vimma pysyi entisellään.
"Siis", sanoi Lafayette, joka tietysti uskoi, että vaikutus, mikä
hänellä oli ollut lähellään oleviin, ulottuisi myös ulkosalle, "siis
tämä mies tulee tuomittavaksi!"
"Niin!" huusi rahvas.
"Siis määrään, että hänet on vietävä vankilaan", jatkoi Lafayette.
"Vankilaan, vankilaan!" karjui joukko.
Samassa kenraali viittasi kaupungintalon vartijoille ja nämä läksivät
kuljettamaan vankia.
Kansa ei ymmärtänyt mitään muuta, kuin että se sai saaliinsa. Se ei
voinut ajatellakaan, että se voitaisiin heiltä riistää.
Se siis tavallaan tunsi tuoreen lihan tuoksun, kun vanki astui
portaita alas.
Billot oli asettunut ikkunan ääreen ja siinä hän muutamien
valitsijoiden ja Baillyn seurassa katseli, miten vanki meni pihan
poikki sotilaitten saattamana.
Matkallaan Foulon silloin tällöin lausui sanan, joka ilmaisi kamalaa
kauhua, vaikka hän koetti näyttää luottavalta.
"Jalo kansa", sanoi hän astuessaan portaita alas, "minä en pelkää
mitään. Olenhan kansalaisteni keskellä."
Ja jo alkoi kuulua naurua ja solvauksia hänen lähettyviltään, kun
hän äkkiä oli tullut synkästä holvista torille johtaville portaille.
Aurinko paistoi aivan vasten hänen kasvojaan.
Äkkiä kaikui raivon huuto, uhkauksen karjunta, vihan ulvonta
kahdenkymmenentuhannen ihmisen rinnasta. Äkkiä vartijat kiskottiin
syrjään, tuhannet kädet tarttuivat Fouloniin, nostivat hänet maasta
ja kantoivat erääseen nurkkaukseen lyhtytolpan alle, jota kansa
vimmassaan, mitä se kutsuu muka oikeudekseen, käyttää inhottavana
hirsipuunaan.
Billot näki sen ikkunasta ja huusi. Valitsijatkin kiihoittivat
vartijoita toimimaan, mutta nämä eivät voineet enää saada mitään
aikaan.
Lafayette syöksyi epätoivoissaan kaupungintalosta, mutta hän ei
voinut päästä edes ensimmäisten rivien läpi kansanjoukossa, joka
aivan kuin suurena merenä oli hänen ja lyhtytolpan välillä.
Nousten kohokkeille, tarttuen ikkunoihin, rakennuksen ulkoileviin
osiin, kaikkeen, mikä vain tarjosi jalansijan, kiihoittivat
katselijat kamalilla huudoillaan toimijoiden vimmaa.
Nämä leikkivät uhrillaan, aivan kuin tiikerilauma leikkii viattomalla
saalillaan.
Kaikki tahtoivat käydä käsiksi Fouloniin. Viimein he käsittivät, että
jos tahtoivat pitkittää uhrinsa kuolinkamppailua, oli heidän jaettava
eri tehtävät toisilleen.
Muussa tapauksessa hän joutuisi kappaleiksi revittäväksi. Toiset
nostivat ilmaan Foulonin, joka ei enää jaksanut huutaa.
Toiset, jotka olivat riistäneet häneltä kaulanauhan ja repineet hänen
takkinsa, panivat hänen kaulaansa nuoran.
Toiset taas olivat nousseet lyhtytolpan päähän ja sieltä ojensivat
nuoran, jonka toverit sitten panivat entisen ministerin kaulaan.
Foulon nostettiin ilmaan ja häntä näytettiin kansalle. Hänen
kaulassaan oli nuora ja hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.
Kun kansa oli kyllikseen katsellut uhriaan, taputtanut käsiään,
annettiin merkki, ja kalpea ja verinen Foulon nostettiin lyhdyn
rautaisen poikkitangon kohdalle, kaikkien kamalasti huutaessa hänelle
kuolemaa.
Kaikki ne, jotka siihen asti eivät olleet mitään nähneet, huomasivat
nyt kansan vihollisen koko joukon yläpuolella.
Uudet huudot kaikuivat. Mutta nämä huudot olivat hirttäjiä vastaan.
Kuolisiko Foulon siis näin pian?
Hirttäjät kohauttivat olkapäitään ja näyttivät nuoraa.
Nuora oli vanha. Näki, miten se pala palalta kehkisi.
Kuolinkamppailussaan tempoillessaan katkaisi Foulon viimeisenkin
säikeen. Nuora katkesi ja puoliksi kuristunut Foulon putosi maahan.
Tämä oli vasta hänen kärsimystensä alkua; hän oli tullut vasta
kuoleman esikartanoon.
Jokainen ryntäsi uhrin luo. Kaikki olivat turvallisia. Hän ei voinut
päästä pakoon. Pudotessaan hän taittoi jalkansa polven yläpuolelta.
Ja kuitenkin alkoi kuulua soimauksia. Hirttäjiä syytettiin ja heitä
pidettiin kykenemättöminä. Vaikka olivat olleet erittäin taitavia,
olivat he valinneet vanhan nuoran toivoen sen katkeavan.
Ja heidän toivonsa oli täyttynyt, niinkuin olemme nähneet. Nuoraan
sidottiin solmu ja pantiin uudelleen onnettoman kaulaan. Foulon
puolikuolleena, silmät pyörien päässään, ääni käheänä katseli
ympärilleen etsien, eikö tässä kaupungissa, jota sanotaan koko
maailman sivistyksen keskustaksi, ollut yhtä sen kuninkaan sotilaalle
kuuluvaa pajunettia, kuninkaan, jota hän oli ministerinä palvellut ja
jolla oli niitä satatuhatta, raivaamassa tietä raakalaisjoukkoon.
Mutta hän ei nähnyt ympärillään mitään muuta kuin vihaa, ei muuta
kuin solvausta, ei muuta kuin kuolemaa.
"Tappakaa minut edes, älkää antako minun kärsiä näin kamalaa
kidutusta", huusi Foulon epätoivoissaan.
"Miksi me lyhentäisimme sinun tuskiasi", sanoi muuan ääni, "olethan
sinäkin pidentänyt meidän tuskiamme."
"Etkä sinä vielä ole ennättänyt märehtiä nokkosiasi", sanoi toinen.
"Odottakaa, odottakaa!" huusi kolmas, "me tuomme hänen luokseen hänen
vävynsä, vastapäisessä lyhtytolpassa on tilaa hänelle."
"Sitten saamme nähdä, millä tavalla appi ja vävy katsovat toisiinsa",
lisäsi muuan.
"Lopettakaa minut, lopettakaa minut!" huusi onneton.
Tänä aikana Bailly ja Lafayette rukoilivat, pyysivät, huusivat
koettaessaan päästä kansanjoukon läpi. Äkkiä Foulon nousee uudelleen
köyden jatkoksi, ja köysi kätkee taas, ja Baillyn ja Lafayetten
rukoilut, pyynnöt ja tuskanhuudot, jotka olivat yhtä vihlovia kuin
kuolevankin, hukkuvat, sammuvat, katoavat siihen yleiseen nauruun,
joka syntyy nuoran uudelleen katketessa.
Bailly ja Lafayette saattoivat kolme päivää aikaisemmin
mielivaltaisesti komentaa kuuttasataa tuhatta pariisilaista, --
tänään ei heitä kuuntele lapsikaan. Kansa mutisee, he häiritsevät,
keskeyttävät toimituksen.
Billot on turhaan auttanut heitä ruumiillisella väkevyydellään.
Väkevä maanviljelijä on kaatanut kymmenen miestä, mutta päästäkseen
Foulonin luo, täytyisi hänen kaataa viisikymmentä, sata, kaksisataa,
ja hän on jo aivan uupunut, ja kun hän pysähtyy pyyhkimään otsaltaan
valuvaa hikeä ja verta, nousee Foulon kolmannen kerran lyhtytolpan
poikkirautaan asti.
Tällä kertaa häntä on säälitty ja käytetty uutta köyttä.
Viimeinkin tuomittu on kuollut. Uhri ei enää kärsi.
Puoli minuuttia riitti kansalle tullakseen vakuutetuksi siitä,
että henki oli kadonnut. Tiikeri on tappanut, nyt se voi ruveta
raatelemaan.
Lyhtytolpasta pudotettu ruumis ei ennättänyt koskeakaan maahan. Sitä
ennen se jo revittiin kappaleiksi.
Sekunnissa erotettiin pää ruumiista, ja sekunnissa se nostettiin
peitsen päähän. Tähän aikaan oli hyvin tavallista kantaa
vihollistensa päitä siten.
Tämän nähdessään Bailly kauhistui. Tämä pää oli hänestä kuin
muinaisajan Medusa.
Lafayette kalpeana ja miekka kädessään lykkäsi inhoten syrjään
vartijat, jotka koettivat pyydellä anteeksi, etteivät olleet
voimakkaampia.
Vihasta puhkuen Billot syöksyi oikealle ja vasemmalle, aivan kuin
hullu hevonen, ja palasi kaupungintaloon, jotta ei enää näkisi mitä
tapahtui verisellä torilla.
Pitoussa oli kansallinen kostonvimma muuttunut suonenvedontapaiseksi
väristykseksi. Hän meni virran rannalle, sulki silmänsä ja peitti
korvansa, jotta ei näkisi eikä kuulisi enää mitään.
Kaupungintalolla vallitsi kauhu. Valitsijat huomasivat, etteivät he
koskaan voisi johtaa kansan haluja muuta kuin siihen suuntaan, jonne
se itse tahtoi mennä.
Äkkiä, juuri kun raivoisat ihmiset huvikseen vetelivät katuojassa
Foulonin päätöntä ruumista, kuului uusi huuto, uusi pauhu siltojen
toiselta puolen.
Viestintuoja saapuu. Kansa jo tietää hänen uutisensa. Se on
ovelimpien johtajiensa viittauksista arvannut kaikki, aivan samoin
kuin koiraparvi lähtee siihen suuntaan, minne paras koira johdattaa
ne.
Kansa rientää uuden viestintuojan ympärille. Se vainuaa uutta
saalista, se aavistaa hänen puhuvan Berthieristä.
Se oli totta.
Kymmenen tuhannen yhtaikaa kysellessä on viestintuojan pakko
ilmoittaa:
"Berthier de Savigny on vangittu Compiegnessä."
Sitten hän menee kaupungintaloon, missä hän ilmoittaa saman asian
Baillylle ja Lafayettelle.
"Hyvä on, hyvä on, minä tiesin sen", sanoo Lafayette.
"Me tiesimme sen", sanoo Bailly, "ja me olemme antaneet määräyksen,
että hänet pidetään siellä."
"Pidetäänkö siellä?" kysyy viestintuoja.
"Tietysti, lähetin kaksi lähettiäni sotilaitten kera."
"Joita oli kaksi sataa viisikymmentä miestä, eikö niin?" sanoo eräs
valitsija. "Siinähän oli aivan tarpeeksi."
"Hyvät herrat", sanoo viestintuoja, "minä tulin teille nimenomaan
ilmoittamaan, että sotilasjoukko on hajoitettu ja kansa ryöstänyt
vangin."
"Ryöstänyt?" huudahti Lafayette. "Onko sotilasjoukko päästänyt
vangitun käsistään?"
"Älkää, kenraali, syyttäkö heitä, he ovat tehneet kaiken voitavansa."
"Mutta Berthier?" kysyi Bailly peloissaan.
"Hänet tuodaan Pariisiin", sano viestintuoja, "hän on tänä hetkenä
Bourgetissa."
"Mutta jos hän tulee tänne asti, on hän hukassa", huudahtaa Billot.
"Joutuin, joutuin", huutaa Lafayette, "viisisataa miestä Bourgetiin.
Lähettiläät ja Berthier olkoot siellä yötä. Sillä välin ennätämme
neuvotella."
"Mutta kuka uskaltaa ottaa tämän toimekseen?" sanoi viestintuoja,
joka kauhuissaan katseli ikkunasta ulvovaa merta, jonka jokainen
laine uhkasi kuolemalla.
"Minä!" sanoi Billot, "tämän minä pelastan."
"Mutta itse syöksytte turmioon", huudahti viestintuoja; "tie on aivan
mustanaan kansaa."
"Minä menen", sanoi maanviljelijä.
"Tarpeetonta", mutisi Bailly, joka oli kuulostanut. "Kuulkaa,
kuulkaa!"
Silloin kuului Porte Saint-Martinin puolelta kohinaa aivan kuin meren
ulvontaa rantakallioita vastaan.
Raivoisa huuto kaikui talojen yli, aivan kuin kuuma höyry nousee
kaislikon yläpuolelle.
"Liian myöhään!" sanoi Lafayette.
"Ne tulevat, he tulevat", sopersi viestintuoja. "Kuuletteko?"
"Rykmentti, rykmentti!" huusi Lafayette jalon ihmisyyshuumauksensa
vallassa, joka oli hänen luonteensa loistavin puoli.
"Hitto vieköön", sanoi Bailly, joka kai ensi kertaa eläissään kirosi,
"ettekö muista, että meidän armeijamme on juuri tuo sama, jota
tahdotte vastustaa."
Ja hän kätki kasvot käsiinsä.
Etäältä kaikunut huuto oli tarttunut kaduilla seisoviin ja niistä
torilla oleviin nopeasti kuin olisi kulkenut ruutijuovaa myöten.