Kaupungintalon sisällä kuningasta tervehdittiin hyvin imartelevalla
tavalla. Häntä sanottiin vapauden palauttajaksi.
Kun häntä pyydettiin puhumaan, -- sillä puheiden pitämisen vimma tuli
päivä päivältä yhä suuremmaksi, ja kuningas tahtoi tietää, mitä kukin
oikeastaan ajatteli, -- laski kuningas vain kätensä sydämelleen ja
sanoi:
"Hyvät herrat, te voitte aina luottaa minun rakkauteeni."
Kuninkaan kuunnellessa kaupungintalossa hallituksen tiedonantoja,
-- sillä tästä päivästä alkaen oli Ranskassa todellinen hallitus
kuningasvallan ja kansalliskokouksen rinnalla, -- katseli kansa
torilla kauniita kuninkaallisia hevosia, kullattuja vaunuja,
majesteetin lakeijoita ja kuskeja.
Kuninkaan mentyä kaupungintaloon oli Pitou, saatuaan kultarahan
Billotilta, huvikseen tehnyt valkoisista, punaisista ja sinisistä
nauhoista suuren määrän kaikenkokoisia kokardeja, joilla hän
koristeli hevosten korvat, valjaat ja vaunut.
Tämän nähdessään rahvas matkimishalussaan muutti kuninkaan vaunut
täydelliseksi kokardi-myymäläksi.
Kuski ja lakeijat koristettiin niillä joka puolelta.
Muutamia tusinoita pantiin vastaisuuden varalta vaunun sisäänkin.
On tunnustettava, että Lafayette, joka oli jäänyt ratsunsa selkään
kaupungintalon edustalle, koetti kaikin tavoin estää näitä
kansalliskokardin innokkaita levittäjiä, mutta onnistumatta siinä.
Kun kuningas poistui kaupungintalolta, sanoi hän:
"Oh!" nähdessään tämän koristelun.
Sitten hän viittasi Lafayettea lähestymään.
Lafayette lähestyi kunnioittavasti painaen miekkansa kärjen maata
kohden.
"Herra de Lafayette", sanoi kuningas hänelle, "etsin teitä
nimittääkseni teidät kansalliskaartin ylipäälliköksi."
Ja hän nousi vaunuihin yleisen riemun vallitessa.
Kun Gilbert nyt oli varma kuninkaan kohtalosta, jäi hän istuntosaliin
valitsijoiden ja Baillyn seuraan.
Puheet eivät vielä olleet päättyneet.
Mutta kuullessaan torilta huudot meni hän ikkunaan ja loi viimeisen
katseen torille valvoakseen molempien maalaisystäviensä käytöstä.
He olivat, tai ainakin näyttivät olevan, yhä vielä kuninkaan parhaita
ystäviä.
Äkkiä Gilbert näki Pelletier-rantakatua myöten kiitävän aivan
tomuisen ratsastajan, jonka tieltä nyt vielä tottelevaiset ja
kunnioittavat kaupunkilaiset väistyivät.
Kansa oli tänään tyytyväinen ja hyvä, se siis vain toisteli hymyillen:
"Kuninkaallinen upseeri! Kuninkaallinen upseeri!"
Ja huudot: "Eläköön kuningas!" tervehtivät upseeria, ja naiset
taputtelivat vaahtoavan ratsun kylkiä.
Upseeri tuli vaunujen ovelle juuri sinä hetkenä, jona palvelija sulki
sen kuninkaan astuttua sisään.
"Kas, tekö se olette, Charny", sanoi Ludvig XVI.
Ja hän jatkoi hiljempaa:
"Miten siellä voidaan?"
Ja vielä hiljempaa:
"Miten voi kuningatar?"
"Hän on hyvin levoton, sire", vastasi upseeri pistäen päänsä melkein
kokonaan vainuihin.
"Palaatteko Versaillesiin?"
"Palaan."
"Rauhoittakaa siis ystäviäni, kaikesta on oivallisesti suoriuduttu."
Charny kohotti päänsä ja näki Lafayetten, joka ystävällisesti
viittasi hänelle.
Charny meni hänen luokseen ja Lafayette ojensi hänelle kätensä.
Tästä johtui, että rahvas vei upseerin ja hänen hevosensa mukanaan
rantakadulle asti, missä valppaitten kansalliskaartilaisten toimesta
jo muodostui avoin tie kuningasta varten.
Kuningas määräsi, että vaunujen tuli kulkea hitaasti Ludvig XV:n
torille asti. Täällä henkivartiostolaiset levottomina odottivat
kuninkaan paluuta. Tästä alkaen levottomuus sai vallan kaikissa,
ja jota pitemmälle tultiin Versaillesiin johtavalle tielle, sitä
kovempaa kyytiä mentiin eteenpäin.
Gilbert oli ikkunasta katsellessaan arvannut, minkä vuoksi upseeri
oli saapunut, vaikka hän ei tätä tuntenutkaan. Hän arvasi kyllä,
kuinka levoton kuningatar mahtoi olla, sillä kolmeen tuntiin ei ollut
voitu lähettää mitään viestiä Versaillesiin herättämättä rahvaassa
epäluuloa tai ilmaisematta heikkoutta.
Hän ei aavistanut muuta kuin pienen osan siitä, mitä oli tapahtunut
Versaillesissa.
Johdatamme sinne lukijan emmekä tahdo hänelle liian laveasti
selitellä historiaa.
Kello kolmen aikaan oli kuningatar saanut viimeisen viestin.
Gilbertin oli onnistunut lähettää se sinä hetkenä, jona kuningas
astui miekoista tehdyn kunniakatoksen alle, terveenä ja turvassa
mennen kaupungintaloon.
Kuningattaren luona oli kreivitär de Charny, joka vastikään oli
noussut vuoteelta, missä hän oli sairaana virunut eilisestä asti.
Hän oli vielä hyvin kalpea. Hän ei vielä oikein jaksanut avata
silmiään, vaan luomet painuivat aina alas, aivan kuin tuskan tai
häpeän vaikutuksesta.
Nähdessään hänet, hymyili kuningatar. Mutta hänen hymynsä oli
tuollainen jäykkä ja kaavamainen, johon hovilaiset ovat tottuneet
prinssien ja kuninkaallisten seurassa.
Kun hän oli vielä onnellinen tietäessään Ludvig XVI:n olevan
turvassa, sanoi hän seurassaan oleville:
"Taas olen saanut hyvän uutisen. Jospa koko päivä kuluisi tällä
tavalla!"
"Madame", sanoi muuan hovilainen, "teidän majesteettinne on aivan
suotta levoton. Pariisilaiset tietävät varsin hyvin, mikä edesvastuu
heillä on."
"Mutta, madame", sanoi toinen epäilevämpi hovilainen, "onko teidän
majesteettinne aivan varma siitä, että nämä uutiset ovat oikeita?"
"Olen kyllä", vastasi kuningatar, "sillä niiden lähettäjä on
hengellään luvannut vastata kuninkaan turvallisuudesta. Minä uskon
hänet sitäpaitsi kuninkaan ystäväksi."
"Jos hän on ystävä", vastasi hovilainen kumartaen, "on asia aivan
toinen."
Madame de Lamballe oli muutaman askeleen päässä. Hän lähestyi.
"Sehän on kuninkaan uusi lääkäri, eikö olekin?" kysyi hän
kuningattarelta.
"Gilbert. On kyllä", vastasi kuningatar ajattelemattakaan, että hän
samalla suuntasi kamalan iskun lähellä olevaan ystävättäreensä.
"Gilbert!" huudahti Andrée aivan kuin käärme olisi purrut hänen
sydämeensä, "Gilbert, teidän majesteettinne ystävä!"
Andrée kääntyi. Hänen silmänsä leimusivat, hänen kätensä olivat
puristuneet nyrkkiin, ja hänen katseensa ja ilmeensä syyttivät
kuningatarta.
"Mutta... kuitenkin..." lausui kuningatar epäröiden.
"Madame, madame!" huudahti Andrée ja hänen äänessään sointui mitä
katkerin moite.
Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä salaperäistä kohtausta.
Hiljaisuuden vallitessa kuului arkaa astuntaa viereisestä huoneesta.
"Monsieur de Charny", sanoi kuningatar puolikovaa, aivan kuin
kehoittaakseen Andréeta hillitsemään itseään.
Charny oli kaikki kuullut, oli kaikki nähnyt. Mutta hän ei
ymmärtänyt, mitä kaikki merkitsi.
Hän huomasi Andréen kalpeuden ja Marie-Antoinetten olevan hämillään.
Hänen ei sopinut mitään kysellä kuningattarelta, mutta Andrée oli
hänen vaimonsa, ja tältä siis hän voi tiedustella.
Hän lähestyi tätä ja lausui ystävällisen osaaottavasti:
"Mikä teitä vaivaa, madame?"
Andrée hillitsi itseään.
"Ei mikään, herra kreivi", vastasi hän.
Charny kääntyi silloin kuningattaren puoleen, joka, vaikka hän olikin
tottunut vallitsemaan mitä vaikeimpia tilanteita, oli kymmenkunta
kertaa koettanut saada hymyä huulilleen, onnistumatta siinä.
"Te näytte epäilevän tohtori Gilbertin uskollisuutta", sanoi Charny
Andréelle; "onko teillä joitakin perusteluja epäilläksenne hänen
luotettavaisuuttaan?"
Andrée oli vaiti.
"Sanokaahan, madame, sanokaahan", lausui Charny.
Kun Andrée yhäti oli vaiti, jatkoi hän:
"Puhukaa, madame", sanoi hän. "Tällaisessa tapauksessa täytyisi
hienotunteisuuttanne ankarasti tuomita. Muistakaa, että nyt on
kysymyksessä valtiaamme turvallisuus."
"Minä en ymmärrä", sanoi Andrée, "millä perustuksella te sanotte
noin."
"Te sanoitte, ja minä kuulin sen itse, madame... ja minä otan
ruhtinattaren, todistajaksi..." Ja Charny kumarsi madame de
Lamballelle. "Te huudahditte: 'Oi, tuo mies! Teidän ystävänne!...'"
"Se on totta, te sanoitte todellakin niin, rakkaani", lausui
prinsessa de Gamballe herttaisesti.
Ja hän jatkoi lähestyen vuorostaan Andréeta:
"Jos tiedätte jotakin, niin herra de Charny on oikeassa."
"Armahtakaa minua!" lausui Andrée niin hiljaa, että ruhtinatar
yksinään sen saattoi kuulla.
Ruhtinatar loittoni.
"Syy on aivan vähäpätöinen", sanoi kuningatar huomatessaan, että
kauemmin viivytellessään hän jättäisi pulaan ystävänsä, "kreivitär
lausui aivan epämääräisen epäilyksen siitä, voiko amerikkalainen
vallankumouksellinen, Lafayetten ystävä, olla meidän ystävämme."
"Niin, epämääräisen..." sopersi Andrée koneellisesti, "hyvin
epämääräisen."
"Samanlaista pelkoa ilmaisivat herrat vähää ennen kuin kreivitär
ilmaisi oman mielipiteensä", jatkoi Marie-Antoinette.
Ja hän katsahti niihin hovilaisiin, jotka olivat aiheuttaneet
keskustelun.
Mutta tämä ei riittänyt rauhoittamaan Charnytä. Andrée oli hänen
tullessaan ollut aivan liian tuskainen, ja tämä johdatti hänet
salaisuuden jäljille.
Hän tiedusteli uudelleen.
"Olkoon kuinka tahansa", sanoi hän, "niin velvollisuutenne minun
mielestäni on olla sanomatta epämääräisiä epäilyksiä ja sen sijaan
määritellä kaikki tarkoin."
"Mitä!" huudahti kuningatar jokseenkin ankarasti. "Joko te taas
palaatte tuohon asiaan?"
"Madame!"
"Anteeksi, mutta minä näin teidän yhä vielä tutkivan kreivitär de
Charnytä."
"Anteeksi, madame", lausui Charny, "tämä johtuu harrastuksestani..."
"Omaan itserakkauteenne, eikö niin? Monsieur de Charny", lisäsi
kuningatar ivalla, jonka kantavuuden kreivi täydellisesti tajusi,
"sanokaa suoraan: Te olette mustasukkainen."
"Mustasukkainen!" huudahti Charny punastuen, "kenen vuoksi
mustasukkainen? Rohkenen kysyä sitä teidän majesteetiltanne."
"Epäilemättä vaimonne vuoksi", jatkoi kuningatar katkerasti.
"Madame", sopersi Charny aivan ällistyen moista ärsytystä.
"Onhan se luonnollista", jatkoi Marie-Antoinette, "ja kreivittären
tähden kannattaakin olla mustasukkainen."
Charny loi kuningattareen katseen, jonka tarkoituksena oli
huomauttaa, että hän nyt meni liian pitkälle.
Mutta se oli turhaa vaivaa, aiheetonta varovaisuutta. Kun tämä
naarasleijona tunsi haavan poltteen, ei mikään voinut hänessä
pidättää naista.
"Kyllä ymmärrän, että te, kreivi, olette mustasukkainen ja levoton.
Siinä tilassahan on aina se sielu, joka rakastaa ja siis vartioi."
"Madame!" lausui Charny.
"Minäkin tunnen tänä hetkenä aivan samanlaatuista tunnetta. Olen
sekä mustasukkainen että levoton." Hän korosti sanan mustasukkainen.
"Kuningas on Pariisissa ja olen aivan menehtynyt."
"Mutta, madame", sanoi Charny, joka ei enää ymmärtänyt yhä tiheneviä
salamoita sinkoilevaa myrskyä, "olette saanut tietoja kuninkaalta.
Nämä tiedot olivat hyviä, teidän tulee olla siis rauhallinen."
"Olitteko te rauhallinen, kun kreivitär ja minä äsken selitimme
teille asian?"
Charny puri huultansa.
Andrée aikoi kohottaa päätänsä. Hän oli samalla kertaa hämmästynyt ja
kauhuissaan. Hämmästynyt siitä, mitä hän kuuli, kauhuissaan siitä,
mitä hän arveli kaiken takana piilevän.
Samoin kuin läsnäolevat olivat vaienneet Charnyn ensi kertaa
kysellessä häneltä, samoin nyt kaikki vaikenivat kuningattaren
kysellessä.
"Niin juuri", jatkoi kuningatar jonkinmoisen kiihkon valtaamana,
"rakastavien kohtalo on olla ajattelematta mitään muuta kuin
rakkautensa esinettä, sydän-raukat olisivat onnelliset, jos saisivat
uhrata kaiken, ehdottomasti kaiken tunteen, mikä niissä palaa. Hyvä
Jumala, kuinka levoton olenkaan kuninkaan puolesta!"
"Madame", rohkeni muuan läsnäolevista huomauttaa, "kohta saapuu uusia
viestejä."
"Miksi en ole Pariisissa sen sijaan että olenkin täällä? Miksi en ole
kuninkaan luona", sanoi Marie-Antoinette, joka oli huomannut Charnyn
joutuvan hämilleen sen jälkeen, kun hän koetti hänessäkin herättää
samaa mustasukkaisuutta, mikä hänen sydäntään kalvoi.
Charny kumarsi.
"Ellei mistään muusta ole kysymys", sanoi hän, "niin lähden minä
sinne, jos teidän majesteettinne arvelee kuninkaan olevan vaarassa.
Jos hänen kallis päänsä on vaarassa, niin olkaa varma siitä, että
silloin olen minäkin pannut henkeni vaaraan. Minä lähden."
Hän kumarsi tosiaankin ja astui askeleen ovea kohden.
"Monsieur", huudahti Andrée rientäen kreiviä kohden, "säästäkää
itseänne!"
Nyt ei puuttunut enää mitään muuta kuin että Andréen pelkäämät
salaisuudet tulisivat äkkiä ilmi.
Tuskin Andrée tunteensa pakottamana ja luopuen tavallisesta
kylmäkiskoisuudestaan oli lausunut tämän ajattelemattoman sanan
ja siten ilmaissut tähän asti kätkemäänsä levottomuutta miehensä
puolesta, kun kuningatar tuli kalmankalpeaksi.
"Madame", sanoi hän Andréelle, "kuinka te rohkenette täällä anastaa
itsellenne kuningattaren osan?"
"Minäkö, madame", sopersi Andrée huomatessaan päästäneensä huuliltaan
ensi kerran sen hehkun, mikä jo pitkät ajat oli polttanut hänen
sieluaan.
"Kuinka?" jatkoi Marie-Antoinette; "miehenne on kuninkaan
palveluksessa, hän menee kuningasta tapaamaan. Jos hän panee henkensä
vaaraan, tapahtuu se kuninkaan tähden, ja kun on kysymyksessä
kuninkaan palveleminen, niin te kehoitatte kreivi de Charnyta
säästämään itseään."
Kuullessaan nämä salamoivat lauseet, pyörtyi Andrée. Hän horjui ja
olisi vaipunut maahan, ellei Charny olisi temmannut häntä syliinsä.
Charny teki suuttumusta ilmaisevan liikkeen, jota ei voinut hillitä,
ja se sai Marie-Antoinetten aivan epätoivoon. Hän luuli olleensa vain
vääryyttä kärsivä rakastajatar, vaikka hän olikin ollut kohtuuton
kuningatar.
"Kuningatar on oikeassa", lausui Charny lopulta pakotetusti, "ja te
rouva kreivitär teitte väärin. Teillä ei ole aviomiestä sinä hetkenä,
jona kuninkaan edut ovat kysymyksessä. Ja minun velvollisuuteni
olisi ensimäisenä vaatia teitä hillitsemään herkkää mieltänne, jos
huomaisin teidän jollakin tavalla pelkäävän minun puolestani."
Sitten hän kääntyi Marie-Antoinetten puoleen.
"Olen kuningattaren käytettävissä", sanoi hän kylmästi, "ja minä
lähden. Minä tuon teille uutisia kuninkaalta, hyviä uutisia, madame,
tai sitten en tuo niitä laisinkaan."
Tämän lausuttuaan kumarsi hän maahan asti, eikä kuningatar kauhun ja
vihan vallassa ennättänyt häntä pidättää.
Vähän ajan päästä kuului pihan kivitykseltä täyttä laukkaa kiitävän
hevosen kavioiden kopse.
Kuningatar oli liikkumaton. Sisäinen kuohunta täytti hänen
olemuksensa ja se oli sitäkin suurempi, kun hän ponnistaen kaikki
voimansa turhaan koetti sitä salata.
Jokainen ymmärtäen tai ymmärtämättä tämän mielenliikutuksen
todellista syytä kunnioitti kuitenkin kuningattaren rauhaa ja
vetäytyi pois. Hän jäi yksin.
Andrée poistui muiden mukana huoneustosta ja jätti kuningattaren
hyväilemään lapsiaan, jotka hänen määräyksestään oli tuotu hänen
luokseen.