Kuningas saapui tapansa mukaan raskaasti ja nopeasti astuen.
Hän oli säikähtyneen ja kysyvän näköinen. Tämä ilme oli täydellisesti
vastakkainen kuningattaren jääkylmälle jäykkyydelle.
Kuninkaan kasvoilla oli tavallinen tuore värinsä. Aamuvirkkuna ja
ylpeänä hyvästä voinnistaan, jota hän oli aamuilmasta imenyt, hän
hengitti syvään ja astui voimakkain askelin pitkin permantoa.
"Tohtori?" sanoi hän. "Minne tohtori on joutunut?"
"Hyvää päivää, sire. Miten voitte tänä aamuna? Oletteko hyvin
väsynyt?"
"Nukuin kuusi tuntia, sellainen on tapani. Voin oikein hyvin. Ajatus
on virkeä. Madame, olette hiukan kalpea. Missä on tohtori, jonka
kuulutte kutsuneen luoksenne?"
"Tuossa on tohtori Gilbert", sanoi kuningatar vetäen verhot pois
ikkunakomeron edestä, jossa tohtori oli siihen saakka seissyt.
Kuninkaan otsa kirkastui heti.
"Ah, unohdin", sanoi hän. "Tehän kutsuitte lääkärin luoksenne, olette
kai sairas?"
Kuningatar punastui.
"Te punastutte?" sanoi Ludvig XVI.
Kuningatar tuli tulipunaiseksi.
"Joko teillä jälleen on salaisuuksia?" lausui kuningas.
"Mitä salaisuuksia?" keskeytti kuningatar ylpeästi.
"Ette käsitä minua oikein. Teillähän on omat mielilääkärinne. Ette
ole kutsunut tohtori Gilbertiä minkään muun vuoksi kuin tuntemani
halun vuoksi..."
"Ja mikä se on?"
"Tahdotte aina salata minulta sairautenne."
"Ah!" lausui kuningatar hiukan tyyntyen. "Niin", jatkoi Ludvig XVI,
"mutta olkaahan varuillanne. Tohtori Gilbert on uskottuni, ja jos
hänelle kerrotte jotakin, niin hän ilmaisee sen minulle."
Gilbert hymyili.
"En suinkaan, sire", sanoi hän.
"Siinä näette, millä tavalla kuningatar pilaa palvelijani."
Marie-Antoinette naurahti tuota tukahdutettua naurua, joka ilmaisi,
että hän tahtoi vaihtaa keskustelunaihetta tai että se väsytti häntä.
Gilbert ymmärsi sen, mutta ei kuningas.
"Koska se näyttää huvittavan kuningatarta", sanoi kuningas, "niin
kertokaahan minulle, tohtori, mitä hän sanoi."
"Kysyin tohtorilta", keskeytti Marie-Antoinette, "miksi te olitte
käskenyt hänet saapumaan näin varhain. Tunnustan, että hänen olonsa
Versaillesissa näin varhain tekee minut uteliaaksi ja levottomaksi."
"Odotin tohtoria", vastasi kuningas muuttuen synkäksi,
"keskustellakseni hänen kanssaan politiikasta."
"Ahaa, hyvä on!" lausui kuningatar.
Ja hän istuutui kuin kuunnellakseen.
"Tulkaahan, tohtori", sanoi kuningas mennen ovea kohti.
Gilbert kumarsi kuningattarelle syvään ja valmistautui seuraamaan
Ludvig XVI:tta.
"Minne menette?" huudahti kuningatar. "Aiotteko lähteä?"
"Me emme keskustele hauskoista asioista, madame. Parastahan on
säästää kuningattarelta liiat huolet."
"Ja siten herätätte huolestuksen tuskat!" huudahti majesteetillisesti
kuningatar.
"Sitä suurempi syy on poistua, rakkaani."
"Jääkää, minä tahdon sen", sanoi kuningatar. "Toivottavasti, herra
Gilbert, ette jätä tahtoani täyttämättä."
"Herra Gilbert, herra Gilbert!" sanoi kuningas harmissaan.
"Mitä nyt?"
"Herra Gilbertin piti neuvoa minua, hänen piti aivan vapaasti
keskustella kanssani omantuntonsa mukaan, mutta nythän hän ei enää
voi tehdä sitä."
"Miksi ei voi?" kysyi kuningatar.
"Koska te olette saapuvilla, madame."
Gilbert aivan kuin viittasi ja kuningatar pani siihen heti hyvin
suuren merkityksen.
"Pelkääkö monsieur Gilbert siis loukkaavansa minua, jos hän puhuu
omantuntonsa mukaan?" sanoi hän kuin tukeakseen liikkeen sisällystä.
"Käsittäähän kaikki helposti", sanoi kuningas. "Teillä on oma
politiikkanne, se ei aina ole sama kuin minun... ja sitä paitsi..."
"Sitäpaitsi tohtori Gilbertillä on hyvin eriävät mielipiteet minun
politiikastani, sanottehan sen aivan selvästi."
"Niin on laita, madame", vastasi Gilbert, "ja sen teidän
majesteettinne voi päättää niistä ajatuksistani, jotka hän tuntee.
Mutta teidän majesteettinne voi olla aivan varma siitä, että puhun
totta yhtä vapaasti hänen kuin kuninkaankin läsnäollessa."
"Onhan sekin jotakin", sanoi Marie-Antoinette.
"Totuutta ei ole aina hyvä sanoa", kiiruhti lausumaan Ludvig XVI.
"Vaikka se olisi hyödyllinenkin?" kysyi Gilbert.
"Tai hyvässä tarkoituksessa sanottu", lisäsi kuningatar.
"Sitä emme epäilekään", keskeytti Ludvig XVI. "Mutta jos olette
viisas, madame, niin annatte tohtorin puhua aivan vapaasti... sillä
se on minulle tarpeellista."
"Sire", vastasi Gilbert, "koska kuningatar vaatii totuutta, koska
tunnen hänen majesteettinsa älyn siksi jaloksi ja siksi voimakkaaksi,
ettei hän totuutta pelkää, niin puhun mieluummin molempien
hallitsijoitteni kuullen."
"Sire", sanoi kuningatar, "minä pyydän sitä."
"Minä luotan teidän majesteettinne viisauteen", sanoi Gilbert
kumartaen kuningattarelle. "Nyt on kysymyksessä hänen majesteettinsa
kuninkaan kunnia ja onni."
"Olette oikeassa luottaessanne minuun", sanoi kuningatar. "Alkakaa
siis."
"Tämä tuntuu kyllä hyvin kauniilta", sanoi kuningas, kuitenkin
tapansa mukaan itsepäisesti vastustellen, "mutta asia on
arkaluontoinen, ja minä tiedän, että teidän läsnäolonne vaikuttaa
minuun hyvin tuskastuttavasti."
Kuningatar ei voinut hillitä kärsimättömyyttä ilmaisevaa liikettä.
Hän nousi, sitten hän istuutui uudelleen ja suuntasi nopean ja kylmän
katseensa tohtorin ajatuksiin.
Kun Ludvig XVI huomasi, ettei hän millään keinolla voinut välttää
tavallisia ja odottamattomia kyselyjä, huokasi hän raskaasti ja
istuutui nojatuoliin vastapäätä tohtori Gilbertiä.
"Mistä on kysymys?" kysyi kuningatar, kun tämä neuvosto näin oli
istuutunut paikoilleen.
Gilbert katsahti vielä viimeisen kerran kuninkaaseen, aivan kuin
pyytääkseen lupaa saada puhua aivan suoraan.
"Puhukaa, tohtori, puhukaa", sanoi kuningas, "koska kuningatar sitä
tahtoo."
"Siis, madame", sanoi tohtori, "ilmoitan lyhyesti teidän
majesteetillenne, miksi näin varhain aamulla saavuin Versaillesiin.
Tulin kehoittamaan hänen majesteettiaan menemään Pariisiin."
Jos kipinä olisi pudonnut niihin neljäänkymmeneentuhanteen
ruutinaulaan, jotka olivat kaupungintalon kellarissa, ei se olisi
voinut saada aikaan suurempaa räjähdystä kuin mikä tapahtui
kuningattaren sydämessä.
"Kuningas Pariisiin! Kuningas!"
Ja hän päästi kauhunhuudahduksen, joka sai Ludvig XVI:n säpsähtämään.
"Kas niin", sanoi kuningas katsoen Gilbertiin, "mitä minä sanoin,
tohtori!"
"Kuningas", jatkoi kuningatar, "kuningas kapinallisessa kaupungissa!
Kuningas keskellä heinähankoja ja viikatteita! Kuningas miesten
joukossa, jotka ovat surmanneet sveitsiläiset, tappaneet Launayn
ja de Flessellesin! Kuningas astumassa kaupungintalon torin poikki
puolustajiensa veressä! -- Olette mieletön puhuessanne sillä tavalla.
Niin, sanon sen kerta vielä, olette mieletön."
Gilbert loi katseensa maahan miehen tavoin, jota kunnioitus pidättää
puhumasta. Hän ei sanallakaan vastannut.
Liikutettuna sielunsa sisimpiä myöten, kuningas vääntelehti
tuolillaan aivan kuin kidutettu inkvisitsionin halstarilla.
"Miten on mahdollista", jatkoi kuningatar, "että tuollainen ajatus
voi syntyä älykkään miehen aivoissa ja ranskalaisen sydämessä?
Ettekö tiedä puhuvanne pyhän Ludvigin seuraajalle, Ludvig XIV:n
lapsenlapselle!"
Kuningas polki jalallaan mattoa.
"En voi kuitenkaan otaksua", jatkoi kuningatar yhä vielä, "että
aiotte riistää kuninkaalta hänen armeijansa ja kaartinsa tuen?
Ette kai aio kiskoa häntä palatsistaan, joka samalla on linnoitus,
astumaan turvattomana kiivaimpien vihollistensa eteen? Ette kai aio
viedä kuningasta surmattavaksi, herra Gilbert?"
"Jos teidän majesteettinne vain hetkenkään uskoisi, että saattaisin
kyetä sellaiseen petokseen, en olisi mieletön, vaan pitäisin itseäni
rikollisena. Mutta, Jumalan kiitos, te uskotte sitä yhtä vähän kuin
minäkään. Ei, olen saapunut antamaan tämän neuvon kuninkaalleni,
koska pidän sitä hyvänä ja kaikkia muita neuvoja parempana."
Kuningatar puristi sormensa rinnallaan yhteen sellaisella voimalla,
että batisti ritisi.
Kuningas kohautti hiukan kärsimättömänä päätänsä.
"Mutta, hyvä Jumala", sanoi hän, "kuunnelkaahan häntä madame. Ainahan
teillä on aikaa vastata kieltävästi, kuunneltuanne ensin häntä."
"Kuningas on oikeassa", sanoi Gilbert, "sillä teidän majesteettinne
ei tiedä, mitä aion sanoa kuninkaalle. Te luulette, madame, olevanne
varman, luotettavan, kuolemaan alttiin armeijan keskellä. Se on
erehdys! Ranskalaisista rykmenteistä ovat puolet salaliitossa
vallanuudistajien kanssa vallankumouksen aatteen hyväksi."
"Olkaa varuillanne, herra", huudahti kuningatar, "te solvaisette
armeijaa!"
"Päinvastoin, madame", sanoi Gilbert, "ylistän sitä. Mies voi
kunnioittaa kuningatartaan ja uhrautua kuninkaalleen ja samalla
rakastaa isänmaataan ja uhrautua sen vapauden hyväksi."
Kuningatar suuntasi Gilbertiin katseen, joka leimahti kuin salama.
"Monsieur", sanoi kuningatar, "tuo puhetapa..."
"Niin, madame, loukkaa teitä, sen ymmärrän kyllä, sillä
otaksuttavasti teidän majesteettinne kuulee sen ensimmäisen kerran."
"Siihen täytyy tottua", mutisi Ludvig XVI, sillä alistuva, terve
järki oli hänen suurin voimansa.
"Ei koskaan!" huudahti Marie-Antoinette, "ei koskaan!"
"Mutta kuulkaahan, kuulkaahan!" huudahti kuningas. "Minun mielestäni
tohtori puhuu aivan järkevästi."
Kuningatar istuutui vavisten.
Gilbert jatkoi:
"Sanoin siis, madame, että olen nähnyt Pariisin, mutta te ette ole
nähnyt edes Versaillesia. Tiedättekö mitä Pariisi aikoo tänä hetkenä
tehdä?"
"En", lausui kuningas levottomana.
"Ei se kai aio toista kertaa valloittaa Bastiljia", lausui kuningatar
halveksivaisesti.
"Ei suinkaan, madame", jatkoi Gilbert, "mutta kansa tietää toisen
linnoituksen itsensä ja kuninkaan välillä. Pariisi aikoo koota
edustajat kaikista sen kahdeksastaviidettä piirikunnasta ja lähettää
ne Versaillesiin."
"Tulkoot vain, tulkoot vain!" huudahti kuningatar hurjalla ilolla.
"Kyllä he saavat lämpimän vastaanoton!"
"Odottakaa, madame", vastasi Gilbert, "ja olkaa varuillanne. Nuo
edustajat eivät tule yksinään."
"Ja kenen seurassa he siis tulevat?"
"Heidän turvanaan tulee olemaan kaksikymmentä tuhatta
kansalliskaartilaista."
"Kansalliskaartilaista, mitä ne ovat?" kysyi kuningatar.
"Madame, älkää puhuko noin kevytmielisesti tästä järjestöstä. Jonakin
päivänä se on mahti, se yhdistää ja hajoittaa."
"Kaksikymmentätuhatta!" huudahti kuningas.
"Monsieur", jatkoi vuorostaan kuningatar, "teillähän on täällä
kymmenentuhatta miestä, jotka vastaavat sataatuhatta kapinallista.
Minä sanon, kutsukaa ne, kutsukaa ne kokoon. Kaksikymmentä tuhatta
rikollista saavat täällä rangaistuksensa ja ovat pelottavana
esimerkkinä koko vallankumoukselliselle roskajoukolle, jonka
minä tuhoisin perinpohjin viikon kuluessa, jos minun neuvojani
kuunneltaisiin tunnin aika."
Gilbert pudisti alakuloisena päätään.
"Madame", sanoi hän, "kuinka täydellisesti erehdyttekään, tai
oikeammin sanoen, kuinka teitä on viety harhaan. Ajatelkaahan, mitä
olisi kuningattaren nostattama kansalaissota! Yksi kuningatar sen
uskalsi tehdä ja hän on vienyt mukanaan hautaan kamalan liikanimen
'muukalainen'."
"Minäkö nostattaisin, kuinka voitte sen niin käsittää? Minäkö olen
kenenkään yllyttämättä ampunut Bastiljia kohden?"
"Madame", sanoi kuningas, "ennenkuin neuvotte väkivaltaan, kuunnelkaa
järkeä."
"Heikkoutta!"
"Mutta kuunnelkaa, Antoinette", sanoi kuningas ankarasti. "Eihän ole
mikään pikkuseikka, jos tänne tulee kaksikymmentä tuhatta miestä,
jotka täytyy ampua kuoliaaksi."
Sitten hän jatkoi kääntyen Gilbertin puoleen:
"Jatkakaa, jatkakaa, herra!"
"Kaiken vihan, joka suurenee etäisyyden mukana, kaikki kerskailut,
jotka muuttuvat urhoollisuudeksi tilaisuuden tullen, kaiken
tuon taistelun sekasorron, jonka tulos on epätietoinen, sen,
madame, voitte säästää kuninkaalta ja itseltänne", sanoi tohtori.
"Lempeydellä voitte estää nuo tapahtumat, jotka väkivaltaisuuksilla
vain suurenisivat. Rahvas tahtoo tulla kuninkaan luo, ennättäkäämme
ennen heitä. Antakaa kuninkaan mennä rahvaan luo. Kun hänen
ympärillään tänään on armeija, niin sallikaa hänen huomenna
osoittaa uskallusta ja valtiollista älykkäisyyttä. Nuo mainitsemani
kaksikymmentätuhatta miestä voivat ehkä voittaa kuninkaan. Antakaa
kuninkaan yksinään voittaa nuo kaksikymmentä tuhatta miestä, sillä he
edustavat kansaa."
Kuningas ei voinut olla nyökkäämättä myöntymisen merkiksi. Kuningatar
huomasi tämän.
"Onneton!" sanoi hän Gilbertille. "Ette siis tiedä, mitä merkitsisi
kuninkaan läsnäolo nykyisenä aikana Pariisissa?"
"Puhukaa, madame."
"Se merkitsee: Hyväksyn... se merkitsee: Teitte oikein surmatessanne
sveitsiläiseni... se tietää: Teitte oikein tappaessani upseerini,
sytyttäessänne kauniin pääkaupunkini tuleen ja upottaessanne sen
vereen, teette oikein syöstessänne minut viimein valtaistuimelta!
Kiitos, hyvät herrat, kiitos!"
Ja halveksiva hymy näkyi Marie-Antoinetten huulilla.
"Ei, madame", sanoi Gilbert, "teidän majesteettinne erehtyy."
"Monsieur!..."
"Se merkitsee: Kansan tuskassa ilmenee jonkinmoinen oikeutus.
Minä annan anteeksi... Minä olen päällikkö ja kuningas. Minä olen
Ranskan vallankumouksen etunenässä, aivan samoin kuin Henrik III
aikoinaan oli katolisen liigan etunenässä. Teidän kenraalinne ovat
minun upseerejani, teidän kansalliskaartinne sotilaitani, teidän
virkamiehenne minun virkailijoitani. Sen sijaan että työnnätte minua
edellänne, seuratkaa minua, jos voitte. Askelteni suuruus osoittaa
kerran vielä, että olen Ranskan kuningas, Kaarle suuren jälkeläinen."
"Hän on oikeassa", sanoi kuningas alakuloisesti.
"Oh!" huudahti kuningatar, "sire, älkää kuunnelko tätä miestä, tämä
mies on teidän vihollisenne!"
"Madame", sanoi Gilbert, "hänen majesteettinsa kyllä itsekin sanoo,
mitä hän ajattelee minun sanoistani."
"Minä ajattelen", lausui kuningas, "että tähän asti olette ollut
ainoa, joka on uskaltanut sanoa minulle totuuden."
"Totuuden!" huudahti kuningatar. "Mitä te sanottekaan!"
"Niin juuri, madame", jatkoi Gilbert, "ja uskokaa minua, madame, että
tänä hetkenä on totuus ainoa soihtu, joka voi estää valtaistuinta ja
kuninkuutta syöksymästä kuiluun."
Ja lausuessaan nämät sanat kumarsi Gilbert nöyrästi Marie-Antoinetten
polviin asti.