Muutamaa minuuttia kuningattaren lausuman toivomuksen jälkeen,
jonka suorittamista hovineiti, jolle se oli lausuttu, piti
velvollisuutenaan, astui Gilbert, hämmästyneenä, hiukan levottomana
ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vaikka ei mitään ilmennytkään
hänen kasvoillaan, Marie-Antoinetten eteen.
Ylhäinen ja varma käyttäytyminen, hieno kalpeus, mikä on ominaista
tiedemiehelle ja haaveksijalle, jolle tutkistelu muuttuu uudeksi
luonteeksi, kalpeus, jota vielä korosti musta, kolmannen säädyn puku,
jota eivät ainoastaan käyttäneet kaikki tämän säädyn edustajat,
vaan kaikki nekin, jotka kannattivat vallankumouksellisia aatteita;
lääkärin valkoinen ja siro käsi, joka näkyi hihojen laskoteltujen
kalvosimien alta, siromuotoinen ja kaunis jalka, jonka vertaista ei
kukaan hovin odotussalien makutuomareista eikä tuomarittaristakaan
voinut näyttää; esiintymisessä arkaa kunnioitusta naista kohtaan,
rauhallista rohkeutta potilasta kohtaan, ei mitään kuningattarelle.
Kaiken tämän Marie-Antoinette heti paikalla huomasi tohtori Gilbertin
olemuksessa ylimyksellisellä älyllään, sinä hetkenä, jona ovi aukeni
hänen makuuhuoneeseensa.
Jota hillitympi Gilbert oli esiintymisessään, sitä suuremmaksi tuli
kuningattaren viha. Hän oli kuvitellut tämän miehen inhottavaksi, oli
uskonut hänet tietysti heti ja vaistomaisesti yhtä häikäilemättömäksi
kuin ne, joita hän toisinaan näki läheisyydessään. Andréen tuskien
aiheuttajan, Rousseaun halvan oppilaan, tämän mieheksi tulleen
hylkiön, tämän oppineeksi tulleen puutarhurin, tämän filosofiksi
ja sielujen kesyttäjäksi muuttuneen oksien katkojan kuvitteli
Marie-Antoinette vasten tahtoaan Mirabeaun kaltaiseksi, sen miehen
kaltaiseksi, jota hän vihasi Rohanin ja Lafayetten jälkeen kaikkein
eniten.
Ennenkuin Gilbert oli saapunut, uskoi hän näkevänsä ruumiillisesti
karkean olennon jättiläismäisen tahdon kehyksenä.
Mutta kun hän näkikin nuoren, sorjan, hennon, siromuotoisen, lempeän
ja herkän näköisen olennon, niin tämä mies tuntui tehneen uuden
rikoksen häntä kohtaan valehtelemalla ulkomuodollaan. Gilbert,
rahvaan mies, halpasäätyinen, tuntematon; Gilbert, talonpoika, ilkiö,
rikollinen, Gilbert oli kuningattaren silmissä syyllinen otettuaan
aatelisen ja kunnon miehen ulkomuodon. Ylpeä itävaltalainen,
joka vihasi jyrkästi valheellisuutta kaikessa, suuttui ja tunsi
äkkiä raivoisaa vihaa tätä onnetonta atoomia kohtaan, jonka monet
yhteenliittyvät seikat olivat tehneet hänen vihamiehekseen.
Kuningattaren seuralaiset, jotka olivat tottuneet näkemään sielun
tyyneyden tai myrskyt hänen silmistään, huomasivat helposti, että
salamoiva ja jyrisevä viha ärjyi hänen sydämessään.
Mutta kuinka kukaan kuolevainen olento, vaikka hän olisi ollut
nainenkin, olisi kesken näitä liekkien ja vihan pyörteitä voinut
seurata outojen ja vastakkaisten tunteiden jälkiä, jotka kietoutuivat
toisiinsa kuningattaren aivoissa, kun hänen rintaansa paisuttivat
kaikki ne tappavat myrkyt, joita Homeros kuvaa.
Yhdellä ainoalla katseella kuningatar käski kaikki poistumaan, madame
de Miserynkin.
Jokainen poistui.
Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli sulkeutunut viimeisen
lähtijän jälkeen. Kun hän jälleen loi katseensa Gilbertiin, huomasi
hän tämän katselleen häntä koko ajan.
Näin suuri uhkarohkeus sai hänet aivan vimmastumaan.
Tämä lääkärin katse näytti kyllä aivan vaarattomalta, mutta se oli
kiinteä, siinä piili jotakin, se painosti siihen määrään, että
kuningatar tunsi olevansa pakotettu ryhtymään taistelemaan näin
suurta hävyttömyyttä vastaan.
"No, herra", sanoi hän äkkiä, aivan kuin olisi laukaissut pyssyn,
"miksi seisotte tuolla tavalla edessäni katsellen minua, sanomatta,
mikä minua vaivaa?"
Tämä raivoisa lause, jota tukivat katseen salamat, olisi tuhonnut
jokaisen hovilaisen, olisi pakottanut Marie-Antoinetten jalkojen
juuressa armoa rukoilemaan Ranskan sotamarsalkan, sankarin,
puolijumalan.
Mutta Gilbert vastasi rauhallisesti:
"Lääkäri tekee ensin silmillään huomionsa, madame. Katsellessani
teidän majesteettianne, joka on kutsuttanut minut luokseen, en
tyydytä turhanpäiväistä uteliaisuuttani, täytän vain velvollisuuteni,
noudatan teiltä saamiani määräyksiä."
"Olette siis tutkinut minua."
"Sen mukaan kuin olen kyennyt, madame."
"Olenko sairas?"
"Ette sanan tavallisessa merkityksessä, mutta teidän majesteettinne
on kovasti kiihoittunut."
"Ahaa", sanoi Marie-Antoinette ivallisesti, "miksi ette heti paikalla
sano, että olen suuttunut?"
"Koska teidän majesteettinne on kutsunut lääkärin, niin kai sallitaan
myös, että hän käyttää lääketieteellisiä sanoja."
"Olkoon niin. Ja miksi olen kiihoittunut?"
"Teidän majesteettinne on siksi älykäs, että tietää lääkärin
määrittelevän ruumiillisen taudin laadun kokemuksiensa ja opintojen
perustuksella, mutta ettei hän ole taikuri, joka heti ensi
silmäyksellä voi tunkeutua sielun syvyyksiin."
"Tarkoitatte siis, että toisella tai kolmannella kerralla voitte
sanoa, miksi kärsin, jopa mitä ajattelenkin?"
"Ehkä, madame", vastasi Gilbert tyynesti.
Kuningatar pysäytti sanansa hätkähtäen. Huomasi, miten sanat olivat
polttavina ja purevina tulemaisillaan hänen huuliltaan.
Hän hillitsi itseään.
"Täytyyhän teitä uskoa", sanoi hän, "teitä, oppinutta miestä."
Hän korosti nämä viimeiset sanat niin verisen halveksivaisesti, että
Gilbertin silmistä näytti nyt vuorostaan viha leimahtavan.
Mutta muutaman sekunnin kestävä taistelu riitti, ja tämä mies oli
voittanut itsensä.
Sen vuoksi hän ryhtyikin melkein heti puhumaan otsa kirkkaana ja
sanat selvinä:
"Teidän majesteettinne on aivan liian hyvä sanoessaan minua
oppineeksi mieheksi, vaikka ei ole pannutkaan taitoani koetteelle."
Kuningatar puri huuleensa.
"Ymmärrättehän, etten tiedä, oletteko oppinut", sanoi hän. "Mutta
muut sanovat niin, ja minä kertaan vain toisten sanoja."
"Teidän majesteettinne", sanoi Gilbert kunnioittavasti, kumartaen
tällä kertaa syvempään kuin hän tähän asti oli tehnyt, "niin älykkään
henkilön kuin te olette ei tarvitse sokeasti kerrata, mitä alhaiso
sanoo."
"Tarkoitatte kai, mitä rahvas sanoo?" lausui kuningatar
ilkimielisesti.
"Alhaiso, madame", kertasi Gilbert niin varmasti, että tämän naisen
sisimmässä vavahti ja hän tunsi outoa tuskaa, jota ei koskaan ennen
ollut tuntenut.
"Siis", lausui kuningatar, "älkäämme väitelkö tästä. Teitä sanotaan
oppineeksi, se on pääasia. Missä olette opiskellut?"
"Kaikkialla, madame."
"Tuo ei ole mikään vastaus."
"En missään siis."
"Pidän siitä enemmän. Ette siis ole opiskellut missään?"
"Niinkuin suvaitsette, madame", vastasi tohtori kumartaen. "Eikä tämä
vastaus kuitenkaan ole yhtä tarkka kuin sanoessani kaikkialla."
"Vastatkaa siis suoraan", sanoi kuningatar epätoivoissaan, "älkää,
minä pyydän, käyttäkö tuollaisia kiertolauseita."
Sitten hän jatkoi aivan kuin itsekseen:
"Kaikkialla! Kaikkialla! Mitä se merkitsee? Sitenhän vastaa
petkuttaja, empiristi, markkinalääkäri. Luuletteko vaikuttavanne
minuun tuollaisilla suurisuisilla puheenparsilla?"
Hän työnsi jalkaansa eteenpäin, silmien leimutessa ja huulten
väristessä.
"Kaikkialla! Sanokaa se kerta vielä! Sanokaahan se kerta vielä."
"Sanoin kaikkialla", vastasi Gilbert kylmästi, "sillä olen todellakin
opiskellut kaikkialla, majoissa ja palatseissa, kaupungeissa ja
erämaissa, tutkinut ihmisiä ja eläimiä, itseäni ja toisia, niinkuin
pitääkin tiedettä rakastavan miehen, joka etsii sitä sieltä, mistä
sen löytää, siis kaikkialta."
Kuningatar tunsi jääneensä tappiolle. Hän loi Gilbertiin pelottavan
katseen, johon tämä vastasi tuskastuttavan kiinteästi tuijottamalla.
Kuningatar väänteli ruumistaan ja kääntyessään kaasi pienen pöydän,
jolla oli hänelle tuotu suklaata Sèvres-kupissa.
Gilbert näki pöydän kaatuvan ja kupin särkyvän, mutta hän ei
liikahtanutkaan.
Puna nousi Marie-Antoinetten poskille. Hän nosti kylmän ja kostean
kätensä polttavalle otsalleen, ja kun hän jälleen oli valmis
katsomaan Gilbertiin, niin hän ei uskaltanutkaan.
Mutta hänen mielestään osoitti Gilbert hänelle hävyttömyyttäkin
suurempaa halveksimista.
"Ja minkä opettajan johdolla olette opiskellut?" kysyi kuningatar,
jatkaen keskustelua siitä, mihin sen oli lopettanut.
"En tiedä, miten vastaan teidän majesteetillenne, jotta en loukkaisi
entistään enemmän."
Kuningatar tunsi, minkä edun Gilbert täten tarjosi hänelle, ja hän
ryntäsi käyttämään tilaisuutta hyväkseen aivan kuin naarasleijona
hyökkää saaliiseensa.
"Loukata minua, minua! Tekö loukkaisitte minua!" huudahti hän. "Mitä
sanottekaan, tekö loukkaisitte kuningatarta! Käsitätte väärin kaikki,
sen vannon, herra tohtori Gilbert. Te olette kaikesta päättäen
tutkinut ranskankieltä yhtä hyvistä lähteistä kuin lääketiedettä.
Minun arvoisiani henkilöitä ei loukata, herra tohtori Gilbert, heitä
vain väsytetään, siinä kaikki."
Gilbert kumarsi ja astui askeleen ovea kohden, eikä kuningatar
huomannut hänen kasvoillaan pienintäkään vihan tai kärsimättömyyden
ilmettä.
Kuningatar puolestaan polki raivoissaan jalkaansa. Hän hypähti kuin
pidättääkseen Gilbertin.
Tämä ymmärsi tarkoituksen.
"Anteeksi", sanoi hän. "Se on totta, olenhan anteeksiantamattoman
suuressa määrässä hairahtunut, sillä olenhan lääkärinä kutsuttu
sairaan luokse. Antakaa anteeksi, madame. Ensi kerralla muistan kyllä
tämän."
Ja hän palasi.
"Teidän majesteettinne", jatkoi hän, "näyttää olevan hyvin lähellä
hermokohtausta. Rohkenenko pyytää olemaan antautumatta sen valtaan.
Kohta ette voisi enää hillitä itseänne. Tänä hetkenä mahtaa valtimo
olla tauonnut ja veri syöksynyt sydämeen. Teidän majesteettinne
kärsii, teidän majesteettinne on tukehtumaisillaan, ja ehkä olisi
viisainta kutsua tänne joku kamarineideistä."
Kuningatar käveli huoneessa ja istuutui uudelleen.
"Nimenne on Gilbert?" kysyi hän.
"On, Gilbert, madame."
"Kummallista! Muistan nuoruudestani erään kummallisen seikan, joka
epäilemättä _loukkaisi teitä_ kovasti, jos sen sanoisin teille.
Samapa tuo on! Jos se teitä haavoittaa, niin pianhan haavanne
parannatte, sillä olettehan yhtä suuri filosofi kuin oppinut
lääkärikin."
Ja kuningatar hymyili ivallisesti.
"Juuri niin, madame", sanoi Gilbert, "hymyilkää ja hillitkää
vähitellen hermojanne ivan avulla. Älykkään tahdon suurimpia etuja on
juuri se, että se voi hillitä itseään. Hillitkää, madame, hillitkää,
mutta älkää kuitenkaan ponnistelko liikaa."
Tämä määräys lausuttiin niin herttaisen ystävällisesti, että vaikka
kuningatar tunsikin siinä piilevän syvän ivan, ei hän voinut
loukkaantua Gilbertin sanoista.
Mutta hän palasi hyökkäykseensä ja jatkoi siitä, mihin oli lopettanut.
"Mainitsemani muisto on tällainen!..."
Gilbert kumarsi ilmaistakseen kuuntelevansa.
Kuningatar ponnisti tahtoaan ja katsoi häntä suoraan silmiin.
"Olin silloin dauphine [Kruununprinssin (dauphinin) puoliso.
-- _Suom._] ja asuin Trianonissa. Puistossa oli pieni aivan
mustatukkainen poika, likainen, ryysyinen, pikku Rousseaun kaltainen
käytöksessään, joka haravoi, kuokki, nyppi rikkaruohoja pienillä
koukkuisilla sormillaan. Hänen nimensä oli Gilbert."
"Se olin minä, madame", lausui Gilbert rauhallisesti.
"Tekö?" sanoi Marie-Antoinette ja hänen kasvoillaan kuvastui viha.
"Olinkin siis oikeassa! Ettehän siis olekaan opiskellut mies!"
"Koska teidän majesteetillanne on niin hyvä muisti, niin hän kai
myös ottaa varteen, mitkä ajat silloin olivat", sanoi Gilbert.
"Vuonna 1772, ellen erehdy, tuo pieni puutarhurin renki, josta
teidän majesteettinne puhuu, ansaitsi elatuksensa kaivelemalla
maata Trianonin puistossa. Nyt on vuosi 1789. Siitä on siis nyt
seitsemäntoista vuotta. Se on pitkä aika tällaisena aikakautena.
Siinä on enemmän kuin mitä tarvitaan, jotta sivistymättömästä
tulee oppinut. Sielu ja äly toimivat nopeasti määrätyissä
olosuhteissa, aivan samoin kuin kasvit kasvavat lämpimissä
lavoissa. Vallankumoukset, madame, ovat älyn kasvihuoneita.
Teidän majesteettinne katsoo minuun, ja terävästä katseestanne
huolimatta ette näe, että kuudentoista vuotiaasta pojasta on tullut
kolmenkymmenen kolmen vuotias mies. Teidän majesteettinne on siis
väärässä ihmetellessään, että oppimattomasta, viattomasta Gilbertistä
on kahden vallankumouksen pyörteessä tullut oppinut filosofi."
"Oppimaton hän kyllä oli. Mutta viaton, viaton, sanoitte", huudahti
kuningatar kiivaasti; "muistaakseni sanoitte pikku Gilbertiä
viattomaksi?"
"Jos olen erehtynyt, madame, tai jos olen ylistänyt pikku Gilbertissä
ominaisuutta, jota hänellä ei ollutkaan, niin en voi käsittää, miten
teidän majesteettinne voi tietää paremmin kuin minä, että hänellä oli
vastaava pahe?"
"Tämä on aivan toinen asia", sanoi kuningatar synkistyen. "Ehkä
puhelemme tästä jonakin toisena päivänä. Mutta sitä odottaessamme
palatkaamme mieheen, oppineeseen mieheen, kehittyneeseen mieheen,
täydelliseen olentoon, joka on edessäni."
Gilbert ei ollut huomaavinaan tuota sanaa: _täydellinen_. Hän käsitti
sen varsin hyvin uudeksi loukkaukseksi.
"Palatkaamme vain, madame", vastasi Gilbert tyynesti, "ja
ilmoittakaa, missä tarkoituksessa teidän majesteettinne on
kutsuttanut hänet luokseen?"
"Pyritte kuninkaan lääkäriksi", sanoi kuningatar. "Ymmärrättehän,
että puolisoni terveys on minulle siksi rakas, jotta en voi uskoa
sitä kenenkään muun kuin täydellisesti tuntemani henkilön huostaan."
"Olen tarjoutunut, madame", sanoi Gilbert, "ja olen saanut toimen,
ilman että teidän majesteettinne millään tavalla voi päästä selville
kykenemättömyydestäni tai lahjoistani. Olen etupäässä valtiollinen
lääkäri, madame, ja minua on suositellut parooni Necker. Mutta jos
kuningas joskus tarvitsee minun tiedettäni, silloin olen hänelle hyvä
ruumiin lääkäri, sen mukaan kuin ihmisen tieto voi auttaa luojan
luomaa olentoa. Kuninkaalle, madame, olen paitsi hyvä neuvonantaja ja
lääkäri, ennen kaikkea muuta hyvä ystävä."
"Hyvä ystävä!" huudahti kuningatar uudelleen ilmaisten
halveksumistaan. "Te! Kuninkaan ystävä!"
"Juuri niin", vastasi Gilbert tyynesti, "miksi en olisi, madame?"
"Niin, tietystikin salaisten voimienne, salatieteenne avulla",
mutisi hän. "Kukapa tietää, ehkä saamme nähdä Jacquerie-kapinan
ja Mailleton-kapinan, palaamme ehkä keski-aikaan! Te otatte taas
käytäntöön taikajuomat ja loihdut. Te hallitsette Ranskaa loihtujen
avulla, teistä tulee toinen Faust tai Nicolas Flamel."
"Sellaista kunnianhimoa minulla ei ole, madame!"
"Olisipa teillä sellainen valta! Kuinka monta Armidan puiston
hirviötä julmempaa petoa, Kerberostakin pelottavampaa,
vaivuttaisittekaan uneen helvettiimme ovella."
Lausuessaan nuo sanat: _vaivuttaisittekaan uneen_, loi kuningatar
entistään tutkivamman katseen tohtoriin.
Tällä kertaa Gilbert punastui vastoin tahtoaan.
Tämä tuotti Marie-Antoinettelle tavattoman suurta iloa. Hän tunsi
tällä kertaa iskemänsä iskun osuneen ja haavoittaneen syvälle.
"Sillä tehän vaivutatte uneen", jatkoi kuningatar. "Te, joka
olette tutkinut kaikkialla ja kaikkea, olette varmaankin tutkinut
magneettista tiedettä aikakautemme uneenvaivuttajien johdolla, niiden
johdolla, jotka käyttävät unta petokseen ja toisten unesta lukevat
heidän salaisuutensa!"
"Olen todellakin, madame, harjoittanut usein ja kauan opintoja
kuuluisan Cagliostron johdolla."
"Siis saman, joka itse harjoitti ja opetti oppilaansakin käyttämään
tuota äsken mainitsemaani siveellistä varkautta. Hänhän tuon
magneettisen unen avulla, jota minä sanon halpamaisen rikolliseksi,
riisti valtaansa toisten sielun ja toisten ruumiin."
Gilbert käsitti nytkin sanojen tarkoituksen, ja tällä kertaa hän
punastumisen sijasta kalpeni. Tämän nähdessään kuningatar vapisi
ilosta sydämensä pohjia myöten.
"Nyt olen minä haavoittanut sinuakin, konna", mutisi hän itsekseen,
"ja minä näen veren vuotavan."
Mutta syvimmätkään mielenliikutukset eivät pitkää aikaa näkyneet
Gilbertin kasvoilla. Hän lähestyi siis kuningatarta, joka voitostaan
iloissaan katsoi häneen varomattomasti, ja sanoi:
"Madame, teidän majesteettinne tekisi väärin, kieltäessään näiltä
oppineilta miehiltä heidän tieteensä kauneimman voiton, tuon kyvyn
voida vaivuttaa magneettiseen uneen ei suinkaan uhriaan, vaan
_esineensä_. Tekisitte väärin, jos kieltäisitte heiltä oikeuden
kehittää kaikilla tarjona olevilla keinoilla tieteellistä keksintöä,
jonka lait kerran järjestettyinä ja selvitettyinä ovat ehkä kutsutut
mullistamaan koko maailman."
Ja nyt vuorostaan lähestyen kuningatarta katsoi Gilbert häneen
samalla tahdon voimalla, jonka edessä hermostunut Andrée oli sortunut.
Kuningatar tunsi väristyksen kulkevan suonissaan tämän miehen
lähestyessä.
"Kirottuja olkoot miehet, jotka käyttävät joitakin salaisia synkkiä
keinoja tuhotakseen toisten sielut tai ruumiit", huusi hän...
"Kirottu olkoon Cagliostro!..."
"Madame", sanoi Gilbert terävästi, "älkää tuomitko noin ankarasti
ihmisolentojen tekemiä hairahduksia."
"Monsieur!"
"Jokainen luotu olento saattaa erehtyä, madame, jokainen olento
vahingoittaa toista olentoa, ja ellei olisi yksilöllistä itsekkyyttä,
joka takaa yleisen turvallisuuden, niin olisi maailma vain ääretön
taistelutanner. Ne ovat parhaimmat, jotka ovat hyviä, siinä kaikki.
Toiset sanovat teille: Ne ovat parhaimmat, jotka ovat vähimmän
pahoja. Suvaitsevaisuuden pitää tulla sitä suuremmaksi, jota
korkeammalla tuomari on. Istuessanne korkealla valtaistuimellanne
on teillä vähemmän kuin kellään muulla oikeuksia ankaruuteen
tuomitessanne toisten tekoja. Maallisella valtaistuimella olkaa
korkein suvaitsevaisuus, aivan samoin kuin Jumala taivaallisella
valtaistuimellaan on korkein armo."
"Monsieur", sanoi kuningatar, "minä katselen toisin silmin kuin te
oikeuksiani ja varsinkin velvollisuuksiani: olen valtaistuimella
rangaistakseni ja palkitakseni."
"Sitä en usko, madame. Minun mielestäni olette valtaistuimella
naisena ja kuningattarena sovittamassa ja anteeksiantamassa."
"Ette kai aikone saarnata minulle moraalia."
"Olette oikeassa, madame, mutta minähän vain vastaan teidän
majesteetillenne. Mitä esimerkiksi tulee tuohon Cagliostroon, josta
äsken puhuitte ja jonka taitoa halveksitte, niin muistan, ja tämä
muisto on aikaisempi kuin teidän muistonne Trianonista, -- muistan,
että Taverneyn linnan puistossa hänellä oli tilaisuus antaa näyte
taidostaan Ranskan valtakunnan dauphinelle. En tiedä, minkälainen
se oli, madame, mutta dauphinen tulisi muistaa se, sillä näyte
teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän pyörtyi." [Kohtaus
_Lääkärin muistelmien_ 15. luvussa. -- _Suom._]
Gilbert iski nyt vuorostaan. Hän iski kyllä umpimähkään, mutta hän
osui sattumalta oikeaan ja niin syvälle, että kuningatar tuli
kalmankalpeaksi.
"Niin kyllä", sanoi hän käheällä äänellä, "hän näytti minulle
todellakin unessa hirvittävän koneen, mutta tähän asti en tiedä, onko
sellaista konetta todellisuudessa olemassa."
"En tiedä, mitä hän teille näytti, madame", jatkoi Gilbert
tyytyväisenä vaikutukseen, jonka hän oli saanut aikaan, "mutta sen
tiedän, ettei häneltä voida kieltää oppineen miehen nimeä, koska
hänellä on vertaisiinsa sellainen vaikutusvalta."
"Vertaisiinsa..." mutisi kuningatar ylenkatseellisesti.
"Mahdollisesti erehdyn", jatkoi Gilbert, "mutta siinä tapauksessa on
hänen vaikutuksensa vieläkin suurempi, koska hän taivuttaa tasalleen
pelon ikeen alaisina maan piirin kuninkaitten ja prinssien päät."
"Kirotut! Kirotut! huudan kerran vielä, olkoot ne, jotka käyttävät
väärin heikkoutta tai herkkäuskoisuutta."
"Kirotut siis ne, jotka käyttävät tiedettään?"
"Kaikki se on vain harhaa, valhetta, raukkamaisuutta!"
"Mitä tällä tarkoitatte?" kysyi Gilbert tyynesti.
"Että tuo teidän Cagliostronne on raukkamainen petturi ja hänen niin
sanottu magneettinen unensa suoranaista rikollisuutta."
"Rikollisuutta!"
"Niin, rikollisuutta", jatkoi kuningatar, "sillä sen saa aikaan
keitos, juoma, myrkky, mutta inhimillinen oikeus, jonka edustaja minä
olen, saa kyllä siitä tiedon ja rankaisee sen valmistajan."
"Madame, madame", jatkoi Gilbert yhä vain kärsivällisesti, "olkaa
suopea niitä kohtaan, jotka tässä maailmassa ovat rikkoneet."
"Ahaa! Te siis tunnustatte?"
Kuningatar erehtyi ja Gilbertin äänen pehmeydestä päätti tämän
rukoilevan armoa itselleen.
Hän erehtyi. Ja tätä etua ei Gilbert voinut olla käyttämättä
hyväkseen.
"Mitä!" huudahti hän ja hänen säihkyvä silmäteränsä suureni, jolloin
Marie-Antoinetten oli pakko luoda katseensa alaspäin, aivan kuin
auringon paisteen silmiin sattuessa.
Kuningatar tuli neuvottomaksi, mutta yhtä kaikki hän vielä ponnisti
voimiaan.
"Kuningatarta ei sovi kuulustella, yhtä vähän kuin loukatakaan",
sanoi hän. "Tietäkää vielä sekin te, joka olette tulokas hovissa.
Mutta tehän muistaakseni puhuitte niistä, jotka ovat hairahtuneet, ja
pyysitte heitä kohtaan osoittamaan suopeutta."
"Missä onkaan ihmisolento, josta ei voisi moitteen sanaa sanoa",
lausui Gilbert. "Kuka on niin täydellisesti osannut sulkeutua
omantuntonsa kuoreen, ettei toisten katse pääse sinne tunkeutumaan?
Tätä sanotaan usein hyveeksi. Olkaa suopea, madame."
"Mutta tältä kannalta katsoen", jatkoi kuningatar
ajattelemattomuudessaan, "ei siis olekaan mitään hyveellisiä olentoja
teidän kaltaisenne mielestä, joiden opettajien katse etsii totuuden
vaikka omantunnon pohjalta?"
"Se on kyllä totta, madame."
Kuningatar purskahti nauruun välittämättä peittää naurussaan piilevää
halveksumista.
"Koettakaahan muistaa", huudahti kuningatar, "että nyt ette puhu
torilla idiooteille, moukille tai patriooteille."
"Tiedän kyllä, kelle puhun, olkaa siitä varma", lausui Gilbert.
"Osoittakaa siis enemmän kunnioitusta tai enemmän taitoa.
Muistelkaahan koko mennyttä elämäänne, tutkikaa omantuntonne sopukat,
sillä sehän täytyy olla heidän nerokkuudestaan ja kokeneisuudestaan
huolimatta niilläkin miehillä, jotka ovat kaikkialla toimineet,
aivan samoin kuin tavallisillakin kuolevaisilla. Muistelkaahan,
mitä kaikkea alhaista, vahingollista, rikollista olette ajatellut,
mitä julmuuksia, uhkatekoja, jopa rikoksiakin olette tehnyt.
Älkää keskeyttäkö minua, ja kun olette tästä kaikesta tehnyt
lopputilityksen, herra tohtori, niin painakaa päänne kumaraan,
tulkaa nöyräksi, älkää lähestykö noin uhmamielisenä kuninkaallisten
henkilöiden asuntoa, jotka Jumala ainakin siihen asti, kunnes
toisin määrätään, on asettanut tunkeutumaan rikollisiin sieluihin,
tutkimaan omantunnon sokkeloita ja rankaisemaan säälimättömästi ja
muuttamattomasta syylliset. Näin teidän pitäisi tehdä, herra tohtori.
Silloin teidän katumuksenne otetaan varteen. Uskokaa minua, parhain
keino parantaa niin sairas sielu kuin teidän, on yksinäisyys, kaukana
loistosta, joka helposti antaa ihmiselle liian suuret ajatukset
hänen omasta arvostaan. Neuvoisin siis teitä pysyttelemään poissa
hovista ja pidättäytymään kuninkaan hoidosta hänen sairastuessaan. On
olemassa muuan parannus, joka Jumalalle on mieluisempi kuin mikään
muu parannus, nimittäin oma parantumisenne. Muinaisuudella on tätä
varten oma sananpartensakin: _Ipse cura medici_."
Mutta Gilbert ei noussutkaan kapinaan tätä ehdotusta vastaan, joka
kuningattaren mielestä oli nöyryyttävin lopputulos, vaan vastasi
lempeästi:
"Madame, olen jo tehnyt kaiken sen, mitä teidän majesteettinne
kehoittaa minua tekemään."
"Ja mitä olette tehnyt?"
"Olen mietiskellyt."
"Omaa tilaanneko?"
"Niin, madame."
"Ja omantuntonne kehoituksestako?"
"Etupäässä omantuntoni vaatimuksesta, madame."
"Luuletteko siis, että minä tiedän tarpeeksi hyvin, mitä siellä
näitte?"
"En tiedä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, mutta minä ymmärrän
sittenkin. Kuinkahan monta kertaa minun ikäiseni mies onkaan
loukannut Jumalaa?"
"Puhutteko todellakin Jumalasta?"
"Puhun."
"Te!"
"Miksi en sitä tekisi?"
"Filosofi! Uskovatko filosofit Jumalaan?"
"Puhun Jumalasta ja uskon häneen."
"Ettekä poistu täältä?"
"En, madame, minä jään."
"Herra Gilbert, olkaa varuillanne."
Ja kuningattaren kasvoille ilmestyi tavattoman voimakkaana uhkauksen
ilme.
"Olen asiaa punninnut, madame, ja niin olen tullut tietämään, etten
ole toisia huonompi, sillä jokaisellahan on syntinsä. Olen huomannut
tämän selviön, en selaillessani kirjoja, vaan tutkiessani toisten
omiatuntoja."
"Olette siis yleistietoinen ja erehtymätön?" sanoi kuningatar
ivallisesti.
"Madame, en yleistietoinen enkä erehtymätön, mutta tunnen ainakin
inhimilliset kärsimykset ja olen kokenut syviä tuskia. Ja tämä
on siihen määrään totta, että nähdessäni teidän väsyneitten
silmienne ympärillä mustat kehät, tuon viivan, joka ulottuu
toisesta silmäkulmasta toiseen, tuon suupieliänne vääntävän
viivan, lihasjännityksen, jota jokapäiväisellä ammattikielellä
sanotaan rypyksi, -- voisin sanoa teille, madame, kuinka raskaita
koettelemuksia teilläkin on ollut, kuinka monasti sydämenne on
tuskasta sykkinyt, kuinka monta kertaa sydämenne on luottavana
antautunut herätäkseenkin pettyneenä."
"Kaiken tuon sanoisin teille silloin, kun tahdotte, madame", jatkoi
hän. "Sanoisin sen varmana siitä, että sanojani ei väitettäisi
valheeksi. Sanoisin sen luoden teihin katseen, joka tahtoo ja osaa
lukea. Ja kun tuntisitte tämän katseen painon, kun tuntisitte tämän
uteliaisuuden puikon tunkeutuvan sielunne syvyyksiin, aivan kuin meri
tuntee luotiliinan painuvan sen kuiluihin, silloin ymmärtäisitte,
että minä voin paljon. Ja jos nyt vaikenen, niin minulle pitäisi
osoittaa kiitollisuutta eikä vaatia taisteluun."
Tämä puhe, jota kannatti miehen ja naisen välisen uhkavaatimuksen
kammottava jyrkkyys, tämä kaikkien hovisääntöjen halveksiminen
kuningattaren läheisyydessä vaikutti merkillisesti Marie-Antoinetteen.
Hän tunsi aivan kuin usvan vaipuvan otsalleen ja jäätävän
ajatuksensa, hän tunsi vihansa muuttuvan kauhuksi, hän antoi
herpaantuneitten käsiensä vaipua alas ja astui askeleen taapäin
paetakseen tuntemattoman vaaran lähenemistä.
"Ja nyt", sanoi Gilbert, -- joka selvästi huomasi, mitä hänen
sielussaan liikkui, -- "ettekö nyt ymmärrä, että minä voisin hyvin
helposti saada tietää kaikki ne seikat, jotka salaatte maailmalta,
jotka salaatte itseltännekin. Ettekö ymmärrä, että helposti saisin
teidät vaipumaan tuolle tuolille, jota sormenne vaistomaisesti
etsivät, löytääkseen siitä tukea."
"Oh!" sanoi kuningatar kauhuissaan, sillä hän tunsi outojen
väristysten ulottuvan sydämeensä asti.
"Jos lausun itsekseni vain sanan, jota en kuitenkaan tahdo lausua",
jatkoi Gilbert, "jos muodostan tahdon, josta kuitenkin luovun, niin
te äkkiä vaivutte kuin salaman lyömänä valtaani. Te epäilette,
madame. Älkää epäilkö, te voisitte joskus saattaa minut kiusaukseen,
ja jos te minut kiusaukseen saatatte... Mutta ettehän epäile,
ettehän?"
Pää taapäin painuneena, läähättäen, tuntien tukehtuvansa,
mielettömänä kauhusta kuningatar kouristautui tuolin selkänojaan
epätoivon tarmolla ja hyödyttömän puolustautumisvimman raivolla.
"Uskokaa sanojani, madame", jatkoi Gilbert; "ellen olisi
kunnioittavin, nöyrin, syvimmin alistuva alamaisenne, niin voisin
saada teidät vakautuneeksi kamalan kokeilun avulla. Älkää pelätkö
mitään! Minä kumarran nöyrästi ja syvempään naisen kuin kuningattaren
edessä. Minä värisen, jos ajatukseni voisi teidän ajatustanne vain
hipaistakaan, minä kuolisin mieluummin, kuin tuottaisin sielullenne
haittaa."
"Monsieur, monsieur", huudahti kuningatar lyöden käsillään ilmaan
aivan kuin torjuakseen luotaan Gilbertin, joka seisoi kolmen askeleen
päässä hänestä.
"Ja kuitenkin", jatkoi Gilbert, "annoitte sulkea minut Bastiljiin.
Te ette sure sen valloittamista minkään muun vuoksi kuin siksi,
että samalla rahvas päästi minut vapaaksi. Silmistänne leimuaa viha
miestä kohtaan, jota ette omasta puolestanne voi mistään syyttää. Ja
katsokaahan, minä tunnen, että hellittäessäni vaikutustani, jonka
avulla kahlehdin teitä, te mahdollisesti alatte uudelleen epäillä
kyetessänne uudelleen hengittämään."
Heti paikalla kun Gilbert lakkasi katseillaan ja kädellään
kahlehtimasta häntä, oikaisi Marie-Antoinette ruumiinsa melkein
uhkaavana, aivan kuin lintu, joka päästyään ilmapumpun tukehduttavan
vaikutuksen alta yrittää laulaa ja oikoa siipiään.
"Ahaa, te epäilette, pilkkaatte, halveksitte. No niin, sanonko
suoraan teille, madame, mikä kamala ajatus nyt heräsi minussa, mitä
melkein aioin tehdä. Olisin tuominnut teidät ilmaisemaan minulle
arimmat ajatuksenne, kätketyimmät salaisuutenne, olisin pakottanut
teidät kirjoittamaan ne tämän pöydän ääressä, johon kätenne nyt
koskee. Ja kun sitten olisitte herännyt, olisin omaan käsialaanne
vedoten voinut teille todistaa, kuinka todellinen on se voima, jonka
näytte kieltävän, ja kuinka suuri onkaan sen miehen jalomielisyys,
jota olette loukannut, jota kokonaisen tunnin ajan olette loukannut,
vaikka hän ei millään tavalla ole antanut teille siihen syytä tai
aihetta."
"Pakottakaa minut nukkumaan, pakottakaa minut puhumaan unessa, minut,
minut!" huudahti kuningatar kalveten. "Ja sen te olisitte uskaltanut
tehdä? Tiedättekö mitä se on? Ymmärrättekö, kuinka raskauttava
uhkauksenne on teille? Sehän on majesteettirikos. Muistakaa,
kun kerran olisin herännyt, kun kerran olisin jälleen saanut
toimintakykyni, niin olisin rangaissut rikoksenne kuolemalla."
"Madame", sanoi Gilbert katseillaan seuraten kuningattaren huimaavaa
kiihkoa, "älkäähän kiirehtikö syyttämään tai uhkailemaan. Olisin
kyllä vaivuttanut teidän majesteettinne uneen. Olisin kyllä naiselta
siepannut hänen salaisuutensa, mutta uskokaa minua, sitä en olisi
tehnyt tämänlaatuisissa oloissa, en kahdenkesken kuningattaren
ja alamaisen, naisen ja oudon miehen välillä. Olisin vaivuttanut
kuningattaren uneen, sillä mikään ei ole sen helpompaa, mutta en
olisi tohtinut nukuttaa häntä, en olisi uskaltanut panna häntä
puhumaan muuten kuin todistajan läsnäollessa."
"Todistajanko?"
"Niin, madame, todistajan, joka olisi tarkkaan pannut muistiin kaikki
sananne ja liikkeenne, kaikki valmistamani kohtauksen yksityiskohdat,
siis koko näytelmän, jotta toinnuttuanne ette olisi voinut epäillä
mitään."
"Todistajan kuullen", kertasi kuningatar kauhuissaan, "ja kuka olisi
ollut tämä todistaja? Mutta ajatelkaahan, että rikos olisi siten
ollut kaksinkertainen, sillä silloinhan olisitte hankkinut itsellenne
rikostoverin."
"Mutta jos tämä rikostoveri olisi ollut kuningas?" sanoi Gilbert.
"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette sellaisen kauhun vallassa, että
aviovaimo siinä ilmaisi syyllisyytensä selvemmin kuin jos hän olisi
tunnustanut sen unitilassa. "Oi, herra Gilbert! Oi, herra Gilbert!"
"Kuningas", lisäsi Gilbert rauhallisesti, "kuningas, teidän
puolisonne, teidän tukenne, teidän luonnollinen puolustajanne.
Kuningas, joka herättyänne olisi kertonut teille, madame, miten
kunnioittava ja miten ylpeä samalla olin, voidessani todistaa
tieteeni oikeaksi maailman kunnioitettavimmalle hallitsijalle."
Ja sanottuaan tämän Gilbert antoi kuningattarelle tilaisuuden miettiä
sen sisällön syvyyttä.
Kuningatar oli muutaman hetken vaiti. Ei kuulunut muuta kuin hänen
katkonainen hengityksensä.
"Kaiken sen jälkeen, mitä olette lausunut", sanoi hän viimein, "on
luonnollista, että olette leppymätön vihollinen..."
"Tai ystävä koettelemuksessa, madame."
"Mahdotonta, ystävyys ei voi elää pelon ja epäluulon rinnalla."
"Ystävyys, joka sitoo alamaisen kuningattareen, ei voi elää muusta
kuin siitä luottamuksesta, minkä alamainen herättää. Olette kai jo
sanonut itsellenne, ettei se ole vihollinen, jolta ensimmäisellä
sanalla voi ottaa vahingoittamisen keinot varsinkin, kun hän
ensimmäisenä kieltäytyy aseitaan käyttämästä."
"Voinko uskoa noihin sanoihinne?" lausui kuningatar levottomana ja
tarkkaavana, luoden Gilbertiin terävän katseen.
"Miksi ette uskoisi, madame, koska teillä on kaikki todistukset
suoruudestani?"
"Ihminen muuttuu, monsieur; ihminen muuttuu."
"Madame, olen tehnyt saman lupauksen kuin muutama kuuluisat miehet,
ennenkuin vaarallisine aseineen ryhtyivät toimimaan. Minä käytän
valtaani vain torjuakseni vääryyttä, jota aiotaan minulle tehdä. _Ei
hyökkäystä, vaan puolustusta varten_; se on vaalilauseeni."
"Oh!" lausui kuningatar nöyrtyneenä.
"Ymmärrän teidät, madame. Kärsitte huomatessanne sielunne olevan
lääkärin vallassa, sillä nousittehan joskus kapinaan jo silloinkin,
kun teidän olisi pitänyt uskoa ruumiinne hänen huostaansa. Rohkaiskaa
mielenne, olkaa luottavainen. Olenhan tänään antanut teille
todistuksen pitkämielisyydestäni ja tahdon antaa teille neuvojakin.
Tahdon rakastaa teitä, madame. Tahdon toistenkin rakastavan teitä.
Tahdon kanssanne väitellä niistä ajatuksista, jotka jo olen esittänyt
kuninkaalle."
"Olkaa varuillanne, tohtori!" sanoi kuningatar vakavasti. "Olette
vienyt minut ansaan. Ensin pelotatte naista ja sitten tahdotte
vallita kuningatarta."
"En, madame, en ole kurja onnenonkija. Minulla on omat ajatukseni
ja ymmärrän, että teillä on omanne. Minä tahdon heti, aivan alussa,
jyrkästi kumota heittämänne syytöksen, josta ette koskaan luopuisi,
sen, että pelottaessani teitä olisin tahtonut orjuuttaa järkenne.
Sanonpa vielä enemmänkin, te olette ensimmäinen nainen, missä tapaan
kaikki naisen intohimot ja kaikki miehen vallanhimoiset ominaisuudet.
Te voitte samalla kertaa olla nainen ja ystävä. Koko ihmiskunta
keskittyy määrähetkenä teihin. Minä ihailen teitä ja olen valmis
teitä palvelemaan. Palvelen teitä saamatta teiltä mitään, teen kaikki
vain oppiakseni tuntemaan teidät. Teen vielä enemmänkin hyväksenne.
Jos mielestänne olen palatsin huonekalu, joka ottaa liian paljon
tilaa, jos tämänpäiväisen vaikutus ei haihdu mielestänne, niin pyydän
teitä siirtämään minut loitos luotanne."
"Loitos!" huudahti kuningatar niin iloisesti, että Gilbert ei voinut
olla sitä huomaamatta.
"Asia on siis päätetty, madame", jatkoi hän ihmeteltävän
kylmäverisesti. "En siis sano kuninkaallekaan, mitä minulla oli
hänelle sanottavaa, vaan lähden. Pitääkö minun mennä kauaksikin,
ennenkuin voitte olla rauhallinen, madame?"
Kuningatar katseli häntä, ihmetellen näin suurta alistumista.
"Huomaan, mitä teidän majesteettinne ajattelee", sanoi Gilbert.
"Käsittäen paremmin kuin uskoisikaan, millainen on etäältäkin
magneettinen vaikutus, arvelee teidän majesteettinne, että
kauempanakin olisin yhtä vaarallinen ja yhtä pelottava."
"Kuinka niin?" kysyi kuningatar.
"Jos joku tahtoo vahingoittaa niillä keinoilla, joista moititte minua
ja mestareitani, niin voisihan hän käyttää vahingoittavaa valtaansa
yhtä hyvin sadan penikulman päästä kuin tuhannen tai kolmen askeleen
päästä. Älkää pelätkö, madame, niinä en aio sitä käyttää."
Kuningatar mietti hetken. Hän ei tiennyt, mitä vastaisi tälle
kummalliselle miehelle, joka sai hänen varmimmatkin päätöksensä
horjumaan.
Äkkiä saivat käytävästä kuuluvat askeleet kuningattaren kohottamaan
päänsä.
"Kuningas", sanoi hän, "kuningas tulee tänne."
"Vastatkaa siis, madame, olkaa niin hyvä ja vastatkaa, pitääkö minun
lähteä vai jäädä?"
"Mutta..."
"Kiirehtikää, madame. Voin välttää kuningasta, jos niin tahdotte.
Teidän majesteettinne näyttää vain minulle oven, josta voin poistua."
"Jääkää", sanoi kuningatar.
Gilbert kumarsi. Marie-Antoinette koetti lukea hänen kasvoiltaan,
ilmenisikö niillä voitonriemu selvemmin kuin viha ja huolestuminen.
Gilbert näytti välinpitämättömältä.
"Olisi hänen ainakin pitänyt ilmaista iloa", ajatteli kuningatar.