Talvea seurasi kevät ja lämmin kesä ja silloin hämäläisten sitkeä
vastarinta kristinuskoa vastaan johti Suomeen Birger Jaarlin
laivastoineen.
Ei ollutkaan nyt hämäläisillä leikinteko edessä. Suuremmassa vaarassa
kuin koskaan ennen oli heidän uskontonsa ja vanha vapautensa. Kun
kuulivat ja näkivät, minkälainen laivasto oli hämäläisten satamaan
saapunut, he ensin epäilivät, tokko vastustus olisi ensinkään
mahdollinen. Neuvoteltiin ja kyseltiin vanhalta Irjaltakin hänen
mielipidettään. Hän tietysti kehoitti vastukseen.
Ei kuitenkaan mitään päätaistelua saatu toimeen. Pienemmissä kahakoissa
hämäläisten vastarinta murrettiin.
Voitetuille sitten tyrkytettiin uusi uskonto tai kuolema, tai
poikkeustapauksissa vankeus.
Viimemainittu kohtalo tuli Irjankin osaksi. Niin vanhaa ei haluttu
hengiltä ottaa, vaikka ei tosin suuria toiveita ollut siitä, että
itsepäinen loihtijan emo mukaantuisi uskoaan muuttamaan.
Irja itki harmissaan, muistellen entistä mahtavuuttaan ja niitä
aikoja, jolloin vielä Väinön henki eli kansassa vireänä, jolloin
runot kaikuivat hartaammin ja useammin kuin nykyisen kansan huulilta,
jolloin Ahti oli innostaan auliimpi ja suopea, Mielikki alinomaa
antipaidoissaan ilmestyi metsästäjille ja johti heitä oikeille
poluille. -- Ne ajat olivat olleet ja menneet.
Lapsuuden suruttomia päiviä hän myös ajatteli ja ensimäisen rakkauden
heräämistä rinnassaan ja jumaloidun miehensä ennenaikaista, surullista,
loppua. Ja valuivat hänen silmistään veet, "herneaarta hereämmät."
Hänen koppinsa ovi aukeni ja auringon valo tulvasi sisään. -- Ja
auringon valon ympäröimänä seisoi ovessa keski-ikäinen mies, munkin
puvussa, joka oli tullut vanhusta lohduttamaan ja uuteen uskoon
taivuttamaan.
Irja tuijotti tulleeseen, niinkuin ylönluonnolliseen ilmestykseen.
Olihan ovessa seisoja kristitty ja olisihan ollut odotettavissa, että
vihan leimu olisi vanhuksen silmissä ilmestynyt. Vaan päinvastoin
autuaallisin hymy valaisi hänen muotonsa ja hän katsoi vierasta, katsoi
kauan ja ikäänkuin haltioissaan.
Hengellinen mies, tuosta kummastuneena, kun oli kuullut vanhuksen
olevan paatuneimpia pakanoita, rohkeni astua peremmäksi ja istua
pienoisen arkun kannelle.
Yhä vaan Irja häneen katsoi. Vanhuksen huulet vapisivat ja sopersivat
jotakin.
-- Minä olen tullut, alotti vihdoin vastatullut, tarjoomaan sinulle
ainoaa, autuuttavaa uskoa ja pelastamaan sinua ijankaikkisesta
kadotuksesta.
Huonoa suomenkieltä hän puhui, vaan Irja kuitenkin ymmärsi puheen
sisällön.
-- Paljon olen saanut tuon uskosi vuoksi kärsiä, vastasi Irja.
Heimolaiseni ovat kristityt rääkänneet, mieheni ja yhden lapseni he
ovat tappaneet. Mitä minä semmoisesta uskosta! Vanha uskontomme on
rehellinen, uusi uskonto on kavala.
-- Sinä puhut kuin sokea maailmasta, jota hän ei koskaan ole
nähnyt, ja vieläpä ankaramminkin, sillä sokea ei moiti Jumalaa ja
hänen luomakuntaansa. Mutta koska et ole valmistunut, huomaan,
vastaanottamaan ainoaa, autuuttavaa uskoa, niin jätän sinut vielä
yksinäisyydessä miettimään tilaasi.
-- Minä voin kuolla milloin tahansa ja ehkä en saa enää sinua
puhutella. Ja vaikka en vielä suvaitse uutta uskoa, niin en voi sinusta
erota.
Munkki katsoi vanhusta pitkään ja luuli hänen olevan houreissa.
-- Minä olen aivan selvällä järjellä, lisäsi Irja. Mutta entiset
muistot valtaavat vastustamattomasti sieluni. Tiedä, että olet aivan
miesvainajani näköinen siihen aikaan, kun tulin hänet tuntemaan.
Astuntasi, silmäniskusi ja puheesi sointu -- oi mitä muistoja ne
herättävät entisistä, onnellisista oloista!
-- Tämä on taivaallisen isän kummallista kaitsemista, sanoi vieras.
Aivan selvästi Hän käyttää minua välikappaleena, saadakseen sinut
taipumaan kristinuskoon.
-- Minun täytyy myöntää, että viisas on semmoinen Jumala, sillä ei
mikään muu keino voisi kovaa sydäntäni järkyttää. -- Mutta en vielä ole
suostunut.
-- Minä menen nyt ja tulen huomenna.
-- Tule vielä tänä iltana. Eihän sitä tiedä milloin elämäni lanka
katkeaa.
-- Munkki nousi ja meni. Irjan silmät häntä seurasivat.
-- Kummallista, vanhus mutisi. Mikä minulle on tullut? Olenhan kuin
rakkauden houreissa ja kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Ja mitä
merkitsee tämä kaikki? Varmaankin se on auringon viime vilaus vuorten
huipuilla, ennenkuin pimeys peittää maat ja mantereet. Onko tämä sen
kristityn Jumalan tointa. Niin -- kautta Tuonen joen pyörteiden -- en
ole koskaan Ukon huomannut tämmöisiä ihmetöitä tekevän!
Syvissä ajatuksissa lepäsi vanhus, ajatellen itsekseen, että hän
tulee vielä tänään. Ja uusi ihastus valtasi vanhuksen mielen, kun
hän sai taas nähdä nuo suloiset silmät, tuon lumoavan katseen, nuo
heleät sanat, jotka muuttivat uuden uskon perusopit hänen korvissaan
kuulumaan aivan erilaisilta kuin koskaan ennen. Vaatiihan valistunutkin
inhimillinen luonne jotakin näkyväistä uskonnollisten käsitteiden
tueksi, saatikka valistumaton.
Siinä lepäsi Irja ja kuunteli tuota vanhaa ja kuitenkin vanhentumatonta
oppia taivaallisesta Isästä, joka sulasta armosta, säälien syntiin
langennutta ihmiskuntaa, antoi ainoan poikansa uhriksi maailman
synneille. Ja niinkuin kevään routa ja jää sulaa vähitellen auringon
karttuvan lämmön vastustamattomasta voimasta, niin nyt tuon vanhan
pakanankin sielu ei voinut sotia uusia tunteita vastaan, jotka
vuodatettiin hänen sieluunsa kuin kukkaset kesäiselle kedolle.
Useat päivät ja viikot vierivät ohitse. Tyyneenä vaan heikkona makasi
Irja vuoteellaan. Hänen ruumiinsa oli murtunut, hänen sielunsa
muuttunut.
Joka päivä istui munkki hänen luonaan ja koittipa vihdoin viimeinen
elinpäivä vanhukselle. Tyyneenä ja iloisena hän nyt odotti tulevaa
elämää, kun oli kastattanut itsensä. -- Yhä harvempaan hänen rintansa
kohosi ja kun hän viimeisen henkäyksensä veti, piti hän munkkia kädestä
ja hänen silmänsä olivat hänen kääntymisensä maalliseen matkaansaajaan
suunnatut.