Niin hartaana nuokkuu luomakunta,
on hämärän herttainen hetki,
vain hiljaa huojuu pensas ja puu,
on vaiennut äänet jo viimeisetki,
ja metsänrannasta kohoo kuu.
Käy kulkuni korven kautta, ja mulla
kuun-kultainen on reitti,
minä astelen vaiti ja varoen
kuin varjo, min kuuhut taakseni heitti,
salon halki harmajan, hiljaisen.
Ja sanaton hartaus syömmeni täyttää,
on seutu kuin pyhää viitaa,
ei tunne nyt poveni tuskia maan,
ei murhetta, ristiriitaa,
on rintani riemua tulvillaan.
Yhä tahdotonna ma eespäin astun
salapolkua niinkuin yöllinen aave,
moni syttyy syömessä aatos uus,
moni herää herkkä haave,
pyhä, suuri kun niin on hiljaisuus.
Minut lumosi yö. En tiedä ma enää
mikä jalkani johdatti saloon,
elo entinen on kuin loihdittu pois,
olen joutunut uuteen valoon.
On niinkuin korpi mun kotini ois.
On niinkuin korvessa kasvanut oisin,
sen mahlaa juonut ja pyytänyt riistaa,
ja katsellut kaukaista maailmaa,
sekasortoa sen, sen kiistaa
kuin vieras väistäen, loitompaa.
On niinkuin lainkaan kilpasilla
en olisi ollut sen sokkeloissa,
en erehtynyt, en eksynyt, en,
en harhaillut korvesta poissa,
vaan aina astunut lapsena sen.
Vain korvessa ollut ja korpea käynyt
ja korven kaikuja kuullut,
ja korven impeä lempinyt vain
ja kauniimmaksi luullut,
ja hälle laulanut laulujain. --
Näin unelmoin minä yksin yössä
kuin korvenpoika sorja,
vaikk' outona astun ma polkuja sen,
olen ahnaan maailman orja
ja kannan painoa kahlehien.