Sydäntalven sylin harmaan
viime valkamakses sait sa,
koirankurillasi varmaan
kortteerin näin kylmän hait sa.
Tuumit, että koska elon
säät sä kolkoimmatkin koit jo,
voitit pahimmankin pelon,
näinkin loikoa nyt voit jo,
ilman että karsaat kielet
kadehtien soimaa syytää,
saavat rauhan ilkimielet,
karu lähtös herjan hyytää.
Meille viime koiranjuonen
myös sä teit, kun viiman purren
saamme nyt sua tielle tuonen
pakkasessa saattaa surren.
Kaunaa emme kanna tästä,
kevyt tulkoon päälles hanki
päästyäsi pälkähästä,
pässinpäitten valpas vanki.
Uinuos vain siellä hyvin
alla valkovaipan välkeen,
olkoon nyt jo rauhas syvin
levottoman juoksus jälkeen.
Pahan palkan mailma antoi,
parempaa et saada voinut:
kiven kiven päälle kantoi,
mut et liioin liehakoinnut.
Kirventeli suola sanas,
ilkkus niinkuin puukko pisti,
olit pässinpäitten risti,
kummakos jos mailma manas.
Kärsinyt et elon iestä,
rakas sulle oma rata,
vaali tuo se koitti miestä,
tielläs salpaa kohta sata.
Viuhui pakon ruoska roima,
säälitön sua mailma suki,
kulki kintereilläs soima,
jätti turva, petti tuki.
Näit sä kuinka kahden puolen
taltutettuin petti tarmo
eessä raskaan elonhuolen.
Sulle vieras aina armo.
Pystynpään vain nostit pääsi,
hymyn taakse tuskan suljit,
tuomioitaan mailma sääsi,
ohi kuurona sa kuljit.
Mutta karttui kaunataakka,
varkain myrtyi mieles valpas,
työntyi poves pohjaan saakka
kiukun kyy, mi kuntos halpas.
Alkoi ahdistaa sun rintaas,
iskuvalmis ilkkus kuoli,
vaikka vielä näytit pintaas,
kalvoi sisimpääsi huoli.
Ennenkuin sa aavistitkaan,
roikuit ristinpuussa, rukka,
varmasti, joskohta vitkaan,
Sunkin uhmio vei hukka.
Mut ei meitä moite aja
kumpus ääreen, kuolevalla
kullakin jo tääll' on raja
ennenkuin on mullan alla.
Taltuit kun et muuta tainnut,
huoahtaa vain surren saamme.
Taivas tietäsi ei kainnut,
kaitkohon nyt kalma. Aammen.