Ei totuus kaipaa kultakehtoa,
sen kuuluttaja seimessä voi maata,
ei suuruutt' yksin loisto luoda saata,
voi varjostakin valo virrata.
Ei prameutta sukutaulujen
Rochdalen miehilläkään, kankureina
he raatoi, rehki työstä kalvenneina,
myös työttömyyden tuskat tuntien.
He pohjakertaa olivat jos ken,
ja tuskin heistä neronleima loisti,
kai kasvot tuskan kärsityn vain toisti
ja kuvan näytti kurjan nälkäisen.
Mut tuskan kautta aika johtikin
suurtyöhön heidät, ahdistuksen paino
ja elonkurjuus, köyhyys, riisto, vaino
se vihki miehet urhontoimihin.
He ylvään auvonaatteen ilmi toi,
niin yksinkertaisen ja siksi suuren,
se kärsimyksistä kuin juonti juuren,
siit' elinvoiman sai, ja lohdun loi.
He osoittivat mitä heikko voi,
kun yhteen käy hän kanssa osaveikkoin:
on joukko murtumaton mahti heikkoin,
kun yhteisonnea se ihannoi!