Noin minne kilvan rientää Rooman väki
nyt juhla-asussansa, miehet, naiset?
On jotain ilmassa, sen selvään näki,
suott' eivät jalkeill' ole roomalaiset.
Kai saapunut on voitonviesti juuri
tai palaa taistelusta urho suuri
ja kansa riemujuhlaan kiiruhtaapi.
Ei. Muualla nyt ompi miesten mielet
ja muusta kiihkoin haastaa naisten kielet,
uus' ilmiö nyt kansaa kannustaapi.
Jos korvaas heristät, niin kuulet varmaan
sa sanan yhden puheensorinasta
muit' äänekkäämmän, kuulet nimen armaan,
mi kaduilla ei lakkaa kaikumasta.
On _Spartacus_ se. Hän, tuo miekkamiesi,
min nimen joka lapsikin jo tiesi,
min maine kaikui kautta Rooman rajain,
hän sirkuksessa näyttää taitoansa,
ja sinne rientää ylhäiset nyt ajain
ja kintereillä kiiruhtaapi kansa.
Täpötäynnä on sirkus,
pää päässä on kiinni.
Mitä ylhäistä tarjoo,
suur Rooma, on siellä,
mitä alhaista kätkee,
nyt käynyt on esiin.
Ja vuoronsa jälkeen
gladiaattorit astuu
verileikkiin, mi vartoo;
pedot luolista karkaa
vihankiehuvin kimmoin
aseniekkoja kohti;
ja kanteleitten
ja harppujen helkkyin
pian raivosta riehuin
tointoiseensa iskee
erämaiden kauhu
ja käyttäjä kalvan.
Puna hurmeinen värjää
jo tanteren hiekkaa
ja ulvonta viiltää
verihuuraista ilmaa;
pää murskana horjuu
peto voimakas, villi,
ja vainaana viedään
asemiesi, min miekka
iäks kirposi kirkas.
Mut voittamatonta
yhä sankarta illan
väki malttamatonna
vait' istuen vartoo.
Jo verho aukee
ja Spartacus astuvi areenalle.
Ja niinkuin virta, min tokeet raukee,
nyt vapaana ryöpsähti suosion vuo,
vapis marmoripylväät, kun kohisi tuo;
hyvähuutojen meri,
yli äyräitten vyöryvä, sankarin peri.
Ja kädessä kalpa hän seisovi tuossa
päin pystyin, suosikki suosion vuossa;
ei kerro suun hymy vainenkaan,
ei otsansa sees,
ei kauaksi tähtäävä katseensa ees
mitä tuntevi hän povessaan.
Kuvapatsaana seissyt on näin tovin tuskin
kuin vallassa loihdun,
kun huomaa hän hiilinä hehkuvat silmät
jo varjossa soihdun;
ne kiitävät päin,
käy leijona uhria kohti nyt näin.
Hän jättinä varttuu,
kun kalpansa kahvaan tyynnä hän tarttuu,
asu, ryhtinsä ties,
hän ett' oli kiireestä kantahan mies,
oli miekkamiesi,
mi taitaen iski ja iskuja siesi.
Ja ottelu alkoi.
Peto voitosta varmana rohkeena ryntää
päin uskallikkoa loikaten kerta,
mut silloin säilä sen kylkeä kyntää
ja vuolaasti tiukuu sen taljasta verta;
ja tuskasta kiljuin ja häntäänsä puiden
yhä päin epätoivonsa vimmoin se karkaa,
mut turhaan: hiessä ja hurmeessa uiden
peto voitettu kulkee kuoleman sarkaa.
Ja jälleen meuraa suosion myrsky
ja ympäri illan urhoa kantaa
väen valtaisen tyrsky,
joll' ei ole rajaa, rantaa;
ja harput helkkää
ja kantelot kaikaa
ja riemua pelkkää
sulosävelet raikaa;
ja ylhäiset impyet hehkuvin huumein
hänet kietovat tuoksuvin laakeripauloin
ja ruusuvauloin
ja korvaansa kuiskivat kiehtovin kuumein
olet suuri, sa untemme urho!
* * *
On koittanut viileä, äänetön yö,
vain hiljaa Tiberin laine lyö,
kuvan kuuhut luopi sen pintaan.
Sen rantaa rientävi mykkä mies,
min synkkänä hehkuu silmien lies
ja raivo raastaa rintaa.
On öinen kulkijakummitus
jumaloitu ja juhlittu Spartacus,
tuo taikuri taidon ja voiman.
Hän nyrkkiä puistain huohottaa,
ja öinen tienoo kuulla saa
kiron katkeran vain sekä soiman:
-- Minä vihaan teitä, te houkkiot,
kevytkenkäiset joutilasjoukkiot,
sua vihaan ma, Rooma suuri,
joka päivä on ainainen vihani uus,
taa naamarin kaihtuva katkeruus
kuin kyy mua puree juuri.
Sua vihaan ma surmatun äitini vuoksi,
ja taaton, min hurme kuivihin juoksi,
ja siksi, ma ett' olen orja.
Valan lasna jo vannoin ja sen pidän myös,
olen kostava, Rooma, ma sun tihutyös,
sua vartoo säiläni sorja.
Jos kostoni viipyy, ei siksi se lie,
mull' että on kukkasin kylvetty tie
ja joukkojen suosio löyhä.
Niin turhan tähden en kalpaani käytä,
en kuoloa uhmaa, en ihmeitä näytä,
niin sieluni ei ole köyhä.
Minä varron, koska mun hetkeni lyö,
jona kaunein luontuu kätteni työ,
jona taitoni tottaan näyttää.
Sinis nostaa en saa naamiotain,
sinis houkkain suosion vuoksi ma vain
saan leikiten kalpaa käyttää.
* * *
Ja Spartacuksen hetki löi,
löi koston kolkko tiima,
ja yllä Rooman synkkä soi
nyt vainon villi viima.
Hän nousi säkenöivin säin,
tuo miekkamiesi ylväs,
nous' orjain kanssa tuhanten,
mut hän on niiden pylväs.
Ja toden tiukan tuntea
sai Rooman kansa kauhuin,
kun katkeruuden karvas vuo
sen yli paisui pauhuin;
sen sydänjuureen saakka kun
löi Spartacuksen kalpa,
ja sankarkunnon ilmi toi
areenan urho halpa.
Ja vaikka ristinkuolohon
vei sankartiensä jylhä,
niin elää hän ja henkensä,
uus' taistons' ain on ylhä.