Taas liikkuu tuttu, tumma laine
ja muodon määrätyn saa alkuaine:
kuin nälkiintynyt haamu
nyt luolistansa kansa käy,
vaan toivottomuutta ei näy.
Sen silmiin siintää aamu.
Mi jalkeille sen saakaan? --
Se laskee ajan vaakaan
nyt raskaan, raskaan painon:
vuoskymmenien kurjuuden
ja kaiken, kaiken kauhun sen,
min toivat vuodet vainon,
toi aikakausi turhan
kyykylmän ryöstön, murhan,
aik' ammottavan haudan.
Vaan kanssa kuorman haikean
ja kanssa vaivan vaikean
se täyttää vaakalaudan
myös _voimalla_, mi versoi yöstä,
mi karttui joukon joukkotyöstä
ja vimmasta, mi viilsi,
kun jalkoihin se tallattiin,
kun vapaus sen vallattiin
ja kuolon kuudan kiilsi.
Niin, voiman! Voimaakin se käyttää,
jos tarvis on sen kerran näyttää,
ett' ohi aik' on armon
ja lupausten pettäväin.
Se seisoo jälleen pystypäin
kuin esikuva tarmon.
Taas liikkuu tuttu, tumma laine
ja muodon määrätyn saa alkuaine:
kuin nälkiintynyt haamu
nyt luolistansa kansa käy,
vaan toivottomuutta ei näy.
Sen silmiin siintää aamu!