Yöst' aikain astuvat esiin
nyt työläisnainen ja -mies,
kera nuoriso käy, käy lapset,
joit' tuudussa turti jo ies.
Hämäristään rientävät rohkeet
maan työläisarmeijat,
nuo kalvaat ja runnomat ruoskan,
hien, helteen uurtelemat,
ja tarttuvat känsäisin kourin,
käsin jäykin mut jäntevin
ajan voimapyörään, mi vinhaan
jo kiihtyvi vauhtihin;
elementtinä soi jo nyt ratas,
viel' äsken mi matas.
Uutt' yhteiskuntaa luovat
nyt kiirein kuumeisin
nuo, jotk' ovat kaiken luoneet
lihaslahjoin ja aatelmin,
käsialaa joiden on kaikki,
niin templit kuin hökkelit,
teon muistomerkkien sarjat! --
Mitä kaikkea askarsit
sa raatajaluokka raihnas
mut uuras ja uskollinen
elon käskylle kaunihille:
on työtä tehtävä sen,
pitopöydästä ken elon kiistää;
työs ei ole riistää!
Uut' yhteiskuntaa ne luovat,
jotk' entinen laimin löi,
jotk' onnettomuutta niitti,
teki työtä mut pettua söi;
kodin onni joilt' oli poissa
ja rauha ja rakkaus,
ilot nuoruuden ilkkuen viety,
elo vanhana kauhistus;
jotk' aavistaa vain saivat
mitä tarjota elämä vois,
jos oikeus ohjata saisi,
jos ansio mittana ois,
jos runsaussarvesta kaataa
sais vain, joka raataa.
Tiet' uhman astuvat tälleen
elon lapsipuolet nyt nuo,
jotk' anoivat auvoa taivaan,
kun ahmasi surujen suo;
jotk' armoa kerjäten päänsä
maan tomuhun painoivat
ja sielunsa autuudesta
niin kallihit lunnahat
anekirstuun kirkkojen toivat
ja nöyrinä uottivat
isän ylhäisen antimist' osaa,
johon sokkoina luottivat;
mut ah, vapahdusta vaivaan
ei saaneet he taivaan!
Ajan ankaran vaakalautaan
oman voiman nyt viskaten
he nousevat erheiden alta
vihan viiltäissä vimmaisen
joka lankeemuksestansa,
joka iskusta, minkä he sai
joka kerta, kun pilkaten petti
pyhin lapsenuskonsa tai
"ikitotuuden" haihtuva harha,
luja luottamus oikeuteen,
jota kullalla voitiin ostaa
sekä vaihtaa valheeseen;
mitä teit, mitä teit elon nurjuus?
Kova koulusi, kurjuus!
Yli maan, yli mannerten yhtä
nyt kuuluvi kutsuntaa.
On kuin kohu kuuluisi merten,
väki valtava kun havajaa
yli mailman; kun alhoista astuu
se kunnaiden kirkkauteen
ylösnousemusintoa uhkuin
veriläikkeisin lippuineen;
kun yhteiskuntaa luodaan
uutt', ylvästä, uhkeaa,
tasasuhtaista, suurta, jossa
tilan työläismaailma saa,
saa suojan harmajahapsi,
mies, nainen ja lapsi.
Mitä suurempaa, ihanampaa
elo ihmislapselle suo
kuin onnen kaikkensa antaa,
kera kaikkein kun uutta luo?
Ilo ylväämpi ei sykähyttää
sisint' ihmisen saata, ei,
kuin milloin yhteiskekoon
ken kortensa kalleimman vei.
Teko pienikin näät, jota johti
pyhä pyrkimys vain parempaan,
jota kannusti kansojen onni,
olo onneton oihkivan maan,
teko moinen on kantava juuri,
on valtavan suuri!