Uni kertakin todellisuutta,
todet kertakin haaveemme hartaat:
kevät kukkurallaan on uutta,
saa umpeen jo hautamme partaat.
Kytö, hiilissä hehkunut, tultaan
kuin aurinko suitsuttaa,
sisin särjetty, tallattu multaan,
ylös ehjänä taas kohoaa.
Soi kuin urut äärillä taivaan:
sen vuoro on nyt, ken kärsiä sai vaan!
Idän kärsinyt kansa suuri
tuhatvuotisen puhkaisi padon.
On murtunut sorron muuri.
Idän kylvöstä saamme me sadon,
ja kaikki kärsivät kansat
nyt kanssamme niittävät
ja suistavat ikeet ja ansat,
ja kanssamme kiittävät,
Idän heimoa hehkuvarintaa,
joka tinkinyt ei, ei kammonut hintaa.
Idän kansa kohlunsa kosti
ja kirvoitti oikeusaatteen,
käsin känsäisin korkeelle nosti
pyhän hulmuamaan punavaatteen.
Yli merten ja maiden nyt häilyy
jo viirimme viittova tuo,
puna kutsuva, kiehtova päilyy
ja vaatien vaativi luo
joka orjan, niin, joka ainoon,
mi vaipui vaivaan ja vainoon.
Ja kansojen kuorossa saamme
mekin vapausvirttämme laulaa,
me kansain kohtalon jaamme,
mekin katkomme orjuudenpaulaa.
Sama aate, mi mielet täyttää
maan ääristä äärihin, oi,
meit' aseenaan myös käyttää,
myös meille sen kutsumus soi.
Kevät käskevi työläisluokkaa:
elo elvytä, maailma muokkaa!