Murhenäytelmä Palace-hotellissa.
Hra Kesselbach seisahtui äkkiä salin kynnykselle, tarttui kirjuriansa
käsivarteen ja kuiskasi huolestuneella äänellä:
"Chapman, joku on taas käynyt täällä."
"Eihän toki, sir", vastusteli kirjuri. "Olettehan juuri itse avannut
eteisen oven, ja avain on ollut koko ajan taskussanne meidän
syödessämme puolipäivällistä ravintolassa."
"Chapman, joku on ollut täällä taas", kertasi hra Kesselbach. Hän
osotti uunin reunustalla olevaa matkalaukkua. "Katsokaahan, sen voin
todistaakin. Tuo laukku oli suljettu. Nyt se on auki."
Chapman intti:
"Oletteko varma siitä, että suljitte sen, sir? Eihän laukku sitä
paitsi sisällä muuta kuin yhtä ja toista arvotonta rihkamaa,
vaatekappaleita..."
"Se ei sisällä mitään muuta, sillä minä otin lompakkoni pois ennen
kuin läksimme ulos, varovaisuuden vuoksi... Muutoin... Ei, Chapman;
sen sanon teille, että joku on käynyt täällä sillä aikaa kuin me
olimme puolipäivällisellä."
Seinässä oli puhelin. Hän otti kuulotorven käteensä.
"Halloo!... Olen hra Kesselbach... Asunnosta 415... aivan oikein.
Mademoiselle, olkaa hyvä ja yhdistäkää pääpoliisiasemalle... etsivään
osastoon... tiedän numeron... malttakaahan... niin, tässä se on:
numero 822.48... minä odotan."
Hetken perästä hän jatkoi:
"Onko numero 822.48? Haluaisin virkkaa pari sanaa hra Lenormandille,
etsivän osaston päällikölle. Nimeni on Kesselbach... Halloo... Kyllä
etsivän osaston päällikkö tuntee asian. Hän on antanut minulle
luvan soittaa hänelle... Vai niin, hän ei olekaan siellä?... Ketä
nyt puhuttelen?... Gourelia, etsivän osaston kersanttia... Mutta,
Gourel, minusta tuntuu kuin olisitte ollutkin saapuvilla eilen, kun
kävin puhelemassa hra Lenormandin kanssa, ettekö ollut?... Kyllä,
tiedän että hra Lenormand luottaa suuresti teihin... No, sama seikka,
josta eilen kerroin hra Lenormandille, on sattunut tänäänkin...
Joku on tunkeutunut huoneustoon, jossa asun... Ja jos tulisitte
heti, niin kenties löytäisitte joitakuita jälkiä... Tunnin tai parin
kuluttua?... Aivan oikein, kiitos... teidän tarvitsee vain tiedustaa
huoneustoa 415... Kiitoksia vain."
* * * * *
Rudolf Kesselbachia nimitettiin milloin timanttikuninkaaksi,
milloin Kapmaan valtiaaksi. Hänen omaisuutensa arvioittiin lähes
viideksisadaksi miljoonaksi frangiksi. Hän oli tilapäisesti
pysähtynyt Parisiin ja jo viikon päivät asunut huoneustossa 415,
Palace-hotellin neljännessä kerroksessa; huoneustoon kuului kolme
huonetta, joista kaksi isompaa oli oikealla, sali ja varsinainen
makuuhuone, akkunat sivukadulle päin; vasemmalla oli kirjuri
Chapmanin makuuhuone, akkunat Rue Lafontainelle päin.
Tämän makuuhuoneen vierestä oli neljän huoneen huoneusto varattu rva
Kesselbachille, jonka piti saapua Monte Carlosta, jossa hän nykyjään
oleskeli, ja yhtyä mieheensä niin pian kuin saisi tiedon häneltä.
Rudolf Kesselbach käveli muutaman minuutin ajan miettiväisen
näköisenä edestakaisin. Hän oli pitkä mies, verevä ja vielä
nuori; hänen uneksivat silmänsä, jotka näyttivät vaaleansinisiltä
kultareunaisten silmälasien läpi, loivat hänelle lempeän ja aran
sävyn, joka oli omituisena vastakohtana hänen tarmokkaalle, leveälle
otsalleen ja voimakkaasti kehittyneille leuoilleen.
Hän astui akkunan luo: se oli suljettu. Sitä paitsi, kuinka olisikaan
kukaan voinut tulla sitä kautta? Alikerran seinustan yksityinen
kuisti loppui oikealla, ja sen erotti vasemmalla puolella kivikouru
Rue Lafontainen puoleisista kuisteista.
Hän meni makuuhuoneeseensa: se ei ollut yhteydessä viereisten
huoneiden kanssa. Hän pistäytyi kirjurinsa makuuhuoneeseen: rouva
Kesselbachille varattuun neljän huoneen huoneustoon johtava ovi oli
lukittu ja salvattu.
"En voi laisinkaan käsittää tätä, Chapman. Kerran toisensa perästä
olen huomannut seikkoja täällä... omituisia seikkoja, se teidän
täytyy myöntää... Eilen oli kävelykeppini siirretty... toissapäivänä
oli aivan varmasti kajottu papereihini... Mutta kuinka oli se
mahdollista?..."
"Se ei ole mahdollista, sir!" huudahti Chapman, jonka rehellisillä,
leppeillä kasvoilla ei ilmennyt vähintäkään huolestumista. "Te
kuvittelette, siinä kaikki... Teillä ei ole mitään todisteita, ei
muuta kuin pelkkiä vaikutelmia... Sitä paitsi, katsokaahan: tähän
huoneustoon ei ole mitään muuta tietä kuin pääeteisen kautta. No
niin, te laitatitte erikoisen avaimen samana päivänä kuin saavuimme;
ja oma palvelijanne Edwards on ainoa, jolla on siitä kaksoiskappale.
Luotatteko häneen?"
"Tietysti luotan!... Hän on palvellut minua kymmenen vuotta!... Mutta
Edwards menee puolipäivälliselle samaan aikaan kuin mekin, ja siinä
virhe. Hän ei saa tästä lähtein mennä alas ennen kuin me tulemme
takaisin."
Chapman hiukan kohautti olkapäitään. Ei ollut epäilystäkään asiasta.
Kapmaan valtiaassa oli alkanut ilmaantua hiukan omituisuutta, siitä
nuo hänen käsittämättömät pelkäilynsä. Mikä vaara voisi uhata
hotellissa, etenkin kun ei ole mukana mitään arvokapineita, ei mitään
mainittavampaa rahasummaa taskussaan tai matkassaan?
He kuulivat eteisen oven aukeavan. Tulija oli Edwards. Herra
Kesselbach kutsui häntä:
"Oletko pukeutunut, Edwards? No, sepä hyvä!... En odota ketään
vieraita tänään, Edwards... tai oikeammin odotan yhtä ainoastaan,
hra Gourelia. Pysy sillä välin eteisessä ja pidä ovea silmällä. Hra
Chapmanilla ja minulla on yhtä ja toista tärkeätä toimitettavaa."
Tärkeätä toimitettavaa kesti muutaman minuutin, jollavälin herra
Kesselbach selaili läpi kirjeenvaihtonsa, luki kolme neljä kirjettä
ja antoi ohjeita niiden vastaamiseen. Mutta äkkiä Chapman kynä
koholla odotellessaan näki, että hra Kesselbach ajatteli jotakin
kokonaan toista kuin kirjeenvaihtoansa. Hän piteli sormiensa
välissä nuppineulaa, tarkkaavasti tutkien sitä; neula oli musta ja
ongenkoukun muotoiseksi koukistettu.
"Chapman", sanoi hän, "katsokaahan minkä löysin pöydältäni. Tämä
koukistettu neula ilmeisesti merkitsee jotakin. Tämä on selvä
todistuskappale. Nyt ette voi enää kieltää, että joku on käynyt
huoneessa. Sillä eihän tämä neula missään tapauksessa ole voinut
itsestään tänne tulla."
"Tietysti ei", vastasi kirjuri. "Se on tullut minun kauttani."
"Mitä tarkotatte?"
"Sillä neulallahan minun on tapana kiinnittää kaulaliinani
kaulukseeni. Otin sen irti eilen illalla teidän lukiessanne ja
taivutin sen ajatuksissani."
Hra Kesselbach nousi tuoliltaan kovin kiusaantuneen näköisenä, otti
muutaman askeleen ja seisahtui.
"Nauratte minulle, Chapman, sen tunnen sielussani... ja te olette
aivan oikeassa... En tahdo kieltää, että olen ollut jokseenkin...
kummallinen viime Kapmaan-matkani jälkeen. Se johtuu siitä... niin...
te ette tunne elämäni uutta tekijää... valtaista suunnitelmaa...
suunnattoman suurta aijetta... Voin nähdä sen nyt vielä vain
tulevaisuuden häämyssä... mutta siitä sukeutuu kaikesta huolimatta
valmis... ja siitä tulee kerrassaan jättiläismäistä... Voi, Chapman,
ette voi aavistaakaan... Rahasta en välitä rahtuakaan! Minulla
on rahaa -- minulla on liian paljon rahaa... Mutta tämä, tämä
merkitsee paljoa enemmän; tämä merkitsee voimaa, mahtia, valtaa. Jos
toivomukseni toteutuvat, niin minusta tulee ei ainoastaan Kapmaan
valtias, vaan vieläpä muunkin hallitsija... Niin, uskokaa sanojani.
Rudolf Kesselbach, augsburgilaisen rautakauppiaan poika, pääsee monen
sellaisen tasalle, joka tähän asti on häntä vähäksynyt... Hän menee
heistä vielä edellekin, Chapman; hän menee heistä edelle, pankaa
mieleenne sanani... Ja kerta kaikkiaan..."
Hän keskeytti puheensa, katseli Chapmania kuin pahotellen sanoneensa
liikaa, mutta lopetti kuitenkin kiihtymyksensä vallassa:
"Nyt käsitätte huolestumiseni syyt, Chapman... Täällä, näissä
aivoissa, on aate, joka on paljon rahan arvoinen... ja tätä aatetta
kenties aavistellaan... ja minua vakoillaan... olen varma siitä..."
Kello soi.
"Puhelin", sanoi Chapman.
"Voisiko siellä", mutisi Kesselbach, "minkään sattuman kautta
olla...?" Hän otti kuulotorven käteensä. "Halloo!... Kuka? Eversti?
Ahaa, mainiota! Kyllä, se olen minä... Mitään uutta?... Hyvä on!...
Siinä tapauksessa odotan teitä... Mukananne tulee yksi miehenne? Se
käy päinsä... Mitä? Ei, meitä ei häiritä... Minä annan tarpeelliset
määräykset... Vai niin tärkeätä?... Vakuutan, että määräyksiäni
noudatetaan ehdottomasti... Kirjurini ja palvelijani pitävät kyllä
huolen ovesta, eikä ketään päästetä sisälle... Tunnette kai tien, vai
mitä?... Älkää siis hukatko hetkeäkään."
Hän asetti kuulotorven paikoilleen ja sanoi:
"Chapman, tänne tulee kaksi herrasmiestä. Edwards ohjaa heidät
sisälle..."
"Mutta herra Gourel... etsivän osaston kersantti..."
"Hän tulee myöhemmin... Ja silloinkaan ei heidän tapaamisestaan
ole mitään vahinkoa. Lähettäkää Edwards alas hotellin konttoriin
sanomaan, että en ole kotona kenellekään paitsi kahdelle
herrasmiehelle, everstille ja hänen ystävälleen, lukuunottamatta
hra Gourelia. Hänen pitää saada heidät kirjottamaan tulijain nimet
muistiin."
Chapman teki työtä käskettyä. Huoneeseen palatessaan hän näki hra
Kesselbachin pitelevän kädessään koteloa tai oikeammin pientä mustaa
sahviaanilompakkoa, joka oli näköjään tyhjä. Hän näytti epäröivän,
kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä sille, pannako taskuunsa vai
johonkin muualle. Viimein hän astui uunin luo ja heitti lompakon
matkalaukkuunsa.
"Lopettakaamme postin tarkastelu, Chapman. Meillä on kymmenen
minuuttia aikaa. Kah, kirje rva Kesselbachilta! Miksi ette sanonut
sitä, Chapman? Ettekö tuntenut käsialaa?"
Hän ei yrittänytkään salata mielenliikutusta, jota tunsi
kosketellessaan ja katsellessaan paperia, jota hänen vaimonsa oli
pidellyt hyppysissään ja rikastuttanut silmiensä katseella, tuoksunsa
hitusella, salaisten ajatustensa vihjeellä. Hän hengitti sen hyvää
tuoksua, ja avattuaan luki kirjeen hitaasti hiljaisella äänellä
katkelmina, joita saapui Chapmanin kuuluviin:
"Olen hiukan väsynyt... Pysyn huoneessani tämän päivää... Olen
kiusaantunut täällä... Milloin saan tulla luoksesi? Ikävöitsen
sähkösanomaasi, joka minut kutsuu..."
"Sähkötittehän tänä aamuna, Chapman? Siinä tapauksessa rouva
Kesselbach saapuu tänne huomenna, keskiviikkona."
Hän näytti aivan iloiselta, kuin olisi liikeasiain taakka äkkiä
keventynyt ja hän vapautunut kaikista huolista. Hän hykersi käsiänsä
ja hengähti syvään, kuten voimakas mies menestyksestä varmana, kuten
hyväonninen mies, joka on päässyt onnelliseksi ja on kyllin luja
puolustautumaan.
"Siellä soittaa joku, Chapman -- joku soittaa eteisen ovikelloa.
Menkää katsomaan."
Mutta Edwards tuli sisään ja sanoi:
"Kaksi herrasmiestä kysyy teitä, sir. Ne ovat ne --"
"Minä tiedän. Ovatko ne siellä -- eteisessä?"
"Ovat, sir."
"Sulje eteisen ovi, äläkä aukaise enää muille kuin hra Gourelille,
etsivän osaston kersantille. Chapman, menkää saattamaan herrat
sisään ja sanokaa heille, että tahtoisin puhutella everstiä ensin --
everstiä yksin."
Edwards ja Chapman poistuivat huoneesta, sulkien oven perässään.
Rudolf Kesselbach astui akkunan luo ja painoi otsansa ruutua vasten.
Ulkona, juuri hänen silmiensä alla, vierivät ajopelit ja
moottorivaunut rinnakkaisissa vaoissa, joita kaksinkertaiset
rikkajuovat osottivat. Kirkas kevät-aurinko kimalteli
messinkiheloissa ja kiillotuksissa. Puihin puhkeili ensimäisiä
vehreitä silmuja, ja korkeiden kastanjapuiden umput alkoivat
kiehitellä vereksiä lehtiänsä.
"Mitä ihmettä ajatteleekaan Chapman?" jupisi Kesselbach. "Tuhlaakin
näin pitkän ajan lörpöttelyyn!..."
Hän otti pöydältä savukkeen, sytytti sen ja veti muutamia haikuja.
Häneltä pääsi heikko huudahdus. Ihan hänen edessään seisoi mies, jota
hän ei tuntenut.
Hän hätkähti taaksepäin.
"Kuka te olette?"
Mies -- hän oli hyvin puettu, jokseenkin hienon näköinen, tukka
musta, mustat viikset ja tiukat silmät -- mies veti suunsa irviin:
"Kukako olen? Minähän olen eversti!"
"Ei, ei; se jota minä kutsun everstiksi, se joka kirjottaa tuolla...
omaksutulla... nimimerkillä, ette ole te!"
"Kyllä, kyllä... Tuo toinen oli vain... Mutta, hyvä hra Kesselbach,
tällä kaikellahan ei ole mitään merkitystä. Oleellista on, että
minä... olen oma itseni. Ja se minä _olen_, sen vakuutan teille!"
"Mutta nimenne?..."
"Eversti... toistaiseksi."
Hra Kesselbachin valtasi kasvava pelko. Ken oli tämä mies? Mitä
tahtoi hänestä mies?
Hän huusi:
"Chapman!"
"Onpa omituista noin huutaa! Eikö minun seurani teille riitä?"
"Chapman!" huusi hra Kesselbach uudestaan. "Chapman! Edwards!"
"Chapman! Edwards!" säesti vieras vuorostaan. "Mitä te teette? Teitä
tarvitaan!"
"Hyvä herra, minun täytyy pyytää teitä -- käskeä teidän päästää minut
ohitsenne."
"Mutta, hyvä herra Kesselbach, kuka teitä estää?"
Hän väistyi kohteliaasti tieltä. Hra Kesselbach astui ovelle, avasi
sen ja hypähti taaksepäin. Oven takana seisoi toinen mies, pistooli
kädessään. Kesselbach sopersi:
"Edwards... Chap..."
Hän ei lopettanut. Eteisen nurkassa hän näki kirjurinsa ja
palvelijansa virumassa vieretysten, kapuloittuina ja köytettyinä.
Hermostuneesta ja herkästä luonteestaan huolimatta ei herra
Kesselbachilta puuttunut miehuutta; ja sen sijaan, että ilmeisen
vaaran tunto olisi häntä lannistanut, palautti se hänelle hänen
kaiken joustavuutensa ja vireytensä. Masennusta ja hämminkiä
teeskennellen peräytyi hän verkalleen uunin luo ja nojautui seinää
vasten. Hänen kätensä hapuili sähkökellon nappulaa. Hän löysi sen ja
painoi sitä, siirtämättä enää sormeansa pois.
"No?" tiedusti vieras.
Hra Kesselbach ei vastannut, vaan painoi yhä nappulaa.
"No? Luuletteko niiden tulevan, koko hotellin olevan hälyytetty, kun
te painatte soittokellonne nappulaa? Katsahtakaahan taaksenne, niin
huomaatte langan leikatuksi!?"
Hra Kesselbach käännähti ikäänkuin haluten varmistua asiasta; mutta
sen sijaan hän nopealla liikkeellä sieppasi matkalaukkunsa, sujautti
siihen kätensä, tempasi esille revolverin, tähtäsi sillä miestä ja
laukaisi.
"Hui!" vähitteli vieras. "Te siis lataatte aseenne ilmalla ja
äänettömyydellä?"
Hana naksahti toistamiseen, ja kolmannen kerran, mutta laukausta ei
kuulunut.
"Vielä kolme panosta, Kapmaan valtias! Minä en tyydy ennen kuin
olette sijoittanut kuusi luotia raatooni. Mitä! Te luovutte? Sepä
vahinko... Te harjottelitte oivallisesti!"
Hän tarttui tuolin selkämystään, kiepautti sen ympäri, istuutui
hajareisin ja virkkoi lepotuoliin viitaten:
"Ettekö istuudu, hra Kesselbach, ollaksenne kuin kotonanne? Savuke?
Ei minulle, kiitos. Pidän paremmin sikaarista."
Pöydällä oli laatikko; hän valitsi Upman-sikaarin, muodoltaan
virheettömän, sytytti sen ja kiitteli kumartaen:
"Kiitos! Ja emmekö nyt pitäisi pikku pakinaa?"
Rudolf Kesselbach kuunteli häntä ällistyksissään. Kuka saattoi tämä
kummallinen henkilö olla? Mutta nähdessään vieraansa istuvan siinä
noin rauhallisena ja haasteliaana kävi hän kuitenkin vähitellen
tyynemmäksi ja alkoi ajatella, että asema voisi saada ratkaisunsa
ilman mitään väkivallan tai raa'an voiman tarvista.
Hän otti esille rahalompakkonsa, avasi sen, näytti melkoista
setelitukkua ja kysyi:
"Kuinka paljon?"
Toinen silmäili häntä ällistyneen näköisenä, kuin olisi hänen ollut
työläs käsittää Kesselbachin tarkotusta. Sitten hän tovin kuluttua
huusi:
"Marco!"
Pistoolimies astui esille.
"Marco, tämä herra tarjoaa hyväntahtoisesti sinulle muutamia
paperilappuja naikkostasi varten. Ota ne, Marco."
Yhä tähdäten aseellaan Marco ojensi vasemman kätensä, otti setelit ja
poistui.
"Kun nyt tämä kysymys on selvitetty toivomustenne mukaisesti", alotti
taas vieras, "niin palatkaamme käyntini tarkotukseen. Tahdon olla
lyhytsanainen ja suoraan käydä asiaan. Mieleni tekee kahta kapinetta.
Ensinnäkin pientä mustaa sahviaanilompakkoa, joka on kotelon
muotoinen ja jota tavallisesti pidätte taskussanne. Toisekseen pientä
mustapuu-laatikkoa, joka oli eilen tuossa matkalaukussa. Puhukaamme
oikeassa järjestyksessä. Sahviaanilompakko?"
"Poltettu."
Vieras hieroi silmäkulmiaan. Hänen mieleensä varmaankin johtuivat nuo
menneet hyvät päivät, jolloin oli käytettävissä tehokkaita keinoja
uppiniskaisen taivuttamiseksi puhumaan.
"Hyvä on; siitä puhumme sittemmin. Entä mustapuu-laatikko?"
"Poltettu."
"Haa", murisi hän, "te metkuilette, mies hyvä!" Hän väänsi toisen
käsivartta säälimättömällä kädellä. "Eilen, Rudolf Kesselbach, te
kävelitte Crédit Lyonnais-pankkiin Boulevard des Italiensin varrelle,
mytty päällystakkinne alle kätkettynä. Te vuokrasitte lokeron...
olkaamme täsmällisiä: 9. holvin 16. lokeron. Merkittyänne nimenne
kirjaan ja suoritettuanne lokeron vuokran te laskeusitte alas
pohjakerrokseen, ja palatessanne ei teillä enää ollut myttyänne
mukananne. Olenko oikeassa?"
"Peräti."
"Laatikko ja lompakko ovat siis Crédit Lyonnaisissa?"
"Ei."
"Antakaa minulle lokeronne avain."
"En."
"Marco!"
Marco juoksi huoneeseen.
"Vireästi, Marco! Nelinkertainen solmu!"
Ennen kuin hän ennätti vähääkään puolustautua oli Rudolf Kesselbach
köytetty silmukkoihin, jotka tunkeusivat lihaan vähimmästäkin
rynnistelyn yrityksestä. Hänen käsivartensa kiinnitettiin seljän
taakse, vartalo nuoritettiin tuolin selkämystään ja jalat
kapaloittiin yhteen kuin muumion.
"Tarkastele hänen taskunsa, Marco."
Marco totteli. Kahta minuuttia myöhemmin hän ojensi päällikölleen
pienen litteän, nikkelöidyn avaimen, jossa oli numerot 16 ja 9.
"Mainiota. Ei mitään sahviaanilompakkoa?"
"Ei, isäntä."
"Aseta pistoolisi suu tuon herrasmiehen ohimoa vasten."
"Paikallaan on."
"Laske nyt sormesi hanalle."
"Valmis."
"No, Kesselbach veikkoseni, aijotteko puhua?"
"En."
"Annan teille kymmenen sekuntia aikaa, enkä enempää. Marco!"
"Niin, isäntä."
"Kymmenen sekunnin kuluttua lähetä kuula tuon herrasmiehen aivoihin."
"Niin oikein, isäntä!"
"Kesselbach, minä luen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi..."
Rudolf Kesselbach teki merkin.
"Tahdotte puhua?"
"Niin."
"Juuri parahiksi. No, salakirjaimet... lukon tunnussana?"
"Dolor."
"Dolor... Dolor... Rouva Kesselbachin nimi on luullakseni Dolores. Te
kelpo sielu!... Marco, mene ja tee kuten sanoin... Varo erehdyksiä!
Minä toistan ohjeeni: Tapaa Jérôme raitiotietoimistossa, anna hänelle
avain, ilmota sana -- Dolor. Sitte menkää kahden Crédit Lyonnaisiin.
Jérôme astuu yksinään sisälle, kirjottaa nimikirjaan, laskeutuu
pohjakerrokseen ja tuopi sieltä mukanaan kaikki mitä lokerossa on.
Ymmärrätkö täydellisesti?"
"Kyllä, isäntä. Mutta jos lokero ei avautuisikaan; jos sana Dolor..."
"Vaiti, Marco. Tullessanne ulos Crédit Lyonnaisista tulee sinun erota
Jérômesta, mennä omaan asuntoosi ja puhelimella ilmottaa minulle
tulos. Jos sana Dolor jonkun sattuman kautta ei pystyisikään avaamaan
lokeroa, niin meillä (ystävälläni Rudolf Kesselbachilla ja minulla)
on vielä keskustelu... _viimeinen_... Kesselbach, olettehan aivan
varma siitä, ettette ole erehtynyt?"
"Kyllä."
"Se merkitsee, että te luotatte etsinnän hyödyttömyyteen.
Katsotaanpa. Menehän, Marco!"
"Entäs te, isäntä?"
"Minä jään. Oh, minä en ole peloissani! En ole milloin ollut vähemmän
vaarassa kuin tällä hetkellä. Olivathan määräyksenne vieraiden
laskemisesta luoksenne ehdottomat, Kesselbach?"
"Olivat."
"Hitto vieköön, kuinka kerkeästi sen vahvistatte! Lienetteköhän
yrittänyt voittaa aikaa? Silloin minä joutuisin satimeen kuin
hupelo..." Hän pysähtyi ajattelemaan, katseli vankiaan ja lopetti:
"Ei... se ei ole mahdollista... me emme joudu häirityiksi..."
Samassa soi ovikello. Hän painoi kätensä rajusti Rudolf Kesselbachin
suulle.
"Sinua vanhaa kettua; sinä odotit jotakuta!"
Vangin silmät loistivat toivosta. Hän hykähteli kuuluvasti käden
alta, joka häntä tukahutti.
Vieras vapisi raivosta.
"Suu kiinni, tai kuristan sinut! Hei, Marco, kapuloitse hänet!
Joutuin!... Kas niin!"
Kello soi taas. Hän huusi, kuin olisi hän ollut Kesselbach ja kuin
olisi Edwards vielä ollut oven vartijana:
"Miksi et avaa ovea, Edwards?"
Sitte hän sipsutteli hiljaisesti eteiseen ja kuiskasi kirjuriin ja
palvelijaan viitaten:
"Marco, auta minua siirtämään nämä kaksi makuuhuoneeseen... tuonne...
jottei heitä voida nähdä."
Hän nosti kirjurin. Marco kantoi palvelijan.
"Hyvä! Mene nyt takaisin työhuoneeseen."
Hän seurasi palvelijaansa sisälle, mutta palasi heti eteiseen ja
huudahti hämmästyneellä äänellä:
"Mitä, palvelijanne ei olekaan täällä, herra Kesselbach... Ei,
istukaahan vain... lopettakaa kirjeenne... minä menen itse."
Ja hän avasi hiljaisesti eteisen oven.
"Hra Kesselbach?"
Kysyjä oli eloisa, kirkassilmäinen jättiläinen, joka seisoi jalalta
toiselle huojuen ja hattunsa röydästä sormiensa välissä hypistellen.
Toinen vastasi:
"Kyllä, hän asuu täällä. Kenet ilmotan?..."
"Hra Kesselbach pyysi puhelimella... Hän odottaa minua..."
"Ahaa, tekö se olette!... Minä sanon hänelle... Odottaisitteko
hetkisen?... Hra Kesselbach ottaa teidät puheillensa."
Julkeasti jätti hän vieraan seisomaan pikku eteisen kynnykselle,
sellaiselle kohdalle, mistä hän saattoi avoimen oven kautta nähdä
osan työhuoneesta. Verkalleen, edes käännähtämättä taaksensa
katsomaan, hän astui huoneeseen, meni hra Kesselbachin vierellä
seisovan kumppaninsa luo ja kuiskasi:
"Me olemme hukassa! Se on Gourel, etsivä poliisi... Ota tikarisi."
Hän tarttui toista käsivarteen. "Ei. Ei vielä. Minulla on eräs aate.
Mutta Luojan nimessä, Marco, ymmärrä minua ja puhu vuorostasi.
Puhu _kuin olisit sinä Kesselbach_... en luule heidän tuntevan
toisiansa... Älyäthän, vai mitä?... Puhu, Marco! Sinä olet
Kesselbach."
Hän haastoi niin kylmäverisesti, niin voimakkaasti ja käskevästi,
että Marco enemmittä selityksittä käsitti saaneensa Kesselbachin
osan; ja hän sanoi kuuluvasti:
"Teidän tulee pyytää puolestani anteeksi, hyvä ystävä. Sanokaa hra
Gourelille, että olen kovin pahoillani, mutta minulla on ylenmäärin
työtä... Puhuttelen häntä huomen-aamulla kello yhdeksältä... niin,
täsmälleen kello yhdeksän."
"Oivallista!" kuiskasi toinen. "Älä liikahda."
Hän palasi eteiseen, tapasi Gourelin odottamassa ja sanoi:
"Hra Kesselbach pyytää teitä suomaan anteeksi. Hän lopettelee erästä
tärkeätä työtä. Sopisiko teidän tulla uudestaan huomis-aamuna kello
yhdeksän?"
Syntyi tovin äänettömyys. Gourel näytti kummastuneelta, enemmän tai
vähemmän kiusaantuneelta ja epätietoiselta. Toisen käsi kouraisi
taskussa olevan tikarin kahvaa. Ensimäisen epäiltävän liikahduksen
nähdessään hän oli valmis iskemään.
Vihdoin Gourel sanoi:
"Hyvä on... Kello yhdeksän huomenna... On sentään... Kuitenkin, tulen
tänne yhdeksältä huomenna..."
Ja pistäen hatun päähänsä hän katosi hotellin käytäviin.
Marco purskahti työhuoneessa nauramaan.
"Olittepa kerrassaan nokkela, isäntä! Puijasitte hänet ihmeen
sievästi!"
"Oleppas nyt vireänä, Marco, ja seuraa häntä. Jos hän
poistuu hotellista, niin jätä hänet rauhaan; tapaa Jérôme
raitiotietoimistossa, kuten sovittu... ja ilmota sitte puhelimella."
Marco lähti nopeasti.
Sitte mies otti vesikarahvin uuninreunalta, kaatoi itselleen
pikarillisen, jonka tyhjensi yhdellä siemauksella, kostutti
nenäliinaansa, pyyhkäisi otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä,
istuutui vankinsa viereen ja sanoi teeskennellyn kohteliaasti:
"Mutta minun, hra Kesselbach, täytyy tosiaan saada kunnia esitellä
itseni teille."
Ja ottaen taskustaan nimikortin hän jatkoi:
"Sallikaa minun... Arsène Lupin, herrasmies-murtovaras."
* * * * *
Kuuluisan seikkailijan nimi näytti tekevän mitä parhaan vaikutuksen
hra Kesselbachiin. Lupinilta ei tämä seikka jäänyt huomaamatta, ja
hän huudahti:
"Ahaa, herraseni, te hengitätte jälleen! Arsène Lupin on hempeä,
turhantarkka murtovaras. Hän inhoaa verenvuodatusta, hän ei ole
koskaan tehnyt raskaampaa rikosta kuin muiden ihmisten omaisuuden
anastaminen on... pelkkää pikku koiruutta -- vai mitä? Ja te sanotte
itseksenne, että hän ei aijo raskauttaa omaatuntoansa hyödyttömällä
murhalla. Aivan niin... mutta onkohan teidän tuhonne niinkään
hyödytön? Kaikki riippuu vastauksesta. Ja minä vakuutan teille, etten
ole nykyään leikinteossa. Malttakaahan, veikkoseni!"
Hän veti tuolinsa lepotuolin viereen, poisti vangilta kapulan ja
pitkitti hyvin selvästi lausuen sanansa:
"Hra Kesselbach, samana päivänä kuin saavuitte Parisiin, rupesitte
te väleihin erään Barbareuxin kanssa, joka johtaa yksityistä
kyselytoimistoa. Te toimitte sihteerinne, Chapmanin, tietämättä, ja
sovittiin, että sanottu Barbareux nimittäisi itseänsä 'everstiksi'
silloin kun olisi tekemisissä teidän kanssanne joko kirjeellisesti
tai puhelimitse. Riennän sanomaan, että Barbareux on tuiki
rehellinen mies. Mutta hyväksi onnekseni on eräs hänen kirjurinsa
minun läheisimpiä ystäviäni. Siten sain tietooni syyn, jonka takia
käännyitte Barbareuxiin. Mielenkiintoni heräsi teitä kohtaan ja
minä tein väärien avainten avulla pari tarkastusta täällä... Voinpa
sanoakin suoraan, etten minä näissä tarkastuksissa löytänyt mitä
hain."
Hän alensi äänensä, tähysti tiukasti vankinsa silmiä, tarkaten hänen
ilmettänsä, vaanien hänen salaisia ajatuksiansa, ja puheli edelleen:
"Hra Kesselbach, teidän määräyksenne Barbareuxille kuului, että hänen
pitäisi löytää jonnekin Parisin kurjalistokortteleihin hautautunut
mies, jolla on tai oli lisänimenä 'Pierre Leduc'. Miehestä mainitaan
seuraavat lyhyet tuntomerkit: Pituus viisi jalkaa yhdeksän tuumaa;
hiukset ja iho vaaleat; käyttää viiksiä. Erityinen merkki: vasemman
käden pikkusormen pää puuttuu erään haavan johdosta. Myöskin on
hänellä melkein näkymätön arpi oikeassa poskessa. Te tunnutte
pitävän tuon miehen löytämistä melkoisen -- enemmän kuin melkoisen
-- tärkeänä, ikäänkuin se voisi tuottaa jotakin suurta etua teille
itsellenne. Kuka hän on?"
"Minä en tiedä."
Vastaus oli jyrkkä, ehdoton. Tiesikö hän vai eikö? Sillä ei ollut
suuresti väliä. Pääasia oli, että hän oli päättänyt olla puhumatta.
"No niin", arveli hänen vastustajansa, "mutta onhan teillä hänestä
täydellisempiä tietoja kuin nuo, jotka Barbareuxille ilmotitte."
"Ei ole!"
"Te valehtelette, hra Kesselbach. Kahdesti te Barbareuxin
läsnäollessa silmäilitte sahviaanikotelossa säilytettyjä papereita."
"Niin tein."
"Ja kotelo?..."
"Poltettu."
Lupin värisi raivosta. Hänen mielessään ilmeisesti taas väikkyi
kidutus ja sen tuottamat helpotukset.
"Poltettu? Mutta laatikko... Kas niin -- tunnustakaahan pois...
tunnustakaa, että laatikko on Crédit Lyonnaisissa."
"Kyllä."
"Ja mitä siinä on?"
"Komeimmat kaksisataa yksityiseen kokoelmaani kuuluvaa timanttia."
Ilmotus ei näyttänyt olevan seikkailijalle epämieluinen.
"Vai niin, komeimmat kaksisataa timanttia! Mutta sehän on kokonainen
omaisuus... Niinpä niin, se saa teidät hymyilemään... Teille se
epäilemättä on mitätön erä... Ja teidän salaisuutenne on enemmän
arvoinen... Teille, niin... mutta entä minulle?"
Hän otti sikaarin, sytytti tulitikun, jonka antoi ajatuksissaan
sammua, ja istui tuokion liikahtamattomana aprikoiden.
Minuutit kuluivat.
Hän alkoi nauraa.
"Uskallanpa vakuuttaa, että te toivoilette retkikunnan tekevän turhaa
työtä ja niiden kieltäytyvän avaamasta holvia?... Hyvin paljon
mahdollista, veikkoseni! Mutta siinä tapauksessa saatte maksaa
minulle vaivoistani. En tullut tänne nähdäkseni miltä te näytätte
lepotuolissa... Timantit, koska siellä näyttää timantteja olevan...
tai muutoin sahviaanikotelo... Siinä on teidän vaikea vaalinne..."
Hän vilkaisi kelloaan. "Puoli tuntia... Lempo!... Kohtalo kulkee
kovin vitkallisesti... Mutta teillä ei ole mitään irvisteltävää,
hra Kesselbach. En minä poistu tyhjin käsin, olkaa siitä varma!...
Vihdoinkin!"
Puhelin soi. Lupin sieppasi kuulotorven ja äänensä sointua muuttaen
jäljitteli vankinsa karheata ääntä:
"On, Rudolf Kesselbach... hän puhuu... Kyllä, mademoiselle,
yhdistäkää... Sinäkö siellä, Marco?... Hyvä... Luistiko kaikki
kunnolleen?... Oivallista!... Ei mitään pulaa?... Ansaitsette
sydämelliset kiitokseni!... No, mitä saitte?... Mustapuulaatikon?...
Ette mitään muuta? Mitään papereita?... No, hyväpä niinkin!... Ja
mitä on laatikossa?... Ovatko ne komeita... Mainiota, mainiota!...
Maltas hetkinen, Marco, kun mietin... Näes, kaikki tämä... Jos
sanoisin sinulle mielipiteeni... Odota; älä mene pois... pidä
linjaa..."
Hän käännähti ympäri:
"Hra Kesselbach, oletteko kiintynyt timantteihinne?"
"Olen."
"Ostaisitteko ne minulta takaisin?"
"Mahdollisesti."
"Kuinka paljosta? Viidestäsadastatuhannesta frangista?"
"Viidestäsadastatuhannesta frangista... kyllä."
"Mutta siinä on pulma... Millä tavoin toimitamme vaihdon?
Maksuosotus? Ei; te pettäisitte minut... tai muutoin minä pettäisin
teidät... Kuulkaahan? Menkää ylihuomenna aamulla Lyonnaisiin,
nostakaa sieltä viisisataa tuhannen frangin seteliä, ja lähtekää
kävelylle Boisiin, Auteuilin puolelle... Minä tuon timantit salkussa
-- se on mukavampaa... Laatikko pistää liiaksi silmään..."
Kesselbach säpsähti:
"Ei, ei... laatikko myös... minä tahdon kaikki..."
"Hei!" huudahti Lupin, remahtaen nauramaan, "te menitte ansaan!...
Timanteista ette välitä... ne voidaan korvata... Mutta laatikko on
teille yhtä kallis kuin nahkanne... Hyvä on; te saatte laatikkonne...
Arsènen kunniasanalla... saatte sen huomenna postipakettina!"
Hän meni takaisin puhelimelle:
"Marco, onko sinulla laatikko edessäsi?... Onko siinä mitään
erikoista?... Norsunluuta mustapuureunuksissa... Niin, minä
tunnen tuollaiset kapineet... japanilaista työtä, Faubourg
Saint-Antoinesta... Ei mitään merkkiä?... Ahaa, pieni pyöreä
sinireunainen lappu ja siinä numero!... Niin, myymälän merkki...
siitä viisi. Ja onko laatikon pohja paksu? Ei kovin paksu... Hitto.
Siinä ei siis ole varapohjaa?... Kuules, Marco: tutki norsunluuta
ulkopuolelta... tai oikeammin kannesta." Hän reuhasi ihastuksissaan.
"Kannesta! Siitä juuri, Marco! Kesselbach räpäytti silmäänsä juuri
nyt... Olemme jäljillä!... Ahaa, Kesselbach veikkoseni, ettekö
huomannut minun syrjästä pitävän silmällä teitä? Te yksinkertainen
sielu!" Ja Marcolle: "No, mitä näet?... Peililasin kannen
sisäpuolella?... Liikkuuko se?... Onko se saranoilla?... No, riko
se sitten... Niin, niin, sanon, riko se... Sillä lasilla ei ole
paikkansa siinä... Se on pantu siihen jälkeenpäin!" Hän menetti
malttinsa. "Se ei ole sinun asiasi, ääliö!... Tee kuten käsken..."
Hän kuuli varmaan risauksen, kun Marco toisessa päässä rikkoi lasin,
sillä hän huusi riemuissaan:
"Sanoinhan teille, hra Kesselbach, että löytäisimme jotakin!
Halloo!... Joko teit sen?... Mitä?... Kirje? Voitto! Kaikki Kapmaan
timantit ja ukko Kesselbachin salaisuus päälle päätteeksi!"
Hän otti toisenkin kuulotorven, asetti molemmat korviinsa ja jatkoi:
"Lue se minulle, Marco, lue hiljaa... Kirjekuori ensin... Hyvä...
Kertaa!" Hän itse kertasi: "'Jäljennös mustassa sahviaanikotelossa
säilytetystä kirjeestä'. Ja sitte? Revi kirjekuori auki, Marco...
Onko minulla teidän suostumuksenne, hra Kesselbach? Tämä ei ole
oikein hienoa käytöstä, mutta silti... Jatka, Marco. Hra Kesselbach
antaa sinulle luvan... Valmis?... No, lueppas nyt."
Hän kuunteli ja puhui hykähtäen:
"Voi hiisi! Se ei ole huikaisevan selkeätä! Kuuntele. Minä kertaan
-- yksinkertainen paperiarkki, käännetty kokoon neljästä kohden,
taipeet näköjään aivan verekset... Hyvä... sivun oikeassa yläkulmassa
seuraavat sanat: 'Viisi jalkaa yhdeksän, vasen pikkusormi poikki'
j.n.e... Niin, se on kuvaus Pierre Leducista. Kesselbachin käsialaa
kaiketi?... Hyvä... Ja sivun keskellä isoilla kirjaimilla painettuna:
"_APO ON_.
"Marco poikaseni, jätä paperi sellaiseksi kuin se on, äläkä koske
lippaaseen tai timantteihin... Selviydyn ystävästämme täällä
kymmenessä minuutissa, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen
luonasi... Niin, sivumennen sanoen, lähetitkö automobilin takaisin
minua varten? Oivallista! Hyvästi!"
Hän asetti kuulotorven paikoilleen, meni eteiseen ja sieltä
makuuhuoneeseen; otti selon siitä, että kirjuri ja palvelija eivät
olleet päässeet köysistään, ja toisekseen että suukapulat eivät heitä
tukahduttaisi, sekä palasi sitte päävankinsa luo.
Hänen kasvoillaan oli päättäväinen ja heltymätön ilme.
"Nyt emme enää laske leikkiä, hra Kesselbach. Jos ette puhu, niin
sitä pahempi itsellenne. Oletteko tehnyt päätöksenne?"
"Mistä?"
"Ei joutavia, olkaa hyvä. Puhukaa mitä tiedätte."
"En tiedä mitään."
"Valehtelette. Mitä merkitsee sana _'APO ON'_?"
"Jos sen tietäisin, niin en olisi kirjottanut sitä muistiin."
"No niin; mutta ketä tai mitä se tarkottaa? Mistä olette jäljentänyt
sen? Mistä olette sen saanut?"
Hra Kesselbach ei vastannut. Lupin jatkoi, puhuen nyt hermostuneella,
nytkähtelevällä äänenpainolla:
"Kuulkaa, Kesselbach! Minulla on teille ehdotus. Niin rikas ja
mahtava kuin olettekin, ei meillä kuitenkaan ole suurtakaan eroa.
Augsburgilaisen rautakauppiaan poika ja Arsène Lupin, murtovarkaiden
ruhtinas, voivat tehdä keskenään sopimuksen kumpaisenkaan saamatta
siitä häpeätä. Minä toimitan varastamiseni asunnoissa, te pörssissä.
Sehän on kutakuinkin yhtä ja samaa. No, siinä sitä ollaan,
Kesselbach. Olkaamme kumppanuksia tässä liikeasiassa. Tarvitsen teitä
sentähden, etten tiedä mitä asia koskee. Te tarvitsette minua, koska
ette mitenkään voi hoitaa sitä yksinänne. Barbareux on hölmö. Minä
olen Lupin. Tuleeko kauppa?"
Ei vastausta. Lupin tivasi vavahtelevalla äänellä:
"Vastatkaa, Kesselbach! Tuleeko kauppa? Jos tulee, niin haen teille
Pierre Leducinne neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa. Sillä
häntähän te etsitte, vai mitä? Eikö se ole homman pohjana? No,
vastatkaahan pois! Kuka on tuo mies? Miksi etsitte häntä? Mitä
hänestä tiedätte?"
Hän tyyntyi äkkiä, laski kätensä Kesselbachin olkapäälle, ja sanoi
terävästi:
"Vain sana. Jaa... vai ei?"
"Ei!"
Hän veti muhkean kultakellon Kesselbachin sivutaskusta ja laski sen
vangin polvelle. Hän avasi Kesselbachin liivit ja paidan, paljasti
hänen rintansa, otti teräksisen, kultakahvaisen tikarin, joka oli
pöydällä hänen vieressään ja asetti sen sille kohdalle, missä sydämen
sykintä sai ihon vavahtelemaan.
"Viimeisen kerran?"
"Ei!"
"Hra Kesselbach, kello on kahdeksan minuuttia vailla kolme. Jos ette
vastaa kahdeksan minuutin kuluessa tästä hetkestä, olette kuollut
mies!"
* * * * *
Seuraavana aamuna marssi kersantti Gourel Palace-hotelliin täsmälleen
sovitulla hetkellä. Pysähtymättä, hissistä piittaamatta, hän astui
ylös portaita. Neljännessä kerroksessa hän kääntyi oikealle, meni
pitkin käytävää, ja soitti 415. oven kelloa.
Vastausta saamatta hän soitti uudelleen. Puolikymmentä kertaa turhaan
yritettyään hän palasi alikertaan ja meni hotellin konttoriin. Sieltä
löysi hän hovimestarin.
"Hra Kesselbachia haluaisin tavata. Olen soittanut kymmenkunta
kertaa."
"Hra Kesselbach ei nukkunut täällä viime yönä. Emme ole nähneet häntä
sitte kun eilen ehtoopäivällä."
"Entä hänen palvelijansa -- kirjurinsa?"
"Emme ole heitäkään nähneet."
"Eivätkö siis hekään nukkuneet hotellissa?"
"Eivät luullakseni."
"Luullaksenne? Mutta teidän tulisi tietää se varmasti."
"Kuinka niin? Hra Kesselbach ei asu hotellissa; hän on kotonaan
täällä, omassa yksityisessä huoneustossaan. Me emme palvele häntä,
hänellä on oma palvelijansa, ja meillä ei ole mitään tietoa siitä,
mitä hänen asunnossaan tapahtuu."
"Se on totta... se on totta..."
Gourel näytti olevan ymmällä. Hän oli tullut nimenomaisesta
määräyksestä, ennakolta selitettyyn toimeen, jonka rajoissa hänen
älynsä kykeni työskentelemään. Ulkopuolella näiden rajojen hän ei
tiennyt miten menetellä.
"Jos päällikkö olisi täällä", hän mutisi; "jos päällikkö olisi
täällä..."
Hän näytti käyntikorttiansa ja ilmotti ammattinsa. Sitte hän kysyi
kaiken varalta:
"Ette siis nähnyt heidän tulevan sisälle?"
"En."
"Mutta näitte heidän lähtevän ulos?"
"Ei, sitä en voi sanoa."
"Mistä siis tiedätte, että he lähtivät ulos?"
"Kuulin eräältä herrasmieheltä, joka kävi täällä eilen ehtoopäivällä."
"Mustaviiksiseltä herrasmieheltä?"
"Niin, tapasin hänet hänen poistuessaan noin kello kolmen aikaan.
Hän sanoi: 'Asukkaat numerosta 415 ovat menneet ulos. Hra Kesselbach
jääpi yöksi Versaillesiin, Réservoisiin; voitte osottaa hänen
kirjeensä edelleen sinne!'"
"Mutta kuka oli tuo herrasmies? Millä valtuudella hän puhui?"
"Sitä en tiedä."
Gourel tunsi levottomuutta. Hänestä näytti kaikki hieman omituiselta.
"Onko teillä avainta?"
"Ei. Hra Kesselbach teetti erityiset avaimet."
"Menkäämme katsomaan."
Gourel soitti taas rajusti. Ei mitään kuulunut. Hän oli juuri
lähtemäisillään, kun äkkiä kumartui ja painoi korvansa avaimenreikää
vasten.
"Kuulkaa... Luulen kuulevani jotakin... aivan oikein... ihan
varmasti... kuulen voikerrusta..."
Hän iski tuimasti nyrkillään ovea.
"Mutta, hyvä herra, teillä ei ole oikeutta..."
"Hiiteen oikeudet."
Hän täräytti ovea uudistetulla voimalla, mutta niin vähäisellä
teholla, että heti luopui yrityksestä. "Joutuin, joutuin, lukkoseppä!"
Yksi tarjoilijoista lähti juoksujalassa. Gourel käveli ähmissään ja
epävarmana edestakaisin. Palvelijoita jo kerääntyi muista kerroksista
ryhmiksi. Väkeä saapui paikalle konttorista ja isännöitsijän
toimistosta. Gourel huusi:
"Mutta miksi emme menisi sisälle viereisten huoneiden kautta? Ovatko
ne yhteydessä tämän huoneuston kanssa?"
"Kyllä, mutta väliovet ovat aina teljetyt molemmin puolin."
"Siinä tapauksessa soitan etsivään osastoon", sanoi Gourel,
jonka mielessä ilmeisesti ei kuvastunut mitään pelastusta ilman
päällikköänsä.
"Ja poliisikomisariukselle", huomautti joku.
"Niin, jos tahdotte", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi melkoista
välinpitämättömyyttä siitä muodollisuudesta.
Hänen palatessaan puhelimen äärestä oli lukkoseppä jo koetellut
avainkimppunsa melkein loppuun. Viimeinen avasi lukon. Gourel astui
ripeästi sisälle.
Hän kiirehti heti voikerruksia kohden ja tölmäsi sihteeri Chapmanin
ja palvelija Edwardsin ruumiisiin. Chapman oli kärsivällisellä
rynnistelyllä saanut kapulansa hiukan väljennetyksi ja päästeli
lyhyitä, tukahtuneita ähkäyksiä. Toinen näytti nukkuvan.
Heidät irrotettiin siteistänsä. Mutta Gourel oli huolissaan.
"Missä on hra Kesselbach?"
Hän meni työhuoneeseen. Hra Kesselbach istui lähellä pöytää tuolin
selkämystään köytettynä. Hänen päänsä riippui rinnalla.
"Hän on pyörtynyt", sanoi Gourel, astuen luo. "Hän on kai
ponnistellut yli voimiensa."
Hän leikkasi nopeasti poikki hartiain yli kierretyt köydet. Ruumis
retkahti eteenpäin. Gourel vastaanotti sen syliinsä, mutta hätkähti
kauhistuneesti huudahtaen taaksepäin.
"Kuollut! Tunnustelkaa... hänen kätensä ovat jääkylmät!... Ja
katsokaa hänen silmiänsä!"
Joku rohkeni arvella:
"Halvauskohtaus epäilemättä... tai sydämen herpautuminen."
"Se on totta, ei ole mitään merkkiä haavasta... hän on saanut
luonnollisen kuoleman."
He laskivat ruumiin sohvalle ja avasivat hänen vaatteensa. Mutta
valkealla paidalla ilmeni heti punaisia tahroja; ja työntäessään sen
ylös he näkivät rinnassa lähellä sydäntä pienen naarmun, josta tihkui
hieno verijuova. Ja paitaan oli kiinnitetty nuppineulalla kortti.
Gourel kumartui katsomaan. Se oli Arsène Lupinin käyntikortti, veren
tahraama sekin.
Silloin Gourel suoristausi, käskevästi ja mahtipontisesti.
"Murhattu!... Arsène Lupin!... Pois huoneustosta... Pois huoneustosta
kaikki!... Kukaan ei saa olla täällä eikä makuuhuoneessa... Vietäköön
nuo kaksi hoidettavaksi muualla!... Pois huoneustosta... älkääkä
koskeko mihinkään... _Päällikkö on tulossa!_..."