I.

Yli-Tuomon talossa kasvoi kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhemman pojan

nimi oli Tapani, nuoremman pojan nimi Topias. Tytär Vappu oli syntynyt

Tapanin jälkeen, hän oli rakkain vanhemmille, rakkain veljille.

Topias kasvoi nuoruudessaan veljensä ohi, ollen jo seitsemäntoista

vuoden vanhana miehen mittainen, Tapani pysyi naulassaan monta vuotta,

mutta venähti sitte verrattain lyhyessä ajassa Topiaan tasalle. Poikain

isä oli silloin jo vanha ja riutunut mies. Hän käveli sauvan nojalla

eikä löytänyt opastamatta vaimo-vainaansa hautaa kirkkotarhasta.

Yli-Tuomon naapurina oli Ali-Tuomon talo. Ali-Tuomossa olivat tyttäret

Martta ja Helka ja poika Perttu. Martta ja Tapani vietiin kasteelle

yhtä aikaa, Vappu ja Perttu elivät kauan vallan tietämättöminä

toisistaan, ja Helka ja Topias oppivat aakkoset jokseenkin yksiin

aikoihin.

Heidän joukkoonsa kuului vielä Simo. Simon vanhemmilla oli pieni tupa

A1i-Tuomon maalla. Uudesti rakennettaessa tupa tosin muutettiin

kauemmaksi, mutta niinkauan kuin Simo siinä asui, niinkauan oli hän

seitsemäntenä seurassa, kesällä ja talvella, poudalla ja sateella.

Molemmat talot olivat yhdensuuruisia manttaaliltaan, tiluksiltaan ja

veroiltaan. Samat olivat kummankin talon kohtalot ja kokemukset.

Kasvoiko toisen pelto, niin kasvoi toisenkin, milloin Yli-Tuomoon tuli

katovuosi silloin tuli Ali-Tuomoonkin. Yli-Tuomon emännän haudan

vieressä oli Ali-Tuomon isännän hauta, malmiset ristit olivat lähekkäin

ja niiden vuosiluvussa ei ollut suurtakaan eroa.

Simo ei ollut läheskään täysikasvuinen kuin kamala onnettomuus kohtasi

isää, puu kaatui hänen päällensä ja löi hänet rammaksi. Lyhyenä aikana,

jonka eli vahingon jälkeen, ei hän nähnyt tervettä päivää. Kuolema

kuitenkin tuli ja onnettoman tuskat lopetti.

Yli-Tuomon karjaa Simo sitte kaitsi monta vuotta. Miehistyttyään lähti

hän ulos maailmaan, teki työtä ja elätti äitiänsä. Äiti ei napissut

kohtalon kovuutta, pojasta kuin tuli huolten häätäjä, puutteen

poistaja.

Yli-Tuomon emäntää haudattaessa nähtiin Simokin surusaatossa. Luoja oli

runsaalla kädellä jaellut antimiaan hänelle. Vartalonsa oli kookas,

kasvonsa tuoreet, terveet, astuntonsa reipas, mielensä valkoinen kuin

joutsen. Vaikka hän söi vieraan leipää, niin ei hänellä ollut silmissä

surua, ei äänessä raskasmielisyyden värähdystäkään...

Yli-Tuomon veljekset eivät milloinkaan eripuraisuudella katkeroittaneet

toistensa mieltä. Tapani kaivoi ojat, kylvi pellot ja himoitsi

suolaisia ruokia; Topias kutoi verkot, teki kotoaskareet ja söi

mieluummin puuroa ja maitoa.

Kuin Tapani sai isältään talonkirjat, nai hän Martan emännäkseen. Häät

vietettiin juhannuksena. Hääyö oli tavattoman kylmä, mutta pohjatuuli

oli liikkeellä ja varjeli hallanaran viljan. Tyynemmällä olisivatkin

rukiin tähkät jäätyneet ja toukojen oraat paleltuneet. Vappu ja Perttu

tanssivat häissä itsensä palaviksi; tulivat sitte ulos kylmään yöhön

jäähdyttelemään variaan. Kumpikaan ei tuntenut terävää pohjatuulta,

joka ahkeraan hääräili heidän ympärillään. He istuivat kaivonkannelle,

puhelivat iloisia asioita ja joivat kylmää vettä kaivosta. Kun palavuus

pakeni ja heitä molempia hyristytti, niin menivät he jälleen

häähuoneesen ja tanssivat hyristyksen pois itsestänsä. Häiden jälkeen

sairastui Vappu, eikä parantunutkaan enää. Juhannuksen tullessa

uudestaan nukkui hän kuolon uneen. Tulipunaiset ruusut poskillaan

valkenivat viimeisessä hengenvedossa lumivalkeiksi, ijäinen kauneus

astui katoovaisen kauneuden sijaan. Molemmissa taloissa itkivät ja

murehtivat silloin kaikki muut ääneensä, paitsi Perttu. Hänen

kyyneleitään ei kukaan nähnyt, hänen valituksiaan ei kukaan kuullut.

Kätensä eivät vapisseet kun hän otti mitan ruumiista, huokauksia ei

kuulunut kuin hän höyläsi laudat, teki arkun ja maalasi sen

valkoiseksi. Mutta Vapun kuoleman jälkeen ei hän koskaan nauranut. Aika

lievensi muiden surua, mutta Pertun mieli ei valennut eläissään;

hänestä tuli synkkämielinen mies.

Seuraavana juhannuksena veivät Helka ja Topias Tapanin esikoisen

ristittäväksi ja Topias pani pojalle oman nimensä. Samana päivänä

täytti hän itse yksikolmatta vuotta ja samana päivänä luki Tapani

hänelle perintöosuuden käteen. Antaessaan viimeisen setelin sanoi

Tapani:

"Nyt on oma kädessäsi."

"Niin on... Ja tosi edessäni."

"Eikä ookkaan kiviä kädessäsi!"

Koska Topiaalla jo entuudelta oli päällyssaappaat, hopeakello ja

ketunnahka-kauluksiset turkit, niin vei hän perintörahat yliaittaan,

tallehtien ne punaiseksi maalatun kirstun pohjalle. Kaiken omaisuutensa

ohessa oli hänellä vielä pulleat posket, kirkkaat silmät, rehellinen ja

turmeltumaton sydän. Helka katseli Topiasta kernaammin kuin ketään

muuta miestä; aina oli hänellä Topiaan varalle iloinen sana, kaksikin.

Yli-Tuomon ja Ali-Tuomon asukkaat eivät olleet vanhemmissakaan

miespolvissa riidelleet keskenään enempää kalavesistä kuin

raja-aidoista ja syönnösmaistakaan. Talojen pohjoispuolella levisi

ruohoinen Korsijärvi laajoine rantoine, pillistöine, kukkaruohostoine,

eteläpuolella oli peltoja monta kivenheiton matkaa. Taloilla oli

yhteinen iso nuotta, ja nuottakoppi seisoi Yli-Tuomon palstalla,

lähellä järven rantaa. Kopin ja talojen välillä kasvoi tiheätä lepikköä

ja koivikkoa, monta tynnyrinalaa kummankin isännän maata. Raja-aidan

kaaduttua ja lahottua käytettiin sitä yhteisenä vasikkahakana; se

loppui jykevänlaiseen petäjikköön, jossa raja näkyi selvästi...

Kului vuosi osa toistakin, nuoren Topiaan syntymisestä, niin kuoli

Yli-Tuomon vanha isäntä. Hän nukkui ikäloppuunsa, henki lähti rinnasta

ilman mitään nähtävää tuskaa. Veljekset seisoivat kuolinhetkellä isän

vuoteen vieressä ja Tapani sulki kuolleen oikean silmän kiinni ja

Topias vasemman silmän. Silloin oli syksy ja puiden lehdet alkoivat

kellastua. Kun veljekset olivat valvoneet ruumishuoneessa kolme yötä,

puheli Tapani Topiaalle:

"Laita, sinä Topi, kuorma ja lähde kaupunkiin, pitoihin tarvittavia

tavaroita tuomaan. Minä sill'aikaa ajelen käskemässä sukulaisiamme

hautajaisiin, ja jos ehdin, niin alotan huomenna kyntämään

rukiinsänkeä."

Topias laittoi kuorman, puki uudet kapulaiset vaatteet ylleen, pani

hopeakellon taskuunsa, valjasti hevosen ja läksi. Ensimmäisellä

virstalla ei tullut ketään häntä vastaan.

"Kuinkahan matkani luonnistuu, koska ei tule hyvää eikä huonoa onnea

vastaan", ajatteli Topias itsekseen. "Sais mies tulla vastaani ja antaa

hyvää onnea, sais vaimo olla tulematta huonoine onnineen."

Sitte alkoi hän vetämään hopeakelloaan teräksisellä avaimella. Avaimen

suu olikin säröillä ja meni rikki vetäissä, kello jäi puolivetoon.

"No kun ei vaan tämän pahempaa onnettomuutta tapahtuisi", ajatteli

Topias itsekseen. "Avain oli vanha ja huono; kaupungista saan ottaa

uuden; siellä saan myös kääntää viisarit kirkonkellon viisarien

mukaan."

Hän asetti kellon lakkariin ja antoi rikkinäisen avaimen jäädä

renkaastaan hiusvitjoihin.

Vitjat olivat Helan hiuksista ja Helan tekemät.

Toisen virstan lopussa juoksi vanha vaimo pienestä tuvastaan ulos

Topiaan jälkeen Ja kysyi huutaen;

"Menetkö, Topi, Helsinkiin?"

Topias kiinnitti ohjia, katsoi taaksensa ja vastasi:

"Menen, Helsinkiin minä menen."

"Sinähän sitte toimitat minunkin asiani."

"Toimitan halustakin."

Vaimo meni tupaan ja palasi kiireesti. Kädessä oli hänellä

täysivarttinaiseen kankaasen kääritty mytty, jonka ojensi Topiaalle,

sanoen:

"Veisit tämän minun pojalleni... Siinä on vaan paita, pari sukkia..."

"Simolle", huomasi Topias, asettaen mytyn sopivaan paikkaan rattaitten

pohjalle säkkien väliin.

"Hän on piharenkinä venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla."

"Vai venäjänuskoisella kauppiaalla Alekseilla", toisti Topias, painaen

nimen lujasti muistiinsa.

"Vanhan kirkon takana."

"Hyvä juttu."

Topias läksi kulkemaan kolmatta virstaa. Hyvää ja huonoa onnea ei nyt

enää ajatellut, Vaan kauppias Alekseita ja vanhaa kirkkoa muistutteli

hän virstan loppuessa, toisen alkaessa.

"Kuinka hauska on tavata Simoa", ajatteli hän pitkin tietä itsekseen,

"jota en ole nähnyt sitte Tapanin häiden."

"Hopsis!" lausui hän hevoselle. "Mennään nyt niin, että harja sanoo

nipsis napsis, niin ehditään, niin joudutaan."

Hevosella oli hyvä halu juosta ja Topias ajoi auringonlaskun ajoissa

Hämeentullista kaupunkiin. Norjistuttaakseen pitkällisestä istumisesta

puutuneita jalkojaan, astui hän alas rattailta kävelemään hevosen

rinnalle. Laiha herra astuskeli joutilaasti ja tarkoituksettomilla

askeleilla samaan suuntaan kuin Topiaskin. Topias ohjasi hevosen

enemmän syrjään ja rupesi puheisin laihan ja joutilaan herran kanssa.

Noukkien heinänrikkoja vaatteistaan kysyi hän:

"Osaatteko suomea?"

"Osaanko suomea? Oh sepä vaan sanominen", vastasi herra

tuttavallisesti. "Minä taidan suomet, saksat, ryssät, venäjät..."

"Sittepä varmaankin tiedätte venäläisen kauppiaan Aleksein."

Herra siristi silmiään vastaukseksi.

"Vanhan kirkon takana", auttoi Topias.

"Paikalleen tiedän", virkkoi herra ja tuli lähemmäksi; "perin pennin

päälle tiedän..."

Topias katseli tarkemmin laihaa herraa, jonka rinnalla käveli vanhaa

kirkkoa kohden, ensiksi silmiin: toinen oli sinisempi, toinen

keltaisempi, sitte vaatteisin: housunpolvet ja kyynäspäät kiilsivät

vahvemmin kuin saappaanpäälliset. Hattu oli ohrariihen tomun värinen ja

useasta kohden taitoksissa. Lakattuaan katselemasta, puhui Topias

isävainajastaan muutaman sanan ynnä Tapanista ja Simosta sata sanaa.

Kun joutuivat vanhan kirkon taakse, huomautti herra:

"Nyt ollaan kohdalla. Tämä kolmikerroksinen kivimuuri on

venäjänuskoisen kauppiaan Aleksein."

"Ollaan niinkin," varmensi Topias, nähtyään saippuat, kynttilät ja

mänttihihnat alakerroksen akkunoissa, kivirakennuksen päässä.

"Mutta voi!" ruikutti samassa herra.

"No mikäs nyt?" kysyi Topias, katsoen häntä keltaisempaan silmään.

"Minun piti menemäni päivällisille..." Herra siristi silmiään ja mietti

sanojaan... "Kruununkomisariuksen luo", jatkoi hän sitte sukkelasti,

"mutta..."

"Myöhästyitte, eikö niin?"

"Perin pahasti myöhästyin."

"Ja minun tähteni."

"Teidän tähtenne tykkänään."

"Taidatte olla virkanne puolesta kruununsihteeri."

"Sitä vikaa on minussa ikävään asti; mutta niinkuin sanoin, niin

myöhästyin komisariuksen päivällisiltä."

Topias avasi eväspussinsa ja katsoi kruununsihteeriä sinisempään

silmään.

"Kuttuja siitä, vaikka myöhästyittekin."

"Niin onkin, kuttuja siitä."

Topias veti tupestaan puukon ja antoi sen herralle, virkkaen:

"Tässä sepäntekemä."

Herra leikkasi lampaankinkusta viilekkeitä, paistetusta juustosta

nurkan, löi voita väliin ja piiloitti ne ynnä rieskanpuolikkaan

pivoonsa.

"Talonisännillä on taloja ja isäntäin veljillä rahaa tuhansin markoin",

kiitteli hän sitte ja kääntyi lähtemään. "Aamulla on komisarius

vihainen minulle, hän on joka jäsenessään vihainen, mutta sanottuani

hänelle syyn, miksi myöhästyin, sanottuani hänelle, että neuvoin tietä

talonisännän veljelle, leppyy hän oitis, vieläpä hän kiittääkin minua

ja sanoo minun tehneen taiten talonisännän veljeä johdattaissani..."

Sihteeri poistui kähvelästi ja varmoilla askeleilla.

Topias ajoi kauppias Aleksein pihaan; hän heti tapasi Simon. Simon

mieli tuli hyväksi, nähtyään Topiaan ja vanhan äidin lähettämät

vaatekappaleet.

"Voi veikkonen!" saneli hän iloissaan. "Korjaamme hevosesi ja käymme

sisään, sillä minun päivätyöni on jo loppunut."

Simon huone oli pieni, mutta siisti ja puhdas. Pöydällä ei ollut tomua,

lattialla ei ollut sylkeä. Suuresta orangekukasta levisi hyvä tuoksu

huoneesen. Kukan vieressä oli kolme kirjaa; Uusi Testamentti,

katekismus ja virsikirja.

"Sinulla on vielä tallella nuo..."

"Ainoat rikkauteni maailmaan lähtiessäni. Rouva ne kerran näki ja hän

tahtoo, että pidän ne aina näkyvissä, vaikka ovatkin kansiltaan

mustettuneet."

"Ei minunkaan ole pysyneet puhtaampina."

"Muistatko vielä, miten paimenessa käydessämme lu'imme ulkoa

Jerusalemin hävityksen historian?"

"Muistan, tarkoinkin..."

"Siitä on kauan..."

"On... Sinun on täällä hyvä olla, jaksat kuin prinssi."

"Korkeammalle, veikkonen. Palvellessani herraskartanoissa olin orjana;

en muistanutkaan, että olin ihminen. Nyt elän entisen suhteen kuin

kuningas."

"Siltä näyttää..."

"Renki ja kadunlakasijakin ovat meidän rouvan mielestä ihmisiä, eikä

vaan työkoneita."

He makasivat yön yhdessä, jutellen ahkerasti. Topias kertoi Simolle

kotipuolen kuulumiset tuiki tarkkaan; Simo kertoi työstään, palkastaan,

joululahjoistaan ja ihmisystävällisestä emännästään. Enimmän ja

viimeiseksi puhui hän isännästään. Poikanulikkana oli kauppias Aleksei,

ennustaja-akan sanojen johdosta, tullut Helsinkiin, kolme kopekkaa

rahaa lompakossa ja sarkavaatteet yllä. Nyt oli hänellä kolme

kolmikertaista kivitaloa kaupungissa ja ... rahaa niinkuin muutakin

paperia!

"Minä uskon", sanoi Simo vakaasti, "että toiset ihmiset ovat määrätyt

rikastumaan, toiset köyhtymään."

"Älä niin usko."

"Sanoihan ennustaja Alekseillekin, että häntä täällä Helsingissä

odottavat suuret rikkaudet ja pitkä merimatka. Tottapa se sitte oli

ennakolta..."

"Hän sanoi sen onnenkaupassa. Muuallakin olisivat..."

"Samat seikat voineet olla häntä vastassa. Niinkö?"

"Niin."

"Voi se olla niinkin, mutta voi se olla toisinkin."

"Turkkilaiset uskovat, ett'ei ihminen voi onnelleen mitään."

"Uskoo moni muukin..."

"Mutta minä uskon, että jokainen ihminen yhden kerran elämässään

viskataan oikean onnensa tien alkuun. Ahkeruutta ja hyvää tahtoa sitte

vaan."

"Niin kaikki käy parhain päin. On se niinkin, mutta on se joskus

toisinkin; on onnikin joskus sokea."

Nukuttuaan vihdoinkin näki Topias unissaan ensin kaikkialla ruostuneita

kolmia kopekoita ja laihoja kruununsihteerejä, vaan sittemmin näki hän

yhtenään muhkeita kolminkertaisia kivirakennuksia; ja ... rahaa

niinkuin muutakin paperia!

Myytyään aamulla kuormansa, osti hän Aleksein puodista

hautajaispitoihin tarvittavat tavarat, niin rusinat ja rommit kuin

sillit ja viinatkin. Sileäleukainen Aleksei itse punnitsi hänelle

runsaalla mitalla, runsaalla vaa'alla. Rommiryyppyä tarjottiin

kaupantekijäisiksi. Topias kastoi huulensa rommiin, mutta jätti sen

ryyppäämättä, ilmoittaen samassa, ett'ei hän vielä koskaan ole

kallistanut lasia puolisuoraksikaan, saati sitte kokosuoraksi.

Ihmetellen mitenkä niin pitkä ja paksu mies saattaa kammoksua muutamata

rommipisarata, punnitsi Aleksei kaksi naulaa prenikoita ryypyn edestä.

Ne kelpasivat Topiaalle.

Simo lähetti vanhalle äidilleen Topiaan mukana terveisiä, kahvia,

sokuria, rahaa ja tiedon, että hän jouluna pääsee kotona käymään.

Katsellen taakseen kauppias Aleksein kolmikertaista kivirakennusta,

kunnes se katosi näkyvistä, läksi Topias kulkemaan vanhan kirkon

sivutse kotoa kohden.

"Jospa tulisi pohjalainen povariakka vastaani, niin..." ajatteli hän

itsekseen, mutta lopetti ajatuksensa keskeneräiseksi kirjakaupan

kohdalla ja astui alas rattailta.

Verevä poliisi, jolla oli pulska poskiparta ja mustat kulmakarvat, oli

virkatoimissa kirjakaupan lähellä. Hän kävellen seisoi tai seisoen

käveli kyltin kohdalla. Topias tunsi kaupungin lakeja ja asetuksia.

"Menisin kirjakauppaan", sanoi hän poliisille, "mutta..."

"Hevoista ei saa jättää kadulle yksin."

"Ei tässä näy porttiakaan lähellä, mistä ajaa sisään. Ja tämä hevonen

on hyvä ja hiljainen, ei pelästy eikä pillastu."

"Hevonen kuin hevonen ja laki kuin laki. Ei käy kuntoon, sanon minä..."

Vaillinaisesti puettu pitkä mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, ja

kasvot täynnä pitkänomaisia arpia, tuli samassa poliisin ja Topiaan

lähelle, vilkuen ahkerasti ympärilleen ja kävellen vieläkin

joutilaammin kuin iltainen kruununsihteeri eli peräti laahaamalla ja

vetämällä pitkää vartaloaan.

"Seisoisitteko hetken hevoseni vieressä?" kysyi Topias mieheltä, lukien

samassa arpeja kymmenkunta, niistä pari ihka nuorta ja uutta.

"Kyllä, kyllä seison vaikka viisi...."

Mies asetti kerkeästi nenänsä rommipullon lähelle; mutta se ei

ollutkaan poliisin mieleen ja hän sekaantui asiaan.

"Mars tuonnemmaksi, veitikas!" tiuskasi hän kiivaasti. "Mars tuonne

pääpuoleen, vanha veitikas!"

Mies totteli, mutta hänen muotonsa musteni; nuoremmat arvet ihan

irvistivät poliisille, joka jäi seisomaan pullojen liki.

Taivaansiniseen samettipukuun puettu nainen tuli Topiaan edellä ulos

kirjakaupasta. Tuuli irroitti riikinkukon höyhenen naisen hatusta ja

toi sen suoraan Topiaan syliin. Topias riensi naisen jälkeen, kosketti

häntä takaa päin samettiseen hihaan ja lausui:

"Kuulkaa!"

Nainen hypähti, peljästyi ja kiljahti:

"Hui, hui!"

Poliisi nauroi hihitteli, katseli vuoroin Topiasta, joka rauhallisena

seisoi, pitäen höyhentä kädessään, vuoroin naista, joka oli pelästynyt

itsensä puolipyörryksiin.

"Älkää, hyvä neitsy, minua pelätkö. Teiltä putosi tämä; tuuli sen

repäsi hatustanne."

Topias ojensi höyhenen naiselle. Sanaakaan sanomatta otti tämä sen

vastaan ja katsoi antajaa, niinkuin mitäkin hirmua. Kasvonsa olivat

valkoiset kuin poutavuoden uutisjauhot ja poskilla hieno, heleähkö

puna; puvusta löyhkähti hieno haju. Hän meni menojaan ja Topias tuli

poliisin puheille.

"Mitä peljättävää hän minussa näki, kosk'ei sanaa saanut suustaan, ei

suurta kiitosta..."

"Kiittäkää onneanne, ett'ei hän pyörtynyt ja ett'ette tarvinneet lähteä

lääkäriä hakemaan."

"Hän taisi olla niin korkeata herrasväkeä, ett'ei osannut suomen

sanaakaan. Tunsitteko te, mikä hän oli?"

"Hienotar hän oli, kuten itsekin näitte; hienohelma hän oli."

Poliisi lähti jälleen virkatoimelleen kyltin kohdalle. Pitkä mies tuli

heti hevosen pääpuolelta rattaiden viereen. Hänelle lausui Topias:

"Kiitoksia vaivastanne! Taidatte olla kivensärkijä."

"Ollaan sitäkin ... vaan ostakaa minulta jotakin."

Mies alkoi kaivamaan lakkareitaan, kiroten aina, milloin veti kätensä

ulos tyhjänä. Topias kielsi häntä:

"Älkää kirotko."

"Ei köyhän puhetta muuten uskota."

Mies kirosi yhä enemmän, mutta silloin uhkasi Topias:

"Joll'ette heti lakkaa kiroilemasta, niin minä en ostakaan teiltä..."

Mies totteli ja piti suunsa kiinni kuni naulattu.

Viimeiseltä löysi hän etsimänsä: se oli kellonavain. Hän sitä piteli

hyppysissään ja pyysi pyytämistään:

"Ostakaa se, hyvä isäntä, ostakaa."

Topias katseli ja koetteli avainta; se oli ehjä, uusi ja sopi aivan

hyvin hänen kelloonsa, joka oli istunut vedonpuutteesen.

"Sepä hyvä", iloitsi Topias miehelle, "unhotinkin ostaa avaimen, vaikka

omani särkyi eilen."

Sitte haki hän viidenkolmatta pennin rahaa kukkarostaan, mutta ei

löytänyt. Pienet rahat olivat niin tyyni, ettei jälellä ollut muuta

kuin kymmenen penniä.

"Voi kiusattu!" tuskitteli Topias sormitellessaan rahoja.

"Mikä nyt? Ettekö ostakaan...?"

Miehen muoto julmistui, arvet näkyivät kohta rumempina.

"Minulla ei ole pientä rahaa."

"Eikö yhtään?"

"On, mutta kymmenen penniä vaan."

"Oo, en minä enemmästä välitäkään, minulla on itselläni viisi penniä."

Topias laski kolikon miehen kouraan, iloiten samassa:

"Sepä vasta onni, ett'ette välitä enemmästä ja että teillä itsellänne

on viisi penniä. Jos tiemme toisten maailmassa sopivat vastuksiten,

niin kyllä muistan maksaa ne viisitoista penniä."

Saatuaan rahan lähti mies hypäkkäjalkaa eteenpäin. Topias nousi

rattaille ja teki rientoa hänkin, ehtiäkseen kotiin päiväiseen aikaan.

Hän ei ollut pelkuri eikä hevosensakaan ollut vauhko, mutta kuuttomana

aikana ovat metsävälit ikäviä kulkea yksinäisen matkamiehen. Jos mikä

risahtaa, nostaa hevonen korvansa pystyyn ja rohkeinkin mies kavahtaa.

"Mennään, kun on kerran mentävä", sanoi Topias hevoselle. "Ja mennään

niin, että harja sanoo nipsis napsis, niin ehditään kotiin

auringonlaskeissa."

Mutta kauaksi ei päässyt kuin pieni poika jo hänet pysäytti,

huutamalla:

"Pitäkää kiinni, rattaanruuvi putosi ja pyöräkin putoo tuossa

paikassa."

Topias hyppäsi alas rattailta, ruuvi oli poissa ja pyörä oli

sylkkääntynyt akselin päähän, perin putoamaisilleen.

"Kas halvattua, kuinka oli vaara tulossa, kuinka oli vahinko lähellä."

Poika toi pudonneen ruuvin, Topias väänsi sen vahvoilla käsillään

kiinni.

"Kyllä se nyt pitääkin", vakuutti hän itselleen, "mutta varmuuden

vuoksi, täytyy se ensimmäisessä pajassa kiertää avaimella lujemmasti ja

syvemmälle."

Sitte vasta katsoi hän onnettomuuden ehkäisijään. Poika oli

paljasjaloin, silmänsä olivat kyyneleiset, vaatteensa rikki kuluneet.

"Mikä sinun nimesi on?"

"Josu"

Poika vetäytyi pois päin, peittäen kämmenellään rikkinäistä housuaan.

"Älä mene, olet tarkka poika ja sinulla on sievä nimi; mutta mitä

varten itket, mikä sinua itkettää?"

"Minulla ... oli ... viisi penniä."

Kyyneltulva samassa syöksyi ja keskeytti vastauksen.

"Mitä sitte? Sinulla oli viisi penniä. Kadotitko sen?"

"En... Isä otti sen minulta vä ... ki ... sin."

Poika oli sulaa itkuunsa.

"Mitä olisit ostanut sillä viidellä pennillä?"

"Vehnäleipää."

"Älä nyt mene minnekään. Sano, syötkö mielelläsi prenikoita."

Pojan kyyneleiset silmät kirkastuivat, suu meni nauruun.

"Kaikki pojat syövät mielellä hyvällä prenikoita."

Topias haki Alekseilta saamansa kaupanpäälliset käsille.

"Tästä niitä saat."

Poika katsoi ihmetyksissään suurta pussia.

"Ja näin paljo!"

"Onhan niitä siinä; mutta saat vielä muutakin."

Topias avasi rahakukkaronsa, otti siitä kiiltävän markan ja pudotti sen

pojan laihaan käteen, lausuen:

"Näetkös, nuori ystäväni, sinutta olisivat nuo pullot särkyneet."

Pitäen markkaa ja prenikoita ylhäällä pyörähteli poika kantapäillään

ympäri kuin kehrä. Mielihyvissään katseli Topias lapsen rajatonta iloa.

"Oi onnenpäivä! Nyt saa äiti rahaa ja Maiju prenikoita. Hei, hei. Nyt

kotiin. Hei, hei."

Jalat eivät paljo painaneet, kuin hän mennä vilisti saaliineen.

"Sillä pojalla vasta kova isä", ihmetteli Topias rattaille noustessaan.

"Että julkesi ryöstää rahan lapselta."

Saavuttuaan ulos kaupungista taittoi hän lepästä oksan, vuoleksi

oksasta kaksi neliömäistä palikkaa ja numeroitsi palikkain sivut

pisteillä, alkaen yhdestä aina kuuteen asti.

Vaikka syksyinen päivä oli kaunis ja vilpoisa ja vaikka ei Topiaalle

matkalla sattunut kynnenvertaakaan vastoinkäymistä, unhotti hän

kuitenkin sanoa tavanmukaiset kaupunginterveiset sekä Helalle, jonka

ohi ajoi kaivon tykönä, että Tapanille, joka tuli häntä

vastaanottamaan, hevosta riisumaan ja tavaroita sisään auttamaan.

Hautajaispitojen loputtua ja vieraiden hajottua tuli Tapani

pohjanpuoleiseen kamariin puhelemaan Topiaan kanssa. Topias istui

pöydän ääressä, pidellen lepänoksasta vuoleksimiansa palikoita

kädessään. Kielekkeen muotoinen kirja oli auki pöydällä ja kirjassa oli

pyörän kuvia näkyvillä. Miettiväisen näköisenä katseli Topias niitä.

Tapani istahti vuoteenlaidalle, heitti jalkansa ristiin ja katseli

Korsijärveä, jossa tuuli ajeli laineita kukkaruohostojen ja pillistöjen

yli. Aurinko pilkisti silloin tällöin törmäin ra'oista, kullaten

säteillään kuohujen harjat. Nuottakopin ympärillä vihannoivat vielä

nuoret, elonvoimasta uhkuvat koivut. Sirkeä petäjikkö seisoi soreana,

tuuli huojutteli sen tuuheita latvoja; ohutkaarnaiset rungot

taivahtivat hiukan tuulen mieliksi, notkuivatpa paksummatkin petäjät.

Topias katseli vaan palikoita ja pyörän kuvia. Hän tunsi veljensä

käynnistäkin: askeleet olivat kiukkuisia ja rohkeita, soveltuen sangen

hyvin yhteen kasvojen kanssa, jotka olivat terävämmät kuin Topiaan ja

heikosti rokonarpiset. Samanlaiset kirkkaat silmät, samanlainen avoin

ja suora katsanto oli heillä molemmilla. Tapani alotti keskustelun. Hän

muutti oikean jalan vasemman jalan alta sen päälle ja kysyi samalla:

"Mitä kaikkia ostit kaupungista?"

Topias pudotti arpanopat kädestään pöydälle ja vastasi:

"Arpakirjan."

"Eli onnenpyörän."

"Kuudenkymmenen pennin maksavan."

Tapani hymyili ja seurasi tarkkaan arvanlyöntiä.

"Mitä muuta ostit?"

"Kellonavaimen, kymmenellä pennillä."

Topiaan ääni oli laimea ja hän laski yhteen palikkain pisteitä.

Naurahtaen jatkoi Tapani:

"Kitsas mies! Mitä vielä ostit? Sano salaisuus minullekin, minä sanon

sen Martalle ja Martta..."

"En minä mitään muuta ostanut."

Topias käänsi arpakirjan lehteä vasempaan, niin että pyörän kuvat

peittyivät ja näkyville tuli numeroittuja suunnikkaita.

Pettymystä ilmausi Tapanin kasvoille. Katseensa siirtyi Topiaasta ja

hänen toimistaan Korsijärvelle, kulki sieltä takasin yhteiseen

lepikkömaahan ja soreaan petäjikköön.

"Minä luulin sinun ostaneen jotakin Helalle."

Tapanin sanat menivät Topiaan toisesta korvasta sisään, toisesta ulos.

Arpakirjasta hän vaan luki:

"Tee viisaasti tai tuhmasti, edestäsi löydät."

Puheleminen loppui vähäksi ajaksi, hopeakellon raksutus vaan kuului

huoneessa. Topias käänsi toistamiseen pyörän kuvat näkyville ja pudotti

palikat pöydälle. Muuttaen vasemman jalan oikean alta sen päälle,

virkahti Tapani:

"Niin, no; sinä olet minun veljeni ja sinä olet yhtä pitkä kuin

minäkin..."

"Yksitoista", laski Topias noppain silmiä yhteen ja kääntäen kirjan

lehteä, niin että numeroidut suunnikkaat tulivat jälleen näkyville.

"Ja sinulla on yhtäsuuret silmät kuin minullakin..."

Tapanin kuvanmalliseen lauseesen vastasi Topias arpakirjan sanoilla:

"Jos et sitte katso eteesi, niin katso taaksesi."

Silloin Tapani nousi ylös, läheni arpavehkeitä ja Topiasta. Vasemman

käden heitti hän selkänsä taakse, oikealla kosketteli hän

arpapalikoita. Hän ne asetti päällekkäin, lausuen vitkalleen:

"Niinkauan kun olet kotosalla, niin teet talon työtä ja syöt talon

ruokaa..."

"Isännän vieressä ja talon suuressa pöydässä; suorasti sanottu."

"Talon pöydässä niin, olkoon sitte suuri tai pieni, kyllä sopu suo

sijaa, sovussa syöty leipä on herkkua..."

"Eikä leipä sure syöjäänsä, joll'ei syöjä sure leipäänsä", koetti

Topias viisastella.

"Vaan milloin lähdet kotoa pois", puhui Tapani edelleen ja katseensa

siirtyi taas multamaiseen vasikkahakaan ja sirkeärunkoiseen

petäjikköön, "niin saat hevosen, lehmän, pari lammasta, saat sahratkin,

saat vähä joka lajia kädenkäännettävää, ett'et tarvitse paljain sormin

alkaa; vaan" -- Tapani katsoi jälleen Topiasta ja asetti nopat

vierekkäin -- "niinkuin äsken sanoin, niin sinä olet minun veljeni ja

sinulla on yhtä suuret silmät kuin minullakin. Ei tässä ole ahdasta,

olet yksissä töissä, yksissä..."

"Lämpöisissä."

"Vallan niin, yksissä lämpöisissä niin..."

Veljen asiallinen ja sattuva lisäys miellytti Tapania nauruhaluun

saakka.

"Kyllähän lähdet kun aikasi olet."

Hän heitti oikeankin kätensä selkänsä taa ja läksi pellolle, kyntämään

rukiinsänkeä.

Kolmatta kertaa ei Topias heittänyt arpaa, vaan meni, veljen lähdettyä

työmaalle, tupaan. Tupa oli suuri ja korkealla kivijalalla; sen seinät

ikimetsän hongista tehdyt ja lainehtiviksi veistetyt. Peränurkassa

suuri seinäkello, liidulla uudistettuine viisarine ja numeroine, löi

lyöntejään harvaan ja hartaasti...

Poika nukkui kätkyessä, Martta kuumensi juomaa karjalle. Lieden

lähellä, seinän vieressä, oli tammesta tehty kaappi, kiehkuroita ja

kuvakoristeita veistetty täyteen. Topias otti kaapista aapiskirjan ja

liidunpalasen, meni sitte kehdon lähelle istumaan, katsellen kirjan

alkulehteen. Martta kohensi padan alle tulta ja nauroi:

"Oletko homeessa?... Ei paljosta puutu, luulen ma, ett'et rupea jo

luettamaan poikaa, koska kirjat jo kannat..."

Yskähtäen nauruyskän, nosti Topias vasemman jalkansa oikealle polvelle

ja virkahti:

"Vähästä se vääristetään, josta..."

"Kalupuu kasvatetaan. Vähänä vitsa väännetään, nuorena mieli

taivutetaan, mutta liika on liikaa sittekin."

Koskettaen liidulla mustaan saapasvarteen päätteli Topias:

"Joka alkaa, alkakoon alusta ja lopettakoon loppuun. Sitte siitä jotain

syntyy. Aakkosien alusta piispatkin ovat lähteneet..."

Opetustapansa oli yhtä omakantainen kuin nerokaskin ja johdatti

helpommasta vaikeampaan. Hän veti liidulla saapasvarteen kaksi

vinosuoraa viivaa lähekkäin toisiaan, yhdisti viivat yläpäistä

hevosenkengällä, veti alapäihin koukerot ja iso A oli valmis.

Tyytyväisen näköisenä ihanteli Topias ensimmäistä kirjoituskoettaan.

"Nyt on pää pakolla. Alku vaan..."

"Vaikeata on."

Sitte Topias veti lyhyen viivan, piirsi sen vasemmalle sivulle

puolikuun nojaavaan asentoon, teki viivan alapäähän saman muotoisen

koukeron kuin äskenkin, niin pieni a oli ison jalkojen juuressa.

Samassa lapsi heräsi ja avasi silmänsä, ja samassa tuli Hela tupaan.

Hän meni suoraa päätä kehdon luo, hyväilemään poikaa tuikutuksilla,

heittosuukkosilla.

"Ihan sinulla on kummin posket, tui tui," puheli hän pojalle, "ja

kummin leuka, tui tui."

Ääni oli hopean heleä, liikkeet vallattoman suloiset, kasvojen iho oli

tumma, silmät tuliset ja silmissä pitkät ripset. Syntyperäistä ja

luonnollista suloa oli koko hänen olennossaan.

Poika tunsi hyväilijän, äännähteli ilolla ja soperteli sanoja

taitojensa takaa.

Sitte vasta huomasi Hela aapiskirjan ja liidunpalasen Topiaan kädessä,

ynnä kirjaimet saappaanvarressa. Heitellen suukkosia kehtoon,

päivitteli hän:

"No jopahan nyt jotain! Nyt olemme joutuneet tulesta kuumempaan, koska,

näen mä, lukemaan ja kirjoittamaan jo poukutetaan. Mikä meitä nyt

valaisee? Hukka ja häpeä tulee. Eiköhän vielä osata kummisedän

tuutilauluakaan, ei koskaan muisteta sen alkusanaa. Mikä se nyt taas

onkaan?"

"Pörhönen", auttoi Topias, survaisten kehdon liikkeesen.

"Pörhönen, niin vainenkin. Tui tui, pörhönen, tui tui."

Pyöritellen sakarisormeaan pojan nenän ympäri, lauloi Hela Topiaan

ainaisen tuutilaulun:

"Pörhönen makaa saunanrahilla,

Tuudin ma, tuudin ma lasta."

Laulun loputtua riuhtoi lapsi kätensä peitteen alta ulos ja tahtoi

Helan syliin. Martta oli saanut juoman valmiiksi ja Topias lähti häntä

auttamaan. Ennen lähtöään leikkasi hän aapiskirjan alkulehdestä levyn

taskuunsa; levyn toisella puolella oli kirjoituskirjaimet, toisella

puolella kertotaulu.

Helka jäi yksin tupaan pojan kanssa.

"Tui tui", saneli hän tuon tuostakin ja suuteli lemmikkiään.

Mutta äskeinen heleä ilomielisyys oli kadonnut äänestä. Tuitutuksien

sekaan varastihe huokauksia. Tuliset silmät katsoivat kaihoten ulos

kartanolle; katse jäi vedenviejiin.

Topias edistyi jättiläis-askelilla. Ammentaessaan kylmää vettä kuuman

joukkoon, laski hän lukua.

"Kaksi kertaa kaksi on neljä; kaksi kertaa kaksitoista on

kaksikymmentäneljä; kaksitoista kertaa kaksitoista on ...

sataneljäkymmentä ... neljä."

Vaan tuvassa lauloi Hela kummipojalleen:

"Tärkin rientää nuoruuteni,

Niinkuin laine rakkaus

Polttava on..."

Martta kuuli laulun, mutta Topias ei sitä kuullut, sillä hän laski

kertomiansa lukuja yhteen ja sai niistä oikean summan, kaksi

kahdeksatta toistasataa.