(_»Fritiofin satu.»_)
Syys on ja yö,
myrskyten aallot ne laivaa lyö.
Oi, toki keinuisin siellä
miekkosen miellä!
Kauan mä näin
purjeen, mi lensi jo läntehen päin.
Oi, miten uhmisin yötä
Fritiofin myötä!
Aallokko sie,
niin älä paisu, sa hiljemmin vie!
Tuikkios, tähtönen taivaan
retkellä laivaan!
Keväällä kait
Saapuvi hän, mut jo armas on vait,
ei tule laaksossa vastaan
laulaissa rastaan;
multahan maan
raukka on riutunut rakkauttaan,
tai sydän vertyvi heikon
uhrina veikon.
Haukka, sa jäät
herratta nyt, mut sa lempeni näät!
Itse, kun hän meni loitos,
huolehdin hoitos.
Loimehen luon
näin sinut kintaalle urhoni tuon:
silkki on siipi, kuin tulta
kyntten on kulta!
-- Siivet sä sait,
Freija, ja ilmojen halki sa hait
pohjat ja etelät varmaan
jäljessä armaan. --
Haukka, jos suot
siipesi mulle, ei kannata nuot,
Yhdet on siivet, jotk' kantaa,
kuolo ne antaa.
Olallein näin
istu sa, silmäten aavoille päin.
Oi, miten mielemme halaa,
eipä hän palaa!
Hautani luo
saapuvi hän, ja sa muista nyt tuo:
Kuiskihan terveiset kuolleen
Fritiofin huoleen!