En tiedä, kuinkahan lienee,
kun murhe mun valtaa näin;
sen vanha tarina tiennee,
mi ei mene mielestäin.
On vilpas, päivä jo peittyy,
Rein-virta tyynenä on;
vain vuoren huippuhun heittyy
säde ilta-auringon.
Siell' istui neito nuori
tuoll' yllä, kaunis maan,
ja kultasäihkeessä suori
hän kultakutrejaan.
Hän suori ne kultaisin kammoin,
vain laulua laulellen;
sen sävel on unhottu ammoin
ja on valtavan tenhoinen.
Rein-laivurin nuoren mieltä
saa hurjahan kaihoon tuo;
hän ei näe kallionkieltä,
vain ylös hän silmänsä luo.
Kai pohjahan nielussansa
veet venhon ja laivurin vei,
ja sen tenholaulullansa
on tehnyt Lorelei.