Soturivanki, kahleiss' orjan,
hän Maurein-rannall' unelmoi:
»Taas teidän, pääskyin, parven sorjan
nään, linnut, joita syksy toi!
Te tänne mailta toivon armaan
tulitte päivään paahtavaan.
Oi, Ranskasta käy tienne varmaan:
Miks synnyinmaasta ette kerrokaan?
»Jo kolme vuotta muistoks kortta
teilt' anonut oon laaksostain,
miss' synnyin, missä kotiortta
loi lapsi kuviin unelmain.
Te luona kirkkaan puron siellä,
mi soluu lilja-uomassaan,
majamme pienen näitte tiellä:
Miks kotilaaksost' ette kerrokaan?
»Tuon räystään alla joku teistä
lie kuorestaankin lähtenyt;
hän äiti raukan kyyneleistä
vois murhein haastaa mulle nyt.
Surevan kuulemaan saa kaipuu
mun askeleitain ainiaan:
hän vihjoo, -- pettyy, -- itkuun vaipuu!
Miks äidin lemmest' ette kerrokaan?
»Lie naimisissa sisko nuori?
Kai näitte joukot poikien,
kun juhlanviettohon he suori
ja häitä hyppi, laulellen?
Lie nuoruuskumppanien parvet,
jotk' innoin riensi rintamaan,
jo kotiin tulleet, yllään arvet?
Miks ystävistä ette kerrokaan?
Ei, -- yli ruumisläjäin kulki
kenties jo laaksoon vihamies:
jo raiskaks sisko joutui julki,
ja sortui meiltä kotiliesi
Ei elä äiti! Ranskaa raastain
jo vieras takoo kahleitaan!
Te pikku pääskyt synnyinmaastain,
miks polopäivist' ette kerrokaan?»